Erica Jongin läpimurtoteos Lennä, uneksi (englanniksi muuten Fear of Flying) ilmestyi 45 vuotta sitten. Vuonna 1971 seksi oli vasta vapautunut, ilmassa oli tuoreen kiiman tuoksua ja varsinkin Yhdysvaltain älykköpiireissä porvarillisen avioliittoinstituution kritisointi oli käytännössä pakollista. Se ei ole kirjan arvo. Kirjan arvo on se, että se on hauska, koskettava ja hulvaton.
Kenenpä mielestä psykoanalyytikoille ei olisi mukava naureskella! Tämän päivän lukijalle kirja toimii tietysti ajankuvauksena — miten söpöjä olivatkaan syrjähypyt ennen kännyköitä ja nettiä! Entä sitten napiton pano? Fiktiivinen kuvaus tilanteesta, jossa tuiki tuntemattomat harjoittavat villiä, hallitsematonta seksiä kenties junassa, kenties wc-tiloissa. Vanhat kunnon fantasiat tuntuvat arvokkailta, kun kaikki ja enemmänkin on nähtävillä netissä.
Erica Jong on tänä päivänä 74-vuotias ja hänen uusimman kirjansa nimi on Fear of Dying. En ole kirjaa ehtinyt lukea — juutuin lukemaan hänen keski-ikäkuvaustaan Fear of Fifty, Viidenkympin kauhu. Jong antoi haastattelun Helsingin Sanomien miestoimittajalle alkuvuodesta 2016. Saska Saarikoski aloitti haastattelun tietenkin kysymällä napittomasta panosta. Kakoen, kuten itsekin jutussaan myöntää.
Jong sanoi haastattelussa näin: ”Seksistä kirjoittavasta naisesta tulee eräänlainen luonnonoikku. Jokainen haluaa puhua hänestä, mutta kukaan ei halua kuunnella, mitä hänellä on sanottavanaan.”
Asia on niin, että minäkin kirjoitin seksikirjan. En tietenkään ole Jong. En ole kasvanut boheemissa newyorkilaisperheessä saati käynyt jännittäviä amerikkalaisia taidekouluja ja huippuylipistoja. Minulla on useampia lapsia, tylsä arki ja kokopäivätyö. Toimitin kokoelman seksitarinoita, kirjoitin sekaan omani, lupasin kustantajalle antaa asiaankuuluvat haastattelut ja iloitsin kustannussopimuksesta, kuten esikoiskirjailijat tekevät.
Ajattelin, että seksikirja lähinnä haukotuttaisi Skandinaviassa vuonna 2016. Onhan tätä jauhettu hyvät 50 vuotta. Ei ketään hämmennä tarina masturboimisesta, ei kai sentään? Meillä on lestadiolaisten pedofiliat, meillä on ainainen seksuaalinen ahdistelu, meillä on pettäjät ja jättäjät ja polyamoorikot ja sateenkaariperheet. Meillä on eduskunta, jossa istuvat homot, elostelijat ja moralistit sulassa sovussa kuten demokratiaan kuuluu. Ei voi olla niin iso juttu, ajattelin. Erehdyin.
Kirja ilmestyi ja laadimme lehdistötiedotteet. Kiihkon kymmenen teesiä tai muuta sellaista. Aika tavanomaista minusta. Ajattelin, että kiva on, jos joku haastattelee.
Puhelin alkoi soida. Nuori naistoimittaja, tärisevä ääni.
”Sä väität että kaikkien kuuluu pettää.”
”En väitä, että kaikkien kuuluu pettää.”
Rauhoittelin naista, joka oli selvästi kokenut kovia. Selitin lempeästi, että minusta esimerkiksi parinvaihto tai monikumppanisuus voisi olla parempi ratkaisu kuin salailu ja pettäminen. Että mustasukkaisuus on omaa epävarmuutta. Että ihmisten pitäisi pelätä vähemmän ja uskaltaa enemmän. En ymmärrä, miten hukassa ihmiset voivat olla hormoneineen, toivoineen ja luutuneine käsityksineen. Ei se hieno asunto sinusta tee onnellista, paneminen tekee. Ihan totta. Kokeile.
Radiohaastatteluissa minulta kysyttiin, kuinka monta seksikumppania minulla on ollut. Kirjassani haastateltua 23-vuotiasta naista, jolla oli ollut yli sata seksikumppania, reviteltiin Iltalehden netissä. Mikä uskomattominta, entinen heilani, lähes viisikymppinen diplomi-insinööri, soitti kysyäkseen, voisiko hän saada naisen yhteystiedot minulta.
Iltalehti leipoi otsikon myös kirjassani haastatellusta itsenäisestä prostituoidusta, naisesta jolle ammatti oli oma valinta, jopa nautinnon lähde. Kommentit tursuivat kiihottunutta tirkistelynhalua. Sitä samaa, jota netti on täynnä. Johtaja riisuu taskuliinansa ja penetroituu suttuiseen huonoon naiseen. Pyyhkii elimensä Omenahotellin verhoihin ja lähtee kotiin perheensä luo. Takana misogynian ikuinen irvistys. Haluava nainen on pelottava.
Olet rohkea, minulle sanotaan päin naamaa. Sitä, mitä selän takana sanotaan, en tiedä. Googlaamalla nimeni löysin jopa MV-lehden otsikon: ”YH-äiti kertoo, miten irtoaa.” En mennyt sivulle. En ylipäätään usko siihen, että naisen pitää säästää itseään kuin museoesinettä. Feministit hurraavat, moralistit rypistelevät otsaa. Iltalehden haastattelun otsikko oli ”Haluan seksiä joka päivä.” Sukulaiseni ja entiset kumppanini eivät jättäneet kommentoimatta.
Kanssasisariltani, naisilta — en toki monelta, mutta yksikin riittää — olen saanut kuulla olevani säälittävä ukkomiehiä jahtaava huora. Tai yksinkertaisesti väärässä. Tieteelliset tutkimukset siitä, että metsästäjä-keräilijät olivat seksuaalisesti moniavioisia ja monogamia on agraariyhteiskunnan (ja kirkon) keksintö, eivät päde, kun ihminen närkästyy. Koulutetut, avarakatseiset ihmiset menevät siilipuolustukseen, kun joku heiluttaa heidän parisuhdettaan. Lukemattomat ovat ne kerrat, kun olen sanonut, että en vastusta kenenkään seksuaalista yksiavioisuutta, vaan tervehdän sitä. Yritän sanoa, että se ei ole ainoa olemassaolon muoto, eikä kaikkein legitiimein eikä helpoin. Yritän sanoa, että pettäminen on huono termi, koska rakkaille ei valehdella.
Ehkä ainoa järkevä argumentti koskaan tuli viisaalta seitsenkymppiseltä mieheltä: kaksoisstandardi tässä asiassa voi olla tarpeen. Se voi olla samankaltainen ilmiö kuin meidän suhteemme Neuvostoliittoon: kaikki tietävät, miten asia on, mutta siitä ei puhuta, sillä yhteiskuntajärjestys kärsisi liikaa. No, kannaltani on myöhäistä, painokoneet rullasivat jo. (Eikä sille Neuvostoliitollekaan niin hyvin käynyt).
Miehet ovat suhtautuneet kannustavasti. Paljon surua on tuntemattomilta miehiltä — perheenisiltä ja maaseudun aikamiespojilta — saamissani yöllisissä sähköposteissa. Ne ovat usein tarinoita siitä, miten hellyys ja seksi ovat parisuhteessa vallankäytön välineitä. Miten kilteinkin perheenisä, miksei myös äiti, lähtee vuosien kylmyyden jälkeen vieraisiin. Silti, jos avioeron virallinen syy on ”pettäminen”, ei kukaan kysy, mikä oli syy ja mikä seuraus. Niin maaseudun pojat puristavat pulloa rystyset valkeina, peräkammarin sänky on tyhjä.
Joku tällä rikastuu. Pettäjäsivustot, seksiluurit, pornoteollisuus, iskupaikat, joista etsitään humalaista yhden illan seuraa. Monen pariterapian rinnalla — ellei tilalla — saisi olla seksiterapia. Tästä kirjoitin jopa Ruotuväki-lehteen: älkäämme naurako runkkaaville varusmiehille ja –naisille. Himo, halu ja kosketuksen nälkä ovat ydintuntemuksia, niiden puute monen oireen takana.
Oudosti ja tahtomattani minusta tuli joillekuille seksin matkasaarnaaja. Välillä panikoin, enimmäkseen en. Ajoittain sitä toivoisi jäävänsä ihmisten mieleen vaikkapa 20 vuoden urastaan sananvapauden ja ihmisoikeuksien parissa, eikä yhdestä seksipamfletista.
Entä idolini Erica Jong? Hänestä tuli seksikirjailija esikoisensa jälkeen. Ja vaikka hän on kirjoittanut muustakin ja vaikka hän puhuu ihmisoikeuksien, vähemmistöjen ja ympäristön puolesta, hän on aina seksikirjailija. Helsingin Sanomille Jong sanoi, että outoa on se, että miehetkin kirjoittavat seksistä olematta seksikirjailijoita.
No, minä en edes ole kirjailija, pikemminkin kirjoittaja. Analysoin tätä aikaa ja kaikkea kohtaamaani kummallista myös osana jonkinlaista ahdistunutta uuskonservatismia, jossa ihmiset pitää laittaa ruotuun. Koti, uskonto ja isänmaa -hokeman jatkeena on vaikea nähdä ”vapautunut iloinen nauttiva seksuaalisuus”.
Sitä odotellessa kirjoitan lisää.
ESSEEN KIRJOITTAJA ON JOURNALISTI JA JÄRJESTÖVAIKUTTAJA. HÄNEN KIRJANSA IHANA KIIHKO. MIKSI SEKSI ON NIIN TÄRKEÄÄ (INTO) ILMESTYI KEVÄÄLLÄ 2016.
Essee on julkaistu Yliopisto-lehden numerossa Y/08/16.
Yliopisto-lehti on kaikille tarkoitettu, monipuolinen tiedelehti Helsingin yliopistosta.
Tilaa ja rakastu tieteeseen.