Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 7/2024.
Toivo Kivimäellä oli keväällä 1924 aihetta kunnon juhlaan — tai oikeastaan kahteen: huhtikuussa hänet valittiin eduskuntavaaleissa kansanedustajaksi ja vain muutamaa viikkoa myöhemmin Kivimäki puolusti väitöskirjaansa Helsingin yliopiston lainopillisessa tiedekunnassa. Väitös käsitteli asianajajan siviilioikeudellista vastuuta.
Tutkimustyö ei ollut tavallista tuon ajan paremmissakaan piireissä. Vuonna 1924 Helsingin yliopistossa tarkastettiin yhteensä 26 väitöskirjaa, kun taas vuonna 2023 Helsingin yliopistossa valmistui 421 väitöstä. Koko maassa tohtorintutkintoja suoritetaan yli 1 500 vuodessa.
Yliopisto oli sata vuotta sitten paljon nykyistä pienempi, eikä kaikilla suinkaan ollut mahdollisuutta yliopistokoulutukseen. Historioitsija Elise Garritzen luonnehtii tuolloista yliopistolaitosta porvarilliseksi.
— Se ei ollut aateliston temmellyskenttä, mutta ei siellä työväenluokan lapsiakaan nähty.
Linnasta linnaan
Yliopisto-opintonsa jo vuonna 1905 aloittanut Kivimäki oli lähtöisin verrattain vaatimattomista oloista, joskin koulutusta arvostettiin: isä oli opettaja, äiti kotirouva. Tampereen reaalilyseoon Toivo-poika pääsi vähävaraisten perheiden lapsille tarkoitetulla vapaaoppilaspaikalla, jolloin koulunkäynnistä ei tarvinnut maksaa lukukausimaksuja.
Kivimäen elämänkaaressa on takavuosilta tuttu sosiaalinen nousu hyvän koulutuksen turvin. Hänestä tuli myöhemmin siviilioikeuden professori, pääministeri (1932–1936) ja Berliinin-lähettiläs välirauhan ja jatkosodan vuosina.
Sodan jälkeen T. M. Kivimäki tuomittiin Neuvostoliiton painostamissa sotasyyllisyysoikeudenkäynneissä 1946 ja hän istui kaksi ja puoli vuotta vankilassa. Hän palasi vankeusrangaistuksen jälkeen professorin virkaansa.
Alkosta konserttiin
Monet muutkin vuoden 1924 väittelijöistä nousivat myöhemmin oman alansa professoreiksi tai muihin yhteiskunnallisesti merkittäviin tehtäviin.
Eemil Hynninen teki monipuolisen uran politiikassa, maatalousjärjestöissä ja Oy Alkoholiliike Ab:n pääjohtajana. Hän toimi muun muassa sosiaaliministerinä Kivimäen hallituksessa. Sosiaalipolitiikkaa ja kansantaloutta hahmottelevassa väitöskirjassaan Hynninen tarkasteli ulkotyöväen palkkasuhteen kehitystä Suomen suurimmissa kaupungeissa 1800-luvulla.
Toivo Haapanen oli puolestaan tärkeä vaikuttaja Suomen musiikkielämässä. Hänestä tuli vuonna 1929 Radion sinfoniaorkesterin ensimmäinen ylikapellimestari — ja hän jatkoikin työssä yli 20 vuoden ajan. Lisäksi Haapanen toimi Yleisradion musiikkipäällikkönä. Musiikkitieteen väitöskirjassaan hän tutki pohjoismaista musiikinhistoriaa.
Miesten vuosi
Bruno Lesch toimi Ruotsalaisen kauppakorkeakoulun Hankenin historian ja valtiotieteen professorina sekä rehtorina. Hänen väitöskirjansa käsitteli Carl Erik Mannerheimia, sen tunnetumman Mannerheimin isoisoisää.
Muita vuoden 1924 tohtoreita olivat muun muassa kielitieteilijä Väinö Solstrand, oikeustieteilijä Elieser Kaila sekä pastori Paul Danielsson, josta tuli Lapuan liikkeen ruotsinkielisen siiven johtohahmo.
Yhtään naista ei vuoden 1924 väittelijöiden joukossa ole, vaikka ensimmäiset naistohtorit Helsingin yliopistossa väittelivät jo 1800-luvun lopulla. Naapurivuosilta 1923 ja 1925 löytyy sentään muutamia naisväittelijöitä, kuten lääkäri Zaida Eriksson ja ravitsemustieteilijä Ella Kitunen.
Ura tyssäsi
Elise Garritzen kertoo, että sata vuotta sitten naisten oli Suomessa jo suhteellisen helppoa päästä opiskelemaan. Akateemisen työuran tekeminen sen sijaan oli huomattavan vaikeaa.
— Naiset valmistuivat maistereiksi, mutta sitten he lähtivät työelämään ja avioituivat. Ajatus siitä, että naiset ryhtyisivät tekemään tutkimusta ja akateemista uraa, herätti vastustusta, Garritzen toteaa.
Jotain kertoo sekin, että vuonna 1924 Suomessa ei vielä ollut yhtään naisprofessoria. Ensimmäinen oli Åbo Akademin yleisen historian professoriksi vuonna 1927 nimitetty Alma Söderhjelm. Hän tavoitteli professuuria Helsingissä jo 1910-luvun alussa, mutta tuolloinen lainsäädäntö oli esteenä. Professoreiden oli tarvittaessa voitava toimia myös tuomareina — ja siihen hommaan ei nainen vielä kelvannut.
Artikkelien aikaan
Perusajatus väitöskirjan tekemisessä oli 1900-luvun alussa sama kuin nykyään: osoittaa kyky tehdä itsenäistä tutkimusta.
— Samalla se oli kriteeri akateemiselle uralle pääsyyn.
Elise Garritzen tarkasteli omassa väitöskirjassaan 1900-luvun alun humanististen alojen ja teologian väitöskirjojen tarkastusprosesseja, vaatimuksia ja kieltä.
Sata vuotta sitten kaikki väitöskirjat alasta riippumatta olivat monografioita. Nyt selvä enemmistö on artikkeliväitöskirjoja.
Väitöskirjojen muodolle ei vaikuta sata vuotta sitten olleen tarkkaa yhtenäistä ohjeistusta. Kirjoissa ei usein ole sen enempää johdanto- kuin päätäntölukua, ei myöskään tiivistelmiä.
Tärkeät lähteet
Nykyisenkaltaista tiukkaa esitarkastusseulaa ei vuonna 1924 ollut, vaan väitöstilaisuuden jälkeen jäi paljon tilaa keskusteluille. Väitöskirjoja ei välttämättä hyväksytty ensimmäisessä käsittelyssä.
— Ne saatettiin myös hylätä.
Onko sata vuotta vanhoilla väitöskirjoilla enää tieteellistä arvoa? Se on hyvin tapauskohtaista, Garritzen arvioi. Hän muistuttaa, että tutkimus tehdään aina omassa ajassaan.
— Tutkimus vastaa sen ajan kysymyksiin ja tarpeisiin. On aloja, joissa jo kymmenen vuotta vanha tutkimus on vanhentunutta.
Ensisijaisesti vanhat väitöskirjat ovat arvokasta aineistoa tieteenhistorian tutkijoille.
Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.
Vuoden 1924 väitöskirjoista yhdeksän eli 35 prosenttia oli kirjoitettu ruotsiksi, kahdeksan eli 31 prosenttia saksaksi ja vain seitsemän — 27 prosenttia — suomeksi. Englannin- ja ranskankielisiä oli yksi kumpiakin.
Saksa oli yleiseurooppalainen tieteen valtakieli, mutta suomen ja ruotsin asemasta yliopistossa ja hallinnossa käytiin itsenäisyyden ensimmäisinä vuosikymmeninä kiivaita kielikiistoja. Opiskelijoiden enemmistö oli 1900-luvun alusta lähtien ollut suomenkielisiä, mutta professori- ja opettajakunnassa ruotsinkieliset olivat pitkään yliedustettuina.
Vuoden 1923 yliopistolaki ja vuonna 1924 säädetyt statuutit säätelivät kielten asemaa, mutta kiistat jatkuivat. Niin sanotut aitosuomalaiset vaativat yliopiston suomalaistamista, ruotsinkieliset puolestaan halusivat turvata ruotsin aseman.
Vuoden 1937 lakiuudistus vahvisti suomen asemaa, mutta turvasi myös ruotsinkielisille omat professuurinsa.
Nykyään kuumin kielipoliittinen kysymys koskee englannin — tai oikeastaan suomen kielen — asemaa. Vuonna 2021 kaikista Suomessa tarkastetuista väitöskirjoista 86 prosenttia oli englanninkielisiä, 12 prosenttia suomenkielisiä ja vain kourallinen ruotsiksi tai muilla kielillä.
Silakat ja arvostelmat
Eemil Hynnisen kansantaloustieteen väitöskirja vuodelta 1924 sisältää hämmentävän tarkkoja tietoja muun muassa leivän, perunan ja silakan hintakehityksestä usean kymmenen vuoden ajalta.
Esimerkiksi pehmeä hapanleipä maksoi vuonna 1824 Helsingissä 187 penniä, Turussa 186 penniä mutta Viipurissa vain 129 penniä. Suomen markka otettiin käyttöön vasta 1860, joten hinnat on muutettu vastaamaan myöhempää rahayksikköä.
Historianopettajana ja historian professorina toimineen Veikko Kerkkosen tieteenfilosofinen väitöskirja Arvostelma ja sen totuus (1924) ui puolestaan silakoitakin syvemmissä vesissä.
Kerkkonen lataa: ”Mitä on arvostelma, mitä on totuus ja milloin arvostelma on tosi? Siinä kysymykset, joihin etsimme vastausta. Ydinkysymyksenä pidämme kysymystä: milloin arvostelma on tosi?