Isoäiti luki ääneen Pikku prinsessaa ja antoi lapselle aikaansa, lukijaseuraansa. Kohta lapsi luki itsekin. Ja kun Riikka Pelo alkoi lukea, hän sai kerralla paljon ystäviä.
Kirjalliset kaverit, kuten Anni Swanin Iris ja Louisa M. Alcottin Pikku naisten Jo, olivat merkityksellisiä. Lukeminen soi oivalluksen: kielellä voi leikkiä, sillä voi luoda kuvitteellisen maailman, joka on tosi.
— Olen siitä pitäen pyrkinyt omanlaistani tiheän poeettista kieltä kohti, Pelo sanoo.
Tyttökirjojen maailmasta hän harppasi Salon kaupunginkirjaston aikuisten puolelle, vaikka se olikin kielletty vyöhyke. Intohimoista lukijaa ei pidätellä tällaisilla rajoilla.
— Minulla oli vahva Anne Frank -vaihe ja luin holokaustikirjallisuutta. En ole avannut sitä ovea uudelleen, mutta ehkä vielä joskus palaan siihen maailmaan.
Gulagin historiaan Pelo kaivautui tutustuessaan runoilija Maria Tsvetajevan elämään ja kirjoittaessaan romaaniaan Jokapäiväinen elämämme, joka sai vuonna 2013 Finlandia-palkinnon. Mutta ennen hiotun, pitkän romaanin syntyä ehti tapahtua paljon asioita.
Äidin taivuttelu
Riikka Pelo viihtyi lapsena omissa maailmoissaan. Kielelliset löytöretket toivat iloa.
— Minulla oli onni saada hyviä opettajia. Esimerkiksi 5–6 luokan opettajani, Reino Läärä, oli kirjailija itsekin, inkeriläisten evakkotien kuvaaja. Äidinkieli oli tärkein aineeni, jossa opin ylittämään rajoja.
Lukioon Riikka Pelo tahtoi Salosta Helsinkiin, ehdottomasti taidelukioon. Kirjoittamisen lisäksi rakkaita asioita olivat kuvataide, elokuvat ja musiikki. Laboratoriopäällikkönä työskennellyt äiti ei olisi tahtonut päästää alaikäistä tytärtään pääkaupunkiin.
— Taivuttelin hänet. Olin jo vähän levoton rokkityttö, ja äiti levoton minun vuokseni. Nyt ymmärrän sen kyllä.
Pelon isä, Helsingin Konservatorion ja Sibelius-Akatemian laulunopettaja, asui Helsingin Kalliossa. Tytär muutti samoille kulmille, itse asiassa isänsä vanhaan asuntoon.
— Tein nurkanvaltauksen ja isä muutti suurempaan kotiin. Hän saattoi oikeastaan elää boheemimmin kuin minä, mutta olimme lähellä toisiamme.
Taide ja Tavastia
Taiteelliset kontaktit muodostuivat Kallion lukiossa nopeasti. Ohjaaja Mikko Roiha, runoilija Saila Susiluoto ja dramaturgi, ohjaaja Katariina Numminen ovat edelleen Pelon ystäviä.
— Opin tekstien jakamista toisten kanssa. Kävimme keskustelua esseiden kautta.
Toinen Riikka Pelon pojista veikkasi teininä, että äiti on varmasti elänyt tylsää runotytön ja pinkon elämää. Ei se ihan niin mennyt. Musiikki poltteli ja media- ja performanssitaide innostivat. Tavastian keikoille piti päästä harva se ilta.
— Nick Cave on yksi esikuvistani. Ihailen häntä edelleen ja olin viime vuonna kolmena eri iltana yleisössä hänen keskustelukiertueellaan. Musiikkitalolla esitin kysymyksenkin hänelle.
Muusikkona Prahassa
Jos tahtoi kirjailijaksi, suoranaista koulutusta siihen ei ollut. Oriveden opisto tarjosi kuitenkin sitä, mitä kirjoittaja janosi. Asko Martinheimon, Risto Ahdin ja Liisa Enwaldin tuella Pelo lähti kokeilemaan tyyliään proosan kirjoittajana.
— Tuotin lähinnä proosarunoa ja fragmentteja, ehkä sentään esikoisteokseni Taivaankantajan juuren.
Yleisen kirjallisuustieteen opinnot Helsingin yliopistossa jäivät monta kertaa muiden hankkeiden jalkoihin. Opiskelija reissasi tiuhaan Pomerania-laivalla Gdanskiin ja junalla Keski-Eurooppaan.
— Ajattelin, että kirjoitan Prahassa romaanin, mutta päädyinkin laulamaan tšekkibändin levylle. En vielä osannut tehdä pitkäjänteistä työtä romaanin eteen.
Samettivallankumouksen jälkeen Praha oli eloisa kaupunki. Pelo lauloi prahalaisen Ecstasy of St. Theresa -yhtyeen vierailevana solistina.
— Asuin Twisted Spoon -kustantamon varastossa ja tapasin nuoria taiteilijanalkuja eri puolilta maailmaa.
Ystäväpiiriin kuului brittikirjailija Tom McCarthy, jonka kanssa Pelo on juuri järjestämässä työpajaa Taideyliopiston kirjoittamisen opiskelijoille.
— Harkitsin opintoja Berliinissä tai Prahassa, mutta sitten tapasin mieheni ja tahdoin jäädä Helsinkiin.
Omaa kieltä hakien
Ensimmäistä lasta odottaessaan Pelo kirjoitti kirjallisuustieteen graduaan surrealismin hulluuden diskurssista. Derrida, Kristeva ja muut teoreetikot valtasivat mielen.
— Proosastani tuli melkein lukukelvotonta. Koetin ilmaista ajatuksiani liian monimutkaisesti.
Pelo kokee olleensa törmäyskurssilla akateemisen kirjoitustavan kanssa. Hän ei tuntenut mahtuvansa raamiin. Opiskelussa oli silti paljon hyvää.
— Lehtoreista Eeva Lehtovuori tunnisti kirjailijan minussa. Hain omaa tapaani ilmaista itseäni.
Myös Kuisma Korhonen, Anna Kuismin, tuolloin Makkonen, ja Hannu Riikonen olivat merkityksellisiä opettajia.
Perheeseen syntyi toinen lapsi. Pelo teki töitä kustannustoimittajana ja jatkoi kirjoittamista. Omaan kieleen pääsy oli pitkän tien takana.
— Aloin kuitenkin saada tunnustuksia työstä. J. H. Erkon kilpailusta tuli ensin kunniamaininta, sitten toinen sija.
Rönsyäviä ajatuksia
Riikka Pelo innostui opinnoista Taideteollisen korkeakoulun monialaisessa Media Labissa. Sinne hänet houkutteli koulutoveri, uusien medioiden koulutusohjelmassa opettanut Mika Tuomola.
— Opiskelu Media Labissa oli kokonaisvaltaista: tutkimme kerrontaa ja sen uusia muotoja käytännön kokeilujen kautta. En kyennyt lukuisten projektien rinnalla suorittamaan kirjallisuustieteen opintoja loppuun, vaikka olin niin suunnitellut.
Jälkeenpäin Pelo on miettinyt, mitä kaikkea hänellä olikaan tuolloin työn alla: kustannustoimittajan töitä Liken ja Otavan riveissä, yliopisto-opintoja kahdessa paikassa, opetustöitä — ja jatkuva halu kirjoittaa, löytää oma tapa sanoa.
— Rönsyävän monimutkainen tapani ajatella kerrontaa hidasti varmasti sanojen asettelua paikoilleen.
Myös kaksi pientä poikaa vaativat ja saivat huomiota.
Kirjailija-tutkija
Esikoisteos ilmestyi vuonna 2006. Hyvät arviot saanut Taivaankantaja ylsi Runeberg-palkintoehdokkaaksi. Kuvaus uskonnollisessa kyläyhteisössä kasvavan yksinäisen pikkutytön elämästä on samalla kertomus mielikuvituksen — ja ennakkoluulojen — voimasta.
Proosan kirjoittaminen merkitsee Pelolle täydellistä vapautta.
— Proosassa voi heittäytyä kieleen, käyttää sitä kaikessa monivivahteisuudessaan. Se on epävarmuuden alue, mutta rajoittamaton.
Taideteollisesta korkeakoulusta valmistuttuaan Pelo aloitti jatko-opinnot elokuvataiteen laitoksella. Elokuvakäsikirjoittamisen tutkimus oli 2000-luvun alussa vasta käynnistymässä Suomessa ja koko maailmassa. Hengenheimolaiset löytyivät nopeasti: Tarkovskin dramaturgiaa tutkinut Marja-Riitta Koivumäki ja Mika Waltarin elokuvakäsikirjoituksiin perehtynyt Raija Talvio.
Kolmikko osallistui professori Eija Timosen johtamaan elokuvakäsikirjoittamisen tutkimusryhmään, joka pääsi tuoreeltaan mukaan Leedsin yliopiston käynnistämään kansainväliseen verkostoon.
Vuosi Finlandiaa
Riikka Pelon taiteellisen tutkimuksen väitöskirja modernin tragedian teoriasta ja rytmillisen käsikirjoittamisen metodista oli tekeillä samaan aikaan kuin romaani.
— Vuorottelin taiteen ja tutkimuksen välillä. Romaani vei voiton ja tutkimus jäi tauolle.
Jokapäiväinen elämämme, runoilija Marina Tsvetajevan (1892–1941) ja hänen tyttärensä Ariadna Efronin (1912–1975) vaiheista kertova teos, oli menestys. Rönsyilevä virke ja runollinen tyyli löysivät paikkansa.
Ja kohta vietiin kirjailijaa: Finlandia-palkinnon jälkeinen vuosi 2014 täytti kalenterin yleisötilaisuuksilla ja messutapahtumilla.
— Olen opetustöissä tottunut esiintymään. Ihmisten kohtaaminen on osa julkista työtä. Voimia se silti vaati. Jooga piti minut kasassa.
Pelo muistuttaa, miten harvinaislaatuista on päästä puhumaan niin laajasti omasta teoksestaan ja sen synnystä. Ihmiset kiinnostuivat ja kommentoivat, lukivat ja liikuttuivat.
Pitkä kantama
Nyt on ollut hiljaisempaa. Pelon viime syksynä ilmestynyt romaani Kaikki elävä käsittelee paperittoman maahanmuuttajan, kidutetun pakolaisen, maanalaista elämää maan päällä. Toinen päähenkilö on teinityttö, joka voi huonosti ystävän kuoleman jälkeen. Tytön äiti tuntee tekevänsä kaiken väärin niin ihmissuhteissa kuin ammatissaan, ”hyödyttömän” humanistisen tiedon tutkijana.
Aiheet ovat puhuttelevia, poleemisiakin, mutta onko ihmisillä liian kiire? Eikö muhkea, polveileva romaani löydä paikkaa tässä ajassa? Julkinen keskustelu ihmisoikeuksista tai nuorten pahoinvoinnista ei ole ollut alkaakseen.
— Ehkä teoksella on pitkä kantama, ehkä se nousee esiin vasta myöhemmin, kun ajatukset ovat itäneet.
Kirjoittamisen mestariluokka
Pitkä kantama on ollut kirjailijan mielessä muutenkin. Syksyllä 2019 käynnistyi hartaasti vaalittu projekti, Taideyliopiston kirjoittamisen maisterikoulu. Pelo on ollut koulutusohjelman suunnittelussa mukana vuodesta 2014.
— Hankkeen vetäjä Jusa Peltoniemi Teatterikorkeakoulusta houkutteli minut ja runoutta opettaneen Harry Salmenniemen mukaan kirjoittamisen maisteriohjelman pilottiin.
Otavan 2018 myöntämä rahoitus kirjoittamisen maisteriohjelmalle tuntui jättipotilta. Pelo ei ensin aikonut hakea professuuria.
— Olin juuri saattohoitanut ja hyvästellyt äitini. Olin uuvuksissa ja surullinen, ja minulla oli romaani kesken.
Proosan professuurissa painottui taiteellinen osaaminen. Tehtävä määriteltiin osa-aikaiseksi, ja opiskelijamäärä on pieni.
— Niin moni hyvä asia yhdistyi, että lähdin kuitenkin mukaan, kun kutsuttiin.
Pelon kollegoja kirjoittamisen professoreina ovat Mikael Brygger, Antti Salminen ja Jussi Valtonen, vuoden 2014 Finlandia-palkittu.
Pedagogi, ei terapeutti
Pelon uuden romaanin viimeiset korjauskierrokset olivat menossa, kun ensimmäiset kirjoittamisen maisteriopiskelijat aloittivat opintonsa 2019.
— Innokkaiden, älykkäiden nuorten ohjaaminen on ihanaa työtä.
Kurssiopetuksen rinnalla Pelo tapaa opiskelijansa kahden viikon välein ja keskustelee heidän kanssaan tekeillä olevista romaanikäsikirjoituksista.
— Opiskelijoiden on pitänyt oppia altistamaan tekstinsä kriittiselle keskustelulle samalla kun he ovat opetelleet säätelemään omaa kriittistä ääntään.
Kun kirjoittaja oppii luottamaan tekstiinsä, asioita alkaa tapahtua. Sen Pelo tietää omakohtaisestikin.
— Olen pedagogi, en terapeutti, mutta koetan parhaani mukaan auttaa opiskelijoita taiteellisten kysymysten ratkomisessa ja potentiaalisten maailmojen hahmottamisessa.
Opettajatkin oppivat opiskelijoilta.
— Lähtökohtana on yhteisö, jossa yksilö saa olla sellainen kuin on ja jossa voimme jakaa uusia tapoja hahmottaa maailmaa taiteen kautta.
Luovaa tilaa
Kirjoittajana Riikka Pelolla on mielen päällä monia aihioita. Myös ajatus väitöskirjasta elää. Elokuvakin houkuttaa: Kaikki elävä saattaa vielä saada uuden muodon yhteistyössä ohjaaja Maria Ruotsalan kanssa.
— Haen uudenlaista ilmaisua esseistisiä tekstejä kirjoittamalla. Pienesti ilmaiseminen tuntuu hyvältä romaanin jälkeen.
Pelo kirjoittaa juuri esseetä nykytaiteesta Helsinki Biennalen yhteyteen. Hän piti myös juhlapuheen Natalia Gontšarova –näyttelyn avajaisissa Ateneumissa.
— Kesän jälkeen ehkä tiedän, minkä äärellä olen seuraavaksi. Uuden löytäminen vaatii tyhjää tilaa, sitä koetan vaalia.
Oma tila ei tarkoita sitä, että kirjailija pärjäisi ilman yhteisöä. Kantava voima on perhe.
— Rakkaat ihmiset tuovat elämään mieltä. Koetan elää niin, ettei tarvitse katua tekemättömiä tai sanomattomia asioita.
Pelo yrittää vaalia tasapainoa: etsiä ekologista elämäntapaa, jolle tiede ja taide antavat tukea.
— Toivon, että huolehdimme maapallosta ja toisistamme, kaikkea elollista kunnioittaen.
Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 3/2020.