Kun puhutaan 1500-luvun Suomesta, puhutaan Kustaa Vaasasta. Tältä historioitsijasta usein tuntuu, apulaisprofessori Anu Lahtinen sanoo.
— Kustaa Vaasaa mitenkään väheksymättä. Itsekin olen kirjoittanut hänestä.
Lahtinen on kiinnostunut myös 1500-luvun palvelusväestä ja lapsista. Koko puolen vuosituhannen takainen arki puhuttelee häntä.
— Ajattele, jos tietäisimme, mitä kissoista siihen aikaan puhuttiin ja kuinka usein koira mainittiin, Lahtinen hahmottelee.
Entä väkivallan jäljet, joita käräjillä puitiin todisteina: mistä ruhjeet kertoivat ja olivatko puukkotappelut yleisempiä jossain osissa maata?
Lahtisen johtaman Ajanluku-hankkeen tutkimusavustajat käyvät parhaillaan läpi Kansallisarkiston 1500-luvun käsikirjoitushyllyjä. Tutkittavana ovat niin sanotut voudintilit, joiden kertymisestä voi kiittää — Kustaa Vaasaa. Kruunu tahtoi olla selvillä veronkantoperusteista kautta Ruotsin valtakunnan, joten voudit määrättiin yksityiskohtaiseen kirjanpitoon.
Lahtinen kumppaneineen haluaa kaivaa esille, mitä tilikirjat pystyvät kertomaan ruhje- ja kissakysymysten tapaisista asioista. (Juttu jatkuu videon alla.)
Voudintilit liitteineen ovat byrokraattiselta kalskahtavasta nimestään huolimatta rikas lähde, Lahtinen vakuuttaa. Ne ovat peräisin vuosilta 1537–1634 ja muodostavat Kansallisarkiston vanhimman yhtenäisen aineistosarjan.
Asiakirjat pitävät sisällään kartanoiden taloudenpito- ja vierasluetteloita, maatila- ja sakkoluetteloita, kirje- ja kuittikopioita, yhtä hyvin kuin tullaus- ja käräjäasioita sekä veronkantoon liittyvää tietoa sotilaitten ruokinnasta.
Kartanoelämästä piirtyy kuva syötyjen ruokien ja juotujen oluiden kautta tai vieraita koskevia muistiinpanoja lukemalla. Kuitit kertovat, montako kynttilänpätkää yöpyjä tarvitsi ja millaiset annoksen heinää hän tarjosi hevoselleen.
— Kuittien kautta pääsee käsiksi myös ihmisten liikkumiseen. Ne muodostavat ketjuja, jotka kertovat matkanteon etenemisestä, Lahtinen kertoo.
Myös käsitys ihmisten työllistymisestä tarkentuu.
— Hämäläisessä kartanossa yhtenä kesänä töissä olleen palkollisen voi huomata pestautuneen seuraavana vuonna Uudellemaalle.
Ihmisten liikkumisen lisäksi Anu Lahtinen pyrkii selvittämään, mitä vanha nimistö kertoo elämäntavasta. Voudintileistä löytyy tilojen isäntien nimiä ja ihmisten erilaisia liikanimiä.
— Paikannimet taas vaihtuvat ajan kuluessa niin, että vesireittien innoittamien nimien tilalla yleistyvät kylännimet. Verottajaa kylät tietysti kiinnostivat paikkoina, joissa viljeltiin.
Nimistöntutkimuksessa Lahtinen kumppaneineen on voinut tukeutua Kotimaisten kielten keskuksen nimikortistoihin, samoin voudintileistä aiemmin tehtyihin katalogeihin.
1500-luvun opiskelijoiden elämästäkin saa ammennettua tietoa tilien kautta. Katedraalikoulun teinit tekivät esiintymismatkoja tärkeiden ihmisten hautajaisiin.
— Hautajaisissa tienattiin opiskelurahoja. Se oli samantapaista toimintaa kuin teinikulku.
Teinikulku tarkoitti, että opiskelijat kiertelivät lomillaan pitäjiä keräämässä almuja ja veivät kulkiessaan maakuntiin uutisia ja ohjelmaa.
Lumppupaperille kirjattuja asiakirjoja makaa arkistohyllyissä puoli miljoonaa arkkia, tai ”foliota”, kuten tutkijat sanovat. Ne ovat olleet avoimesti tutkijoiden saatavilla tähänkin asti, mutta aineiston paljous ja 1500-luvun ruotsinkielisten käsialojen tulkitsemisen vaikeus ovat toimineet tehokkaina salaisuudenvartijoina.
Anu Lahtinen lukee tekstejä sujuvasti, mutta moni hänen kollegoistaan ei, saati paikallishistorioista ja sukututkimuksesta kiinnostuneet maallikot.
Aineiston lähestyttävyys on kuitenkin merkittävä asia. Lahtinen on kokenut lähteidentulkinnan opettaja ja tietää, kuinka suuri vaikutus lähdeaineiston laadulla on tutkimusaiheiden kannalta. Jos teksteistä nyt saadaan helpommin luettavia ja löydettäviä, tutkimuskysymykset monipuolistuvat.
Ajanluku-hankkeen ajatus on kääntää käsikirjoituskoukerot tietokoneiden kielelle: muotoon, josta kuka tahansa voisi hyödyntää niitä hakujen avulla. Lahtinen haluaa rakentaa arkistoaarteista digikirjaston, sanomalehtien digiarkistojen tapaan.
Mutkana matkassa on se, että koneet eivät opi ihan helposti tulkitsemaan käsialoja.
— Olen silti aika vaikuttunut koneavusteisen lukemisen mahdollisuuksista, vaikka erinäisiä teknisiä ja tulkinnallisia kysymyksiä pitää vielä ratkaista, Lahtinen sanoo.
Aiemmin tilejä on kuvattu mikrofilmeille, mutta nyt niitä kirkasväriskannataan ja kymmeniä folioita on tulkittu malliksi ja opiksi koneille. Lahtisen projekteissa käsikirjoituksia on aiemminkin muokattu digihauille sopivaan muotoon. Niinpä käytössä oleva Transkribus-ohjelma ymmärtää jo valmiiksi 1600- ja 1800-luvun tuomiokirjoja.
Transkribus on Innsbruckin yliopistossa kehitetty sovellus, joka syntyi vuonna 2014 käynnistyneestä EU-hankkeesta Recognition and Enrichment of Archival Documents. Suomen edustajana työssä on ollut mukana Kansallisarkisto.
— Lisäksi olemme saneet tärkeää apua eräältä it-alalla työskentelevältä sukutukijalta, Lahtinen kertoo.
Mikrofilmien tihrustelu on hankalaa hommaa, joten skannaaminenkin on jo hyvä askel eteenpäin. Teksteihin kannattaa käydä käsiksi ennen kuin muste auttamatta ajan saatossa himmenee.
— Foliot sinänsä ovat aika rujoja ja robusteja ja kestävät varsin hyvin lehteilyä. Ne eivät hengi mitään mystisen muinaisuuden tuntua, Lahtinen toteaa.
Kansitekstit saattavat olla huolella tehtyjä, mutta keskiaikaisiin pergamenttifragmentteihin vertautuvasta estetiikasta ei voi puhua.
— Voudintilien kansissa tosin kierrätettiin vanhoja pergamentteja, ja ne on ehditty digitoida aiemmassa pergamenttitutkijoiden projektissa.
Voudintileissä on vesileimoja ja muita kiinnostavia yksityiskohtia, jotka eivät kehitteillä olevassa tekstinluvussa välity. Alkuperäinen aineisto ei siis menetä arvoaan.
Tarkkuudessa voudintilien tiedot eivät pärjää kirkonkirjoille, mutta tekstit auttavat muotoilemaan uusia kysymyksiä.
— Sanavalinnat ja nyanssitkin avaavat 1500-luvun elämää, Anu Lahtinen kertoo.
Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 6/2021.