Ann Phoenix matkustaa paljon, työkseen. Tiede vie professoria Helsingistä maailmalle ja takaisin. Hän käy seminaareissa, toimii vastaväittäjänä, kirjoittaa kirjaa ja perehtyy globaalien kaupunkien dynamiikkaan. Työn alla on myös tutkimus helsinkiläisten koulupoikien ajatuksista.
Ann Phoenix muutti Suomeen elokuussa 2016 saatuaan professorinpestin Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa. Jane ja Aatos Erkon säätiön tutkimusapuraha myönnetään ansioituneelle tutkijalle yhteiskunnallisesti merkittävään tutkimukseen.
Tutkijakollegiumin professuuri on puolittain kutsuvirka. Säätiö pohtii sopivia henkilöitä, joilta he pyytävät ehdotukset professuurin painotuksista. Ennen viimeistä valintaa muutama ehdokas saa kutsun tulla Helsinkiin kertomaan lisää suunnitelmistaan.
Älykkäiden keskustelujen ilo
Osa kollegiumin tutkijoista kiinnitetään muutamaksi kuukaudeksi, osaksi muutamaksi vuodeksi. Phoenix on nyt toista vuottaan kollegiumissa. Älykäs ja keskusteleva ympäristö virkistää tutkijan mieltä.
— Kollegium on kiinnostavien tutkijoiden runsaudensarvi. Nautin siitä, kun huomaan, kuinka muiden tutkijoiden aiheet ja tutkimukset avaavat omaan työhöni sellaisia näkökulmia, joita en ehkä ole tullut ajatelleeksikaan.
Yhteiskuntatieteellisen psykososiaalisen tutkimuksen professori Ann Phoenix on tunnettu luennoitsija maailmalla. Häntä luonnehditaan rohkeaksi ja aktiiviseksi keskustelijaksi, joka ottaa terävästi kantaa.
Phoenixin tutkimuskohteita ovat sosiaaliset identiteetit, muuttoliike ja perheet. Häntä kiinnostaa sukupuoli, maskuliinisuus, äitiys ja vanhemmuus. Phoenixin tutkimusartikkelit käsittelevät myös rasismia, etnisyyttä ja kansainvälisiä kaupunkeja.
Vaikka Phoenix on suurkaupungin, Lontoon, vakituinen asukas, Helsinki, "miellyttävän kokoinen kaupunki” on ollut iloinen yllätys.
— Minä rakastan Helsinkiä!
Sosiaalinen media ei innosta
On helppo löytää Ann Phoenixin kirjoja ja tutkimusraportteja sekä katsella verkossa videoita hänen luennoistaan. Mutta sosiaalisessa mediassa professori Phoenix ei juuri esiinny.
— En ole korostetun yksityinen henkilö, mutta en myöskään pidä siitä, miten eri tahot sosiaalisessa mediassa saavat seurata ihmisiä ja heidän tekemisiään.
Hän pitää Facebookia ongelmallisena foorumina. Facebook ei suinkaan tee ihmisistä tasa-arvoisia, vaan vaikutus on melkein päinvastainen, kun huomio kiinnittyy jatkuvaan suosion mittaamiseen.
Olen huolissani tallenteista, jotka eivät koskaan katoa internetin rajattomasta muistista. Pahimmillaan ihmiset joutuvat vaihtamaan nimeään jättääkseen taakseen nuoruuteensa ajattelemattomuudet, hän huokaa.
Pieni reissaaja vaihtoi mannerta
Britanniassa oli valtava pula työvoimasta 1950–1960-lukujen vaihteessa, ja hallitus kannusti siirtomaiden kansalaisia töihin emämaahan. Tähän tilaisuuteen Phoenixin vanhemmat tarttuivat ja lähtivät Lontooseen.
Pikku Ann, vanhempiensa ainoa lapsi, jäi 2-vuotiaana isovanhempiensa luokse Karibialle. Kun vanhemmat saisivat asiat järjestykseen, Ann muuttaisi heidän luokseen, näin päätettiin. Siihen meni neljä vuotta.
Kuusivuotias Ann lensi yksin Lontooseen vuonna 1961. Phoenixin vanhemmat olivat asettuneet Stoke Newingtoniin Pohjois-Lontooseen. Elämä löysi uomansa: töitä riitti ja Ann-tytär pärjäsi koulussa mainiosti.
Akateeminen ammatti ei ollut itsestään selvä päämäärä, vaikka lukupäätä selvästi olikin. Lukion jälkeen opettajat ja sukulaiset kannustivat Phoenixia jatkamaan yliopistossa, mutta vakituinen työpaikka houkutti nuorta naista enemmän.
— Vanhempani uskoivat koko ajan, että lopulta päätyisin yliopisto-opintoihin.
Pakenin yliopistoon konttorin tylsyyttä
Sukunsa ensimmäisellä ylioppilaalla on aina jonkinlainen muuri ylitettävään. Akateeminen kulttuuri ja puhetapa ei ole vanhastaan tuttua, niin kuin monen polven kultuurisuvuissa.
— Menin lukion jälkeen töihin puhelinyhtiöön, toimiston alimmalle tasolle. Työ oli äärimmäisen tylsää. Vuoden sitä tehtyäni ajattelin, ettei yliopisto voi olla tätä pahempaa, Phoenix nauraa.
Vuonna 1974 hän aloitti St. Andrewsin yliopistossa psykologian opinnot. Väitöskirjansa hän teki Lontoon University Collegessa, samassa opinahjossa, jossa hän opettaa tänäkin päivänä.
Motivaatiota ei tarvinnut enää erikseen hakea, Ann Phoenix oli löytänyt intohimonsa. Väitöskirja valmistui vuonna 1992.
— Nautin tutkimustyöstä, ja nyt olen varmasti paljon kouliintuneempi ja taitavampi kuin aloittaessani 1980-luvulla. Työ tekijäänsä neuvoo, myös akateemisessa ammatissa.
Tutkin niitä, joiden lapsuus on poikennut normista
Ann Phoenixin omat elämänkokemukset näkyvät myös hänen tutkimusaiheissaan.
— Olen itse sarjamuuttaja ja elänyt monikulttuurisessa ja monietnisessä Lontoossa. Se on varmasti yksi tärkeä syy tutkia ihmisiä, joiden lapsuus on jotenkin poikennut normista.
Nationalismiin, rasismiin ja sukupuolen tutkimukseen Phoenix paneutui 1980–1990-luvun taitteessa. Jo 1990-luvulla nuorten ihmisten tutkimushaastatteluissa kumpusi huolta syrjinnästä ja rasismista.
Tämän päivän teemat eivät siis ole uusia. Brittinationalismi on kehittynyt vuosikymmenien mittaan tähän pisteeseen, missä se on nyt, brexit-aikaan.
— Nationalistisessa ajattelussa on piirteitä, joista voi koitua vaarallisia seurauksia, Phoenix arvioi.
Phoenix puhuu vierauden tulemisesta näkyvämmäksi yhteiskunnassa, myös suurkaupungeissa, jotka ovat tavallisesti suhteellisen suvaitsevaisia ilmapiiriltään.
— Mikroaggressiosta, sanallisesta hyökkäilystä ja vastenmielisyyden osoittamisesta vieraita kohtaan, on tullut sallitumpaa ja näkyvämpää 9/11-terrori-iskun jälkeen.
Brexit on jyrkentänyt asenteita
Brexitin jälkeen julkinen puhetapa on ollut entistä tylympää. ”Kaltaisianne ei haluta tänne”, etniseen vähemmistöön kuuluva saattaa kuulla.
— Niin ei olisi sanottu aikaisemmin, Phoenix toteaa.
Eikä eroa tehdä enää vain ihmisen ulkonäön perusteella, vieras aksenttikin saattaa riittää rajanvetoon.
— Psykososiaalisella tutkimuksella on siten entistäkin tärkeämpi rooli yhteiskunnassa. Pahoja asioita voi tapahtua missä tahansa. Toisaalta pelolle ei saa antaa valtaa.
Pelko on ollut tuttua Phoenixille, kuten muillekin Ison-Britannian asukkaille. Lontoo oli yli 35 vuoden ajan IRA:n terrori-iskujen kohteena, ennen kuin Pohjois-Irlannin rauhanprosessi eteni 1990-luvun lopulla.
Myös islamistiterrori on koetellut kaupunkia useamman kerran, ankarimmin heinäkuussa 2005, kun 52 ihmistä kuoli metroon tehdyssä terrori-iskussa.
— Kaikesta huolimatta Lontoo on kotikaupunkini, jonne palaan Helsingin-pestini jälkeen.
Mitä suomalaiset koulupojat miettivät?
Suomessa käynnissä oleva kulttuurin murros on ”ulkopuolisen tarkkailijan” silmin kiehtova, sijoittuuhan se myös hänen omiin tutkimuskohteisiinsa.
— Minua kiehtoo katsoa, kuinka Suomi on muuttumassa ja miten se ymmärtää identiteettinsä muuttumisen. Maahanmuutto on yksi tärkeistä kysymyksistä. Miten ihmiset näkevät oman maansa, jossa on myös maahanmuuttajia ja pakolaisia, Phoenix miettii.
Suurin osa maahanmuuttajista tulee Suomeen edelleen Venäjältä ja Virosta. Kolmanneksi suurin ryhmä, somalialaiset, jää kauas näiden jälkeen, mutta on ”näkyvämpi” kuin edelliset.
Näkyvästi erottuvan monietnisyyden lisääntyminen onkin yksi tekijöistä, joka kiinnostaa professoria. Se vaikuttaa esimerkiksi koulumaailmassa.
Viime syksynä Phoenix ja tutkijatohtori Marja Peltola jalkautuivat peruskouluun. He haastattelivat 11–14-vuotiaita koulupoikia ja kysyivät näiden mietteitä elämästä ja maskuliinisuudesta.
— Nuorten puhetapojen analysointi on pieni tutkimus, joka käsitti vain kolme keskenään hyvin erilaista koulua. Minua kiinnostaa tietää, missä nuoret pojat ovat ajatuksineen juuri nyt.
Phoenix on tutkinut samaa aihetta 1990–2000-luvun vaihteen Lontoossa, mutta tällä kertaa aika ja yhteiskunta ovat erilaiset.
Seksuaaliseen häirintään puututaan
Ann Phoenix on feministi. Feminismin hän ymmärtää yhtä lailla naisten kuin miesten asiana.
— Kannatan sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa kaikessa. Feminismi on avain siihen, se auttaa näkemään monta epäkohtaa.
Maailma on kaukana tasa-arvoisesta, mutta monet asiat ovat joka tapauksessa paljon paremmin kuin aikaisemmin, Phoenix arvioi.
— Aina pitää silti pyrkiä parempaan. Minua ilahduttaa nähdä, kuinka nuoret naiset — ja usein myös miehet — puuttuvat seksuaaliseen häirintään, epäreiluun vallankäyttöön ja provosoivaan käytökseen.
Kokemus on silti opettanut Phoenixille, että sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ongelmat tahtovat palata ja toistua.
— Jo käsitellyt tai voitettuina pidetyt asiat palaavat seuraavalle sukupolvelle, jos ei olla varuillaan. Kamppailua ei saa lopettaa.
Seksuaalivähemmistöjen oikeudet parantuneet
Ann Phoenix ei voi hyväksyä miesten ja naisten välistä palkkaeroa, sitä ei samoissa työtehtävissä kuulu olla.
— Jatkuvuus on feministinä olemisessa tärkeää. Pitää toimia koko ajan ja hakea ja osoittaa epätasa-arvon kohdat, hän muistuttaa.
Hyviäkin asioita tapahtuu koko ajan. Professoria ilahduttaa seksuaalivähemmistön oikeuksien parantuminen. Juhlaliputus voi vielä olla liioittelua, mutta edistys on ollut näkyvää. Parisuhteen rekisteröinti tai avioliitot samaa sukupuolta olevien kanssa hyväksytään lähes kaikkialla Euroopassa.
— Sehän oli täysi mahdottomuus vielä 30 vuotta sitten. Loistava muutos! Mutta edes edistyksellisissä Pohjoismaissa ei voi vielä väittää, että suvaitsevaisuutta ja tasa-arvoa olisi kaikkialla.
Kävellen rannalle, museoon ja ravintolaan
Helsinki on ollut Phoenixille mieluisa asuinpaikka. Arki on vaivatonta. Missä tahansa voi kävellä milloin tahansa, Helsinki tuntuu aina turvalliselta.
— Kävelen erityisen mielelläni Helsingin rannoilla ja Seurasaaressa. Pihlajasaari on yksi suosikkipaikoistani, siellä käyn mahdollisimman usein.
Kulttuurin suurkuluttajana Phoenix nauttii Helsingin museoista ja gallerioista.
— Ostin Museokortin heti, kun tulin Helsinkiin. Käytän sitä valtavasti. Harrastukseksi on laskettava myös ulkona syöminen, koska Helsingissä on niin hyvä ja kiinnostava ravintolaelämä.
Phoenixin voi nähdä lounaalla ravintola Teatterissa tai Qulmassa, illallisella Kuussa tai Boulevard Socialissa tai kahvilla Engelissä.
— Venäläinen ruoka kiinnostaa niin ikään, siihen tutustumisen olen vasta aloittanut.
Vein lapsenlapsen joulupukin luo
Oman mieluisan lisänsä Ann Phoenixin Helsinkiin tuovat perheen vierailut. Phoenixin aviomies asuu Lontoossa, mutta käy tapaamassa vaimoaan Helsingissä tai tämän konferenssimatkoilla maailmalla.
— Hän saapui matkaseurakseni myös syksyiselle Pietarin-reissulleni.
Perheeseen kuuluu myös 36-vuotias tytär, joka äitinsä tapaan on valinnut elämänurakseen tieteen. Tyttären tutkimusala on sosiologia. Iloa tuo myös pieni tyttärentytär, jonka isoäiti vei viime talvena Lappiin katsomaan joulupukkia.
— Olen juuri sellainen rakastava, innokas isoäiti, joka hellii pikkuista äidin mielestä liikaakin. Tietenkin olen myös ylihuolehtiva ja minusta tyttö tekee hirveän vaarallisia asioita, jotka kuitenkin ovat ihan tavallisia lasten temppuja.
Lapsenlapsi on aina tervetullut vieras. Silloin tutkijan kiire hellittää ja hän elää lapsen tahdissa, pienen ihmisen asioihin keskittyen.
Olisi pitänyt opiskella suomea
Yksi asia harmittaa Ann Phoenixia. Ei niinkään se, ettei hän ole päässyt avantouinnin makuun, vaikka on yrittänyt. Enemmän hän moittii itseään siitä, mitä ei ole yrittänyt tarpeeksi, nimittäin suomen kielen opiskelua.
— Suomi tuntui kovin vaikealta jo ensimmäisenä vuonna, paljon vaikeammalta kuin esimerkiksi norja, jota osaan edes hieman.
Toisaalta Helsingissä on tullut niin hyvin toimeen englannilla, ettei suomen taito ole ollut aivan välttämätön. Tutkijakollegiumin työkieli on englanti senkin vuoksi, että kollegat saapuvat monelta eri mantereelta.
— Nyt kun pestini Suomessa jatkui toisenkin vuoden, ajattelen, että olisi ensimmäisenä vuonna pitänyt yrittää enemmän kuin opetella pari kohteliaisuutta, kuten ”kiitos” ja ”terveisin”, Phoenix myöntää.
Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä Y01/18.
Yliopisto-lehti on kaikille tarkoitettu, monipuolinen tiedelehti Helsingin yliopistosta.
Tilaa ja rakastu tieteeseen.