Juttu on julkaistu Yliopisto-lehdessä 4/2026.
Kun väitöskirja jumahti, Anne-Maria Latikka kirjoitti romaania. Kun romaani alkoi yskiä, Latikka työsti väitöskirjaansa.
Latikka on psykologi, kirjailija ja kirjallisuudentutkija. Sekä hänen väitöskirjansa että romaaninsa käsittelevät surua. Vuonna 2024 ilmestynyt Valonkehrääjä (WSOY) kertoo lapsesta, joka menettää äitinsä patruunatehtaan räjähdyksessä Lapualla.
— Olen surutyöhön keskittynyt psykologi. Alitajuisen sanallistaminen on keskeistä sekä
psykologin että kirjailijan työssä.
Väitöskirjassaan Latikka tutki elegistä proosaa. Alkuaan elegia on pari tuhatta vuotta vanha runouden genre, jossa runoilija suree kuollutta ystävää. Juoni toistaa aina samaa kaavaa: ensin on valitusvaihe, sitten ylistysvaihe ja lopussa lohdutus, joka tulee siitä, että puhuja pystyttää runollaan kuolleelle pysyvän muiston.
1900-luvulla sama rakenne siirrettiin proosaan. Latikan aineistona oli kolme romaania, Paul Austerin Lukittu huone, Kazuo Ishiguron Me orvot ja Lionel Shriverin Poikani Kevin.
— Proosassa on enemmän tilaa käsitellä aihetta kuin runoissa. On henkilöhahmot, minäkertoja ja laaja juoni. Miten tämä kaikki vaikuttaa siihen, miten sureminen ilmenee?
Keskeisin tulos on, että surijan asema korostuu. Kun perinteisessä elegiassa keskitytään toiseen ihmiseen, romaanien surija keskittyy itseensä.
— Surija ikään kuin käyttää kuollutta peilinä. Hän ei niinkään muistele kuollutta vaan käy läpi omia prosessejaan toisen kautta.
Tästä märehtimisestä on syntynyt uusi vaihe elegiseen prosessiin: transgressio. Surija kokee vihaa, kateutta ja muita repiviä tunteita. Lohtu tulee siitä, että hän itsenäistyy kuolleesta ja kehittyy psyykkisesti.
— Puolet kirjojen laajuudesta käsitteli tätä. Oikein hämmästelin, että onko tämä totta, Latikka kuvaa.
Kirjallisuustieteissä on puhuttu narsistisesta käänteestä.
— Se kuvaa asiaa mielestäni tosi hyvin.
Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.