”Toivoisin päättäjiltä älyllistä ja eettistä pohdintaa, johon tutkijat ja taiteilijat antavat välineitä”

Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 8/2024.

Kuuntele juttu Soundcloudissa tai Spotifyssa.

Alkusyksystä Ulla-Maija Peltonen hehkui intoa. Edessä olisi uusia esityksiä rakkaasta Huojuu elämän puu -taideprojektista, runomatinean ja konsertin liitosta. Aiheena on sota ja rauha.

— Tapasin Marja-Leena Mikkolan naisten rauhanryhmässä, jossa on mukana myös tutkijoita ja taiteilijoita. Olimme järkyttyneitä Ukrainan sodasta ja militarismin noususta. Tahdoimme nostaa esiin runoja, joiden teemat liittyisivät rauhaan ja sotaan, vapauteen ja väkivaltaan, Peltonen kertoo.

Kansanrunouden ja muistitiedon tutkija Peltonen ja kirjailija Mikkola pyysivät joukon taiteilijoita pohtimaan kanssaan rauhan ja sodan runoutta. Näin syntyi esitys, joka on kiertänyt eri näyttämöillä, muun muassa Tampereen teatterikesässä.

— Olemme tehneet töitä intohimosta taidetta ja tiedettä kohtaan.

Näin voisi sanoa koko Peltosen elämänurasta. Eläkkeelle hän jäi vuonna 2015 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistonjohtajan tehtävistä, mutta kiinnostus omaa alaa kohtaan ei ole hiipunut. Peltonen on jatkanut tutkimustyötä ja väitöskirjojen ohjaamista.

Apua puliukoille

Peltonen oli kuusilapsisen, keskiluokkaisen perheen kuopus.

— Opin pitämään puoliani ja ottamaan toiset huomioon. Oikeudentunto ja tasaveroisuus ovat olleet minussa vahvana aina.

Sairaanhoitajana työskennellyt isoäiti kirjoitti runoja, isä kuului Kotkan Laulumiehet -kuoroon ja äiti oli innokas kulttuurin harrastaja. Perheen lapset saivat ruksia mieluisia kirjoja alennuskatalogeista, ja kirjalaatikoita odotettiin kuin joulua.

— Kävimme paljon myös kirjastossa, mutta jo lapsena ajattelin, että on ihanaa saada omiakin kirjoja.

Teininä Peltonen liittyi diakoniapiiriin, joka jakoi ruoka-apua alkoholisteille, puliukoille, kuten tuolloin sanottiin. Ei ehkä ihan tavallinen harrastus balettikoulua käyvälle perhetytölle? 

— Auttaminen tuntui tärkeältä. Elämä oli koetellut kovin kourin näitä ihmisiä, ja halusin tehdä jotakin konkreettista.

Kun Peltonen oli kuudentoista, hänen isänsä kuoli sydänkohtaukseen. Isä oli ollut liikunnallinen, nuoruudessaan kilpaurheilija, ja äkkilähtö tuli järkytyksenä.

Myöhemmin Peltosen äiti avioitui taidemaalari, surrealisti Päiviö Pyöttiälän kanssa. Peltonen valitsi sittemmin Pyöttiälän teoksen, Enoni muotokuvan 1918, kansikuvaksi väitöskirjaansa. Vuonna 1968 valmistuneessa teoksessa enon punaisesta käsivarsinauhasta tihkuu veripisaroita itäville perunoille. 

— Teos järkytti minua nuorena. Kuvataiteessakaan ei silloin kovin usein käsitelty sisällissotaa.

Sama hiljaisuus oli vastassa muuallakin. Peltosta hiersi, miksi vuodesta 1918 vaiettiin suvussa ja koulussa.

Onko runous vai talous tärkeämpää?

Ulla-Maija Peltonen aloitti suomalaisen ja vertailevan kansanrunoudentutkimuksen opinnot Helsingin yliopistossa vuonna 1975. Kun professori Matti Kuusi kiitti hänen seminaarityötään, kannustus tuntui arvokkaalta.

— Työni ei ollut millään lailla perinteinen. Olin valmis menemään tuntemattomille alueille. Rohkeus auttoi, kun tuli vastatuulta.

Opiskeluvuosina hän kohtasi tulevan puolisonsa Matin, joka opiskeli valtiotieteellisessä tiedekunnassa taloushistoriaa ja kansantaloustiedettä. Nuoripari vähän kinasikin siitä, kumpi on tärkeämpää, runous vai talous.

— Minä tahdoin tutkijaksi, mies tahtoi toimittajaksi.

Molemmista tuli sittemmin tutkijoita. Ulla-Maija Peltonen opiskeli myös arkistoalaa: jos tutkimusrahoitus olisi katkolla, arkistoissa riittäisi todennäköisesti töitä. Näin kävi. Pestit Kansan Arkistossa, Työväen Arkistossa ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa avasivat myös väylän väitöskirjan lähteille.

Mitä sotamuistoista voi päätellä?

Muistitietotutkimus ei ollut valtavirtaa, kun Peltonen perehtyi arkistoissa kansalaisten sisällissotamuistoihin.

— Muistelulähteisiin ei voi luottaa, historioitsijat sanoivat. Vuoden 1918 kertomuksissa ei ole folklorea, kansanrunouden tutkijat sanoivat. Tahdoin osoittaa, että tässä meillä on ainutkertainen ja arvokas lähde ihmisten kokemuksista ja tulkinnoista dramaattisesta vaiheesta Suomen historiassa.

Peltonen vertaili, mitä ja miten muistelijat kertoivat sisällissodasta. Millainen kokemus ja tulkinta piirtyi vuodesta 1918? Mitä jäi kertomatta?

Kun väitöskirja Punakapinan muistot vuonna 1996 valmistui, Peltoselta kysyttiin toistuvasti, ovatko ihmisten kertomukset sisällissodasta totta. 

— Vastasin, että muistot ovat totta niistä kertoneille ja kirjoittaneille. Ihmisellä on syynsä kertoa niin kuin kertoo. Tutkijan tehtävä on pohtia, mitä tästä voidaan päätellä.

Peltosen tutkimusta pidettiin ansiokkaana, mutta se herätti myös oudoksuntaa. Helsingin Sanomat kysyi, miksi joku vielä tahtoo kaivella vuotta 1918. Saako kansakunta traumoissa piehtaroinnista mitään positiivista, päätoimittaja Keijo K. Kulha kummasteli.

— Emeritusprofessori Heikki Ylikangas puolusti väitöstäni julkisesti. Se merkitsi minulle paljon, vaikka tiesinkin, että työni on tärkeää ja tuo esiin uudenlaista tutkimustietoa.

Peltosen erityisestä otteesta tulee muoti

Kansainvälinen tutkijayhteistyö antoi lisää luottamusta omaan tutkijanotteeseen. Muistitietotutkimuksen grand old man, roomalainen professori Alessandro Portelli vieraili Peltosen ja väitöskirjatutkijoiden kutsusta Helsingin ja Turun seminaareissa, ja yhteydet esimerkiksi Tarton yliopiston tutkijoihin olivat tiiviit. 

— Se oli innostavaa aikaa: kansainväliset tutkijatapaamiset ja vierailuluennot olivat mielekkäitä ja saimme rahoitusta Suomen Akatemialta. Mieheni, joka tutki ja opetti sosiaalihistoriaa, tokaisikin jossain vaiheessa, että nyt kaikki opiskelijat tahtovat tehdä muistitietotutkimusta.

Peltosen Muistin paikat -teos vuodelta 2003 on niin ikään merkittävä virstanpylväs sisällissodan tutkimuksessa. Peltonen yhdisti yksityistä muistitietoa julkisten lähteiden kerrontaan. Sanansa sanovat niin viimeisiä viestejään kirjoittavat kuolemaantuomitut kuin sisällissotaa muistelevat tyttölyseon oppilaat.

Kertomukset usein liioittelevat, mutta niin tekevät asiakirjatkin, Peltonen osoittaa. 

Kenen ääni ei kuulu?

Muistamisen lisäksi hän on tutkinut unohtamista. Keiden ääni ei kuulu julkisuudessa? 

— Olen miettinyt tätä koko urani ajan. Miten saada tietoa julkisesta elämästä sivussa olevista, jopa luku- ja kirjoitustaidottomista ihmisistä?

Valtaosa henkilöarkistoista on ”merkkihenkilöiden”, pääosin miesten arkistoja — ihmisten, joiden työtä on arvostettu jo heidän elinaikanaan, Peltonen huomauttaa. Muiden osalta on turvauduttava epäsuoraan tietoon.

Sisällissodan trauma vaikutti moniin sukuihin pitkään. Punaisten puolella taistelleiden perheet saivat osakseen julkista halveksuntaa.

— Toiset jaksoivat kääntää kokemukset voimavaraksi, toiset eivät. Hauraskin hyvyyden osoitus, vaikka opettajan tuki, on voinut kannatella lasta koko elämän ajan.

Runoja raitiovaunussa

Viime vuosina Ulla-Maija Peltonen on iloinnut isoäidin osastaan.

— Yhteiset lukemiset ja keskustelut lapsenlasten kanssa ovat osa hauskuutta.

Runous innostaa edelleen. Peltosen voi nähdä runokirjan kanssa vaikkapa raitiovaunussa tai junamatkoilla.

— Runokirja on yhtä aikaa kevyt ja painava. Nautin myös lukupiiristä, jossa törmään kirjoihin, joita en ehkä muuten lukisi. Se on hyvä tapa haastaa omia ennakkoluuloja.

Taidenäyttelyt, teatteriesitykset ja elokuvat kiinnostavat niin ikään. Taide merkitsee Peltoselle henkistä ja kulttuurista selviytymistä.

— Toivoisin päättäjiltämme älyllistä ja eettistä pohdintaa, johon tutkijat ja taiteilijat antavat välineitä. 

Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.