Miten uskonto on heijastunut presidentin työhön?
Ville Jalovaara
Myrskyä ja mystiikkaa.
Suomen tasavallan presidentit ja kirkko
Kirjapaja, 2018
282 s.
Helsingin yliopiston kirkkohistorian ja Turun yliopiston poliittisen historian dosentti Ville Jalovaara selvitteli väitöskirjassaan vuonna 2007 sekä sen jatko-osassa vuodelta 2011 Urho Kekkosen suhdetta kirkkoon. Jalovaaran uusin tietokirja laajentaa perspektiiviä ja tarkastelee Suomen tähänastisten presidenttien suhdetta uskontoon.
Lukijan mielenkiinto herää jo arvoituksellisesta kirjan nimestä: mikä myrsky ja mitä mystiikkaa? Myrskyt voisivat tarkoittaa esimerkiksi presidenttien piispannimityksistä nousseita kohuja kirkossa ja mediassa. Tunnetuin tapaus lienee ollut Lapuan piispannimitys 1956. Urho Kekkonen nosti lakeuden paimeneksi evankelisen Eero Lehtisen körttiläisen Olavi Kareksen sijaan. Mystiikka viitannee presidenttipari Gerda ja Risto Rytin maailmankatsomukseen tai C. G. Emil Mannerheimin hivenen etäiseksi jääneeseen persoonaan.
Kirjoittaja luo aluksi katsauksen Suomen valtiollisen johdon kirkkopoliittiseen rooliin aina Ruotsin vallan ajasta saakka. Sitten Jalovaara selvittää aikajärjestyksessä kunkin presidentin suhdetta uskontoon ja kirkkoon. Näkökulma on ensi sijassa presidentin julkisessa asemassa, esiintymisissä ja kirkkoa koskevassa vallankäytössä.
Jalovaara pohtiii presidenttien henkilökohtaista uskonnollista vakaumusta tai maailmankatsomusta. Tutkija ottaa huomioon myös presidenttien puolisot, erityisesti Kaisa Kallion ja Gerda Rytin.
Useimmat Suomen presidentit ovat Jalovaaran mukaan olleet tavalla tai toisella uskonnollisia tai ainakin kirkon jäseniä. Keskipohjalaislähtöinen, herätysliikkeiden maaperässä kasvanut maalaisliittolainen Kyösti Kallio käytti puheissaan häpeilemättä uskonnollista retoriikkaa. Raamattu ei ollut myöskään J. K. Paasikivelle vieras kirja.
Mauno Koiviston hivenen nihkeä suhtautuminen viralliseen kirkkoinstituutioon nousi niin kodin vapaakirkollisesta lähtökohdasta kuin sosiaalidemokraattisista periaatteista.
Urho Kekkosta Jalovaara pitää ainakin 1970-luvun osalta lähinnä agnostikkona. Valtapoliitikko Kekkonen toki tajusi uskonnon merkityksen politiikassa, kuten monet suuret johtajat. Tämä näkyi erityisesti hänen ensimmäisellä presidenttikaudellaan 1956–1962.
Tutkija katsoo aikanaan kirkosta eronneen Tarja Halosen olleen kirkkomyönteinen presidentti ja toteaa samalla tämän liittyneen uudelleen kirkkoon presidenttikauden päättyessä.
Kirjan puutteisiin kuuluu se, ettei Lauri Kristian Relanderin (presidenttinä 1925–1931) uskonnollisuuden taustoja avata. Relander sai syksyllä 1912 voimakkaita vaikutteita norjalaiselta herätyssaarnaaja Albert Lundelta, jonka kanssa hän oli myöhemminkin tekemisissä.
Jalovaaran käsitys on se, että Suomen presidenteistä on aikojen saatossa yritetty tehdä uskonnollisempia kuin he todellisuudessa ovat olleet. Uskonnollislähtöinen presidentti tai kuva kirkkomyönteisestä ”maan johtajasta” on ollut erityisesti maaseutu-Suomessa tärkeä. Siihen perustui myös Kekkos-kuva Pohjois-Suomessa ainakin 1950–1960 -luvuilla.
Jalovaaran teksti on sujuvaa ja selkeää. Yleiskatsaus avautuu hyvin myös suurelle yleisölle. Tuleva historiantutkimus voi pureutua vielä yksityiskohtaisemmin samaan aihepiiriin.
Jouko Talonen
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston kirkkohistorian professori ja Turun yliopiston poliittisen historian dosentti.
Kireys lientyi valtuustossa
Kati Katajisto
Sodasta sovintoon
Otava, 2018
303 s.
Sananlaskun mukaan laiha sopu on parempi kuin lihava riita. Sisällissodan jälkeen Suomessa päästiin suhteellisen nopeasti tilanteeseen, jossa myös sodan hävinnyt osapuoli pystyi osallistumaan kunnallishallintoon. Ensimmäiset yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuvat vaalit pidettiin Helsingissä joulukuun 1918 lopulla. SDP nousi pääkaupungin suurimmaksi puolueeksi, mutta porvarillisilla oli kuitenkin enemmistö. Kielisuhteita kuvaa, RKP oli porvarillisten suurin ryhmä Helsingissä.
Alkuun valtuuston kokouksia sävytti kireä tunnelma. Kipukohtia olivat sisällissodan muistaminen ja muistomerkit, sodan uhrien haudat ja sotaorpojen ja leskien avustaminen. Myös suojeluskuntien rahoitus herätti erimielisyyttä. Lisäksi vasemmisto vaati sosiaalisia uudistuksia, joihin oikealla ei ollut halua.
Vähitellen kireys lientyi keskinäisen keskustelun edetessä säädetyissä rajoissa. Kumpikin sisällissodan osapuoli pääsi tuulettamaan tunteitaan ilman väkivaltaa. Eräs kasvavan luottamuksen osoitus oli demarien Väinö Tannerin valinta valtuuston varapuheenjohtajaksi vuonna 1921. Valinta vaati ääniä myös porvariedustajilta.
Kati Katajisto lainaa Elisabeth Royallin ajatusta siitä, että sodan jälkeisessä jälleenrakennuksessa sovintoon helpompi päästä paikallisella kuin kansallisella tasolla.
Katajiston tietokirja on erittäin ajankohtainen monien maailmalla käynnissä olevien konfliktien takia. Laihakin sopu voittaa verenvuodatuksen.
Aleksi Ahtola
Kati Katajiston tutkimuksesta kerrottiin myös Yliopisto-lehdessä 8/2018 artikkelissa Helsingissä riideltiin sopuun.
Katse poikiin
Poikatutkimus
Toimittaneet Antti Kivijärvi & Tuija Huuki & Harry Lunabba
Vastapaino, 2018
338 s.
Pojista puhutaan medioissa ja arjen keskusteluissa usein huolestuneeseen sävyyn. Pojat eivät hallitse tunnetaitoja, vaan antavat nyrkkien puhua. He eivät lue kirjoja, ja koulussa viihtymisenkin kanssa on vähän niin ja näin. Päivittelyyn saattaa joskus olla aihetta, mutta yllättävän helposti unohtuu se, ettei huolipuhe koske kaikkia poikia.
Eväitä moniäänisempään keskusteluun voi etsiä ensimmäisestä suomalaista poikatutkimusta esittelevästä artikkelikokoelmasta. Teoksen viidessätoista artikkelissa lukija tapaa poikia päiväkodissa, koulussa ja kaveriporukoissa. Tekstien kautta pääsee myös kurkistamaan maahanmuuttajataustaisten poikien elämään sekä pohtimaan eri aikakausien poika- ja mieskäsityksiä.
Pojista ja poikien elämästä muodostuu värikäs kuva, jossa erottuu sekä tummia että valoisia sävyjä. Selväksi käy, että perinteisen maskuliinisuuden muottiin sopimattomilla voi olla surullisen vähän liikkumatilaa. Esimerkiksi ei-heteroseksuaaliset ja transnuoret tulevat koulumaailmassa helposti syrjityiksi.
Toisaalta tutkimustuloksista löytyy myös tyytyväisyyttä ja askelia kohti tasa-arvoa. Nuoret miehet pitävät tärkeänä vaikeiden asioiden jakamista ystävien kanssa, ja perinteiseen maskuliinisuuskäsitykseen sopimaton haavoittuvuus ei ainakaan läheisissä suhteissa ole enää tabu.
Ensimmäinen tyttötutkimusantologia Letit liehumaan avasi silmiä ja antoi inspiraatiota. Poikatutkimus-teos ei pääse aivan samalla tavalla yllättämään, mutta on ilman muuta tärkeä muistutus siitä, että pinttyneitä käsityksiä on kaiken aikaa syytä tarkastella kriittisesti.
Marjo Jääskä
Viha ottaa osavoittoja
Rauno Juntumaa
Miksi vihaamme? Yksilön ja yhteisön tunteen anatomiaa
Kirjapaja, 2018
224 s.
Kysymys Mitä vihaat? ei viittaa suomen kielessä niinkään tapahtumiin, esineisiin tai ilmiöihin, kuten se tekee englannissa tai ranskassa. Viha kohdistuu usein ihmisiin, toisiin, jotka ajattelevat ”väärin”. Vastaavasti suomen kielessä ei myöskään helposti tunnusteta rakkautta ääneen eikä kirjoitettuna.
Psykologi ja psykoanalyytikko Rauno Juntumaa haastaa meidät kysymällä: Miksi vihaamme?
Viha kytee ja leimahtelee yksilöiden välisten suhteiden lisäksi ihmisryhmien välisinä konflikteina. Usein olemme osallisia vihan ylläpitoon, olivat sen syyt missä tahansa.
Juntumaa valaisee ja erittelee vihan tunnetta. Lukijalle ei avaudu tunteen evoluutiobiologia tai neurologia, mutta vihan psykologiset muodot kartoitetaan yleisymmärrettävästi sujuvalla kielellä.
Juntumaan mukaan vihata voi kaikkea vierasta ja tuttua, minkä yksilö tai yhteisö kokee uhkaavan itseään tai omaa identiteettiään. Sama tunne saattaa saada oikeutuksen sorrettujen joukossa.
Viholliskuvia maalataan itsen tai ryhmän koossapitäjiksi, jolloin järki ja myötätunto jäävät niiden peittoon. Juntumaan röntgenkuva vihan anatomiasta nostaa esiin ratkaisukeinoja yksilöpsykologiasta aina politiikkaan saakka.
Kirja osuu pienryhmittymisen ja vihapuheen aikaamme, pelokkaaseen vetäytymiseen ja aggressioon. Pelko ja pahuus saattavat pysyä pinnan alla, kunnes syttyvät yllytyksestä liekkeihin. Turhaan ei puhuta vihan kierteestä.
Sammuttimena toimii avoimuus vihan syiden ja siitä kumpuavien tekojen seurausten selvittämiselle.
Aki Petteri Lehtinen
Vapaa valinta
Aku Visala
Vapaan tahdon filosofia
Gaudeamus, 2018
310 s.
Elämä on valintoja, sanonta kuuluu. Mutta kuka valintoja tekee? Ovatko ne perimän ja aivojen tuotosta? Vai tekeekö ihminen valintansa vapaasti ja itsenäisesti?
Filosofit ovat pohtineet asiaa Platonin ja Aristoteleen ajoista lähtien — onhan etiikalla vahva linkki vapaan tahdon olemukseen.
Filosofi Aku Visala paneutuu myös biologien ja neurotieteilijöiden argumentteihin päätyen itse puolustamaan vapaata tahtoa. Ilman tahdon vapautta ihminen menettäisi moraalisen vastuunsa, minuutensa ja autonomiansa ja muuttuisi robotiksi.
Aristoteleen hyveteoria mielessään Visala kuitenkin toteaa, että hyveiden tavoin tahdonvapaus ei putoa valmiina taivaasta vaan kehittyy käytännön harjoitusten avulla. Tekojen hallinta edellyttää määrätietoista ponnistelua lyhyen aikavälin haluja ja pyrkimyksiä vastaan. Se edellyttää myös kykyä ottaa etäisyyttä omiin välittömiin haluihin ja arvioimaan niitä korkeampien arvojen kannalta.
Visalan mielestä yksilöä ei kuitenkaan tarvitse pitää omien taipumustensa ja luonteensa lähteenä, jumalan kaltaisena ensimmäisenä syynä. Aivot voivat olla kaiken alkusyy. Sillä ei kenties käytännön elämässä ole merkitystä — ovathan vaikkapa Jeesuksen tapaiset opettajat pystyneet moraalisiin saavutuksiinsa alkusyystä riippumatta.
Yksi kirjan ongelmista on, että siinä ei tarkastella tai edes viitata sellaisiin tärkeisiin elämänfilosofeihin kuin Nietzsche, Kierkegaard, Heidegger ja Sartre. Sartrelle vapaus oli niin tärkeä asia, että se muodostaa koko ihmisen olemuksen.
Erotuksena muusta luomakunnasta ihminen tai ihmisen tietoisuus on yhtä kuin vapaus. Ihminen määrittelee itse niin arvonsa kuin identiteettinsäkin.
Pekka Wahlstedt
Euroopan kuohujen kommentoija
Eeva Lennon
Eeva Lennon, Lontoo
Karisto, 2018
399 s.
Erno Paasilinnan mukaan kirjailijaksi tullakseen pitää elää kirjailijan elämä. Eeva Lennonin voi sanoa eläneen toimittajan elämän. Lennonin muistelmat selaavat läpi koko sodanjälkeisen Euroopan historian.
Helsinkiläissyntyisestä Lennonista kuoriutui koko kansan tuntema kirjeenvaihtaja. Hän näki pitkällä urallaan koko sodanjälkeisen Euroopan metamorfoosin sotien köyhdyttämien ja epäluuloisten valtioiden vastahakoisista yhteistyökuvioista toiveikkaaseen, vaurastuvaan EU:hun — ja nyt meneillään olevaan Brexit-kouristeluun.
Lennon syntyi Karikosken sivistysperheeseen pari vuotta ennen talvisotaa. Isä toimi sotavuosina muun muassa päämajan operatiivisen osaston päällikkönä ja sittemmin työnantajaliiton toimitusjohtajana. Kotirouvaksi jäänyt äiti sairastui psyykkisesti. Lennonin mukaan tuohon aikaan tavanomainen ratkaisu ei sopinut hänen herkälle ja älykkäälle äidilleen. Tytär valitsikin toisen tien.
Päästyään ylioppilaaksi Helsingin Suomalaisesta Yhteiskoulusta Eeva Karikoski hakeutui lukemaan lakia Helsingin yliopistoon. Juridiikka ei ollut 1950-luvulla tavanomainen valinta nuorille naisille. Lennon suoritti sittemmin tutkinnon myös valtiotieteistä.
1960-luvun alussa toimittajanalku muutti Pariisiin, josta löytyi pitkäaikainen puoliso, sanavalmis irlantilainen journalisti Peter Lennon. 1970-luvulla Pariisi vaihtui Lontooksi. Eeva Lennon raportoi niin Pohjois-Irlannin kriisistä, Ison-Britannian lakoista, kuninkaallisesta perheestä kuin Margaret Thatcherin kaudesta. Lennon suhtautui thatcherismiin niin kriittisesti, että Helsingin Sanomien kolumnisti Matti Paavonsalo omisti runsaasti palstatilaa ”entisajan suihkupiireistä” tulleen naisen ”vasemmistolaisuuden” parjaamiselle.
Eeva Lennon mursi monia lasikattoja, sillä ulkomaantoimittajiksi — saati kirjeenvaihtajiksi — kelpuutettiin tuohon aikaan harvoja naisia. Kirja on tarina paitsi Euroopan hurjista vuosikymmenistä myös median murroksesta, ulkomaanjournalismin kehityksestä ja asteittaisesta alasajosta.
Lennonin kirja on tekijänsä kaltainen: havainnoissaan terävä, sivistynyt ja suurisydäminen.
Salla Nazarenko
Kun luottamus horjuu
Antto Vihma & Jarno Hartikainen & Hannu-Pekka Ikäheimo & Olli Seuri
Totuuden jälkeen. Miten media selviää algoritmien ja paskapuheen aikana
Teos, 2018
240 s.
Iskusana post-truth kutsuu pohtimaan, miksi faktat eivät riitä upottamaan hevonkukkua. Kysymyksen taustalla ovat huolestuneet politiikan toimittajat. Totuuden jälkeen viittaa ennen kaikkea puolustustaisteluun, jota media käy merkityksestään niin sanottuna vallan vahtikoirana. Panoksena mainitaan usein liberaalien demokratioiden kohtalo ja kansalaisten usko yhteisiin kertomuksiin.
Teoksen kirjoittajakaarti lähestyy aihettaan yhdistelemällä aikalaisdiagnooseja ja kotimaisia mediatapauksia. Laajuus on kunnianhimoinen, mutta lopputulos poukkoilee. Lukija tunnistaa keskeiset hahmot ja käänteet: somen kuppikunnat, datajätit, valemediat ja Venäjän trollit.
Kirja esittää, että totuudenjälkeisyys on pohjimmiltaan poliittista mielipiteenmuokkausta. Häpeämätön paskapuhe ruokkii kulttuurisia kahtiajakoja, ja viestintäkentän hajaannuksessa menestyvät kansalaisten maailmankuvia vahvistavat toimijat, journalistinen media muiden mukana.
Korjausliikkeet ovat silti mahdollisia ja välttämättömiä, kirjoittajat vakuuttavat. Viesti on suunnattu mediajohtajille ja viestintäpolitiikan päättäjille.
Kepeä tyyli ja kattava aineisto takaavat helppolukuisen tietokirjan, joskin päätelmiä ja toimenpidesuosituksia syö löysä teorian käyttö. Parasta antia ovat terävät kotimaiset tapausesimerkit. Esimerkiksi perussuomalaisten työmies Matti Putkosen virittämän ”Rapalan vieheen”, medialle tarkoitetun riittävän houkuttavan viestintätäkyn, purkaminen on vakuuttava tutkielma populistisesta sumutuksesta.
Teos kasvaa pelkkää kulttuuripessimismiä hyödyllisemmäksi tilannekuvaksi luottamuksen uhkista ja arvoista nyky-yhteiskunnassa.
Tuomas Heikkilä