Kun keväällä 2020 koronaluvut kohosivat, koko suomalainen yhteiskunta oli uuden, pelottavan todellisuuden edessä. Johanna Hästbacka hoiti koronapotilaita teho-osastolla ja ajatteli portugalilaisen nobelistin José Saramagon teosta Kertomus sokeudesta.
— Kuvitteelliseen kaupunkiin iskevä sokeusepidemia heijastelee monella tavalla ensimmäistä koronakevättä. Tuntematon tauti, joka saa näkemään pelkkää valkoista, tarttuu hyvin helposti ja saa koko kaupungin raiteiltaan, Hästbacka sanoo.
Vaikka Saramagon romaani on julkaistu kauan ennen koronapandemiaa, se tavoittaa uskottavasti yhteiskunnan selviytymiskamppailun ”valkotaudin” pyörteissä. Valmiita toimintakaavoja ei ole, joten sokeat eristetään vanhan mielisairaalan tiloihin. Tilanne muuttuu yhä kaoottisemmaksi ja eristys on sairastuneille traumaattinen. Sokeus on tarinassa sekä konkreettinen tila että metafora.
— Sokeutta voi tarkastella eräänlaisena sumuverhona, joka heikentää ihmisten ja yhteiskunnan kykyä hahmottaa todellisuutta.
Romaani on oivaltava kuvaus siitä, millä tavoin ihmiset käyttäytyvät poikkeustilanteen tullen. Osa pyrkii käyttämään tilannetta hyväkseen keinolla millä hyvänsä. Toiset taas tekevät kaikkensa auttaakseen muita.
Hästbackalle on jäänyt kirjasta erityisesti mieleen ihmisen kyky toimia hyvän puolesta ahdistavassa tilanteessa. Se muistuttaa myös koronakevään kokemuksista.
— Vaikka kevät oli pelottava ja töitä oli paljon, sairaalassa kaikki tarjoutuivat auttamaan. En ole koskaan kokenut samanlaista kannattelevaa yhteishenkeä.
Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 8/2021.