Toukokuussa 2018 Santahaminan saarella, viitisen kilometriä Helsingin keskustasta kaakkoon, on aurinkoista ja rauhallista. Aikanaan synnytyslaitoksena toiminut rakennus on rapistunut, vanhassa vankikasarmissa toimii Tiedustelukomppania. Puiden varjossa on hautausmaa, jossa vainajista on jäljellä enää kumpuja. Kunnostustalkoot ovat tulossa.
Sata vuotta sitten samalla paikalla toimi vankileiri, jossa oli noin tuhat punaista naista. Kesällä 1918 ruumisproomu toi Santahaminaan päivittäin kaikki läheisellä Suomenlinnan leirillä kuolleet. Vankien täytyi nähdä kuljetukset, ruumiit ja hautaaminen. Kenties he yrittivät tunnistaa joukosta tutut kasvot.
Santahaminan vangit kuitenkin selviytyivät huomattavasti muiden leirien vankeja paremmin: vangeista kuoli ainoastaan neljä. Sotasurmatietokannan mukaan Hennalan vankileirillä ja Lahdessa olevissa vankien säilytyspaikoissa kuoli 1324 vankia ja Helsingin vankileireillä, pääasiassa Suomenlinnassa, yhteensä 1468.
Uhrista voittajaksi
– Hautoja voidaan kaivella ja ruumiita laskea loputtomiin, mutta kiinnostavaa on kääntää katse myös henkiin jääneisiin, selviytyjiin, toteaa tutkija Virva Liski.
Punavankeihin ja erityisesti naisiin liittyy mielikuva passiivisesta uhrista. Liski haluaa kertoa toisenlaisen tarinan, sellaisen jossa naisvangit ovat aktiivisia toimijoita, selviytyjiä, jopa voittajia.
– Heitä oli paljon ja he jatkoivat elämää, saivat lapsia, toimivat yhteiskunnan eri osa-alueilla. He ovat meidän isovanhempiamme ja isoisovanhempiamme, Liski muistuttaa.
Virva Liskin pro gradu -tutkimus Maitoa, verta ja merisotilaita sijoittuu uuden sotahistorian tutkimuskenttään. Se on 1990-luvun lopulla Suomeen rantautunut tutkimussuuntaus, jossa huomio kiinnitetään aiemmin sivuutettuihin toimijoihin kuten naisiin, lapsiin ja siviileihin. Työkaluna käytetään muun muassa kulttuurintutkimuksen, psykologian, sukupuolentutkimuksen ja kirjallisuudentutkimuksen välineistöä.
Tutkijan tarkka korva kuulee lisäksi ne äänet, joita tutkimuksessa ei kuulu ja lukee ne rivit, joita ei ole kirjoitettu: myös sillä on merkitystä, mikä jätetään sanomatta.
Santahamina oli teinityttöjen vankileiri
Asikkalassa vuonna 1891 syntynyt Elin Janhunen oli yksi Santahaminan vangeista. Elin työskenteli Kone ja Siltarakennus Oy:n tehtaalla ja oli mukana ammattiyhdistysliikkeessä: hän toimi Metalliosasto II:n naisjaostossa muun muassa puheenjohtajana.
Kun sisällissota alkoi, Elin kävi Punaisen Ristin kurssin ja oli heti kevättalvella sairaanhoitajana mukana Antrean taisteluissa Karjalan kannaksella. Pahimmissa paikoissa esiliina jäätyi verestä kankeaksi.
Elin Janhunen vangittiin Kotkassa, josta hänet kuljetettiin Haminaan ja sieltä pahamaineiselle Tammisaaren vankileirille. Hänen muistojaan on talletettu Työväen Arkistoon.
”Mutta sitten siinä kesäkuun lopulla. Sitten taas tuli komento, että nyt naiset viedään kaikki pois täältä. Taas meidät lastattiin semmoisiin härkävaunuihin ja taas lähdettiin viemään. Ei me silloinkaan tiedetty mihinkä meitä viedään.”
Santahaminan vankileirin toiminta alkoi virallisesti 17. kesäkuuta 1918. Leiriin tuotiin vankeja Tammisaaren ja Helsingin Liisankadun vankileireiltä sekä muista kaupungeista, kuten Turusta ja Sortavalasta. Suurin osa vangeista oli kotoisin Uudeltamaalta tai Viipurin läänistä.
Sisällissotaan osallistuneet punaiset naiset olivat hyvin nuoria: noin puolet vangeista oli ajan lain mukaan alaikäisiä eli alle 21-vuotiaita, ja alle 30-vuotiaiden osuus oli noin 80 prosenttia.
Vankileirin vakihenkilökuntaan kuului johtajan ja taloudenhoitajan lisäksi neljä päällysmiestä, työnjohtaja, emännöitsijä, kaksi käsityöohjaajaa sekä kaksi kasvatusapulaista. Lehti-ilmoitusten kautta palkattuja siviilivahteja oli 23, joista yli puolet oli naisia. Vahtipalvelusta suorittivat lisäksi Pohjois-Savon ja Karjalan rykmenttien asevelvolliset.
Santahaminassa piti tukikohtaa myös joukko maailmansodan rintamilla taistelleita saksalaisia merisotilaita. Heidän ja leirin henkilökunnan välillä oli kiistaa arvovallasta, mutta leirin vangeille saksalaiset olivat mahdollisuus inhimilliseen kontaktiin ja avunantoon.
Työ pelasti vankeja
Leirin arki pyöri vankityön voimin.
– Työllä pyrittiin kattamaan leirin ylläpitokustannuksia ja hankkimaan valtiolle tuloja. Töihin kuului muun muassa veden ja puiden kantoa, karjan paimennusta, ruoanlaittoa, siivousta, pyykkäystä ja teurastamista, Virva Liski kertoo.
Työnteolla katsottiin olevan myös kasvatuksellinen vaikutus. Sen ja hengellisen opastuksen avulla vangit integroituisivat jälleen yhteiskuntaan.
Vangit myös halusivat töihin, koska se tarkoitti lisäruoka-annosta ja mahdollisti monin paikoin ruoan pihistämisen. Yhteiskunnan sukupuolittuneen työnjaon vuoksi naiset olivat jo valmiiksi tottuneet taloustöihin ja karjanhoitoon.
Kuten muillakin vankileireillä, riittävän tai hyvälaatuisen ruoan saaminen oli paikoin mahdotonta myös Santahaminassa. Siihen nähden naisvangit olivat varsin hyväkuntoisia, ja monet Tammisaaren kurjista oloista siirretytkin vahvistuivat. Ylimääräinen ruoka ei mennyt vain omaan suuhun, vaan sitä onnistuttiin välittämään myös eristyksessä tai sairaana oleville vangeille, kuten Elin Janhunen on muistellut.
”Minä sain maitoa ja kyllä sieltä tuotiin kasarmiinkin niille heikommille aina silloin tällöin, kun vaan vahtien silmä vältti siinä portilla.”
Roolinsa oli myös empatiakyvyllä, kuten silloin kun leirin karjakko yksinkertaisesti katsoi muualle, jotta vangit voisivat lypsää paimentamaansa karjaa. Santahaminan taloudenhoitaja ihmetteli aamulypsyn maitohukkaa Suomenlinnan-kollegalleen, mutta todellinen syy ei paljastunut. Teurastamossa työskentelevät vangit pihistivät puolestaan verta. Janhusen muistelmista selviää, että maidosta ja verestä keitettiin salaa juustoa. Hän oli yksi niistä, jotka saivat halutun paimenen pestin ja pystyi lypsämään lehmiä salaa.
”[S]illoin minäkin keitin sellaista juustoa, kun minä laitoin verta ja maitoa sekaisin, mutta se oli kyllä niin vahvaa ruokaa, että sitä ei paljon jaksanut syödä.”
– Omatoiminen ruoanhankinta, yhteistyö ja kekseliäisyys olivat tärkeitä selviytymisen kannalta, Virva Liski tiivistää.
Merisotilaat sekoittivat pakkaa
Vankien ja saksalaisten merisotilaiden kohtaamiset aiheuttivat vankileirin johdolle harmaita hiuksia.
– Saksalaisilla oli suuri vaikutus Santahaminan dynamiikkaan. Heidän läsnäolonsa pelättiin aiheuttavan naisvangeissa sopimatonta käytöstä, Virva Liski kertoo.
Valkoisten propaganda esitti punaiset naiset siveellisesti rappeutuneina ja heitä yliseksualisoitiin. Myös valkoinen leirihenkilökunta katseli heitä sukupuolittuneiden ja poliittisesti värittyneiden lasien läpi.
Saksalaiset taas olivat maailmansodan rintamilla marinoituneita, itsekin työläistaustaisia nuoria miehiä, Santahaminassa vasten tahtoaan niin kuin vangitkin. Heidät oli lähetetty sotimaan bolshevikkeja vastaan, mutta sen sijaan he kohtasivatkin heikossa kunnossa olevia teinityttöjä. Kasvoton vihollinen sai kasvot ja empatiakyky heräsi. Sama myötätunto lienee olleen taustalla myös niillä leirin vahdeilla, jotka päästivät naisia luvatta livahtamaan saksalaisten kasarmille.
Naisvangit itse eivät kerro sukupuolisista kohtaamisista muistoissaan, vaikka niitä Liskin mukaan luultavasti tapahtuikin.
– Vankien ja merisotilaiden välinen kanssakäyminen perustui todennäköisesti vaihtokauppaan: kanssakäymistä vastaan naiset saivat ruokaa, leipää tai vaikka sokeria. Se oli siis yksi selviytymisstrategia lisää.
Ruoan lisäksi naiset saivat saksalaisilta apua pakoyrityksiin sekä liittolaisen vankileirijärjestelmää vastaan: leirin henkilökunnalla ei ollut asiaa saksalaisten kasarmille. Liskin mukaan myös positiivisella huomiolla ja kiinnostuksella oli vankeihin voimaannuttava vaikutus.
Seksuaalista väkivaltaa ei muistella
Naisvankien leirikokemusta väritti myös seksuaalisen väkivallan uhka. Se oli läsnä joka päivä, vaikka esimerkiksi raiskauksista ei leirin virallisissa asiakirjoissa tai muistitiedossa löydykään suoria viitteitä.
Perusasetelma leirillä oli otollinen väkivallalle: suuri joukko naisia oli alisteisessa asemassa valtaa pitäviin miehiin nähden. Leirin sisäiseen rankaisujärjestelmään päätyneet tapaukset, kuten naisia ahdistellut miesvartija, ovat Liskin mukaan todennäköisesti vain jäävuoren huippu.
Punaisiin naisiin kohdistuva voimakas epäinhimillistäminen mahdollisti julman huumorin ja alistamisen sävyisen seksuaalisen ahdistelun. Seksuaalisuuteen liittyvät asiat ovat arkaluontoisuutensa vuoksi juuri sellaisia, joiden kohdalla tutkijan on Virva Liskin mukaan paitsi huomioitava muistitiedon subjektiivinen ominaislaatu, myös etsittävä sitäkin, mitä ei sanota. Viitteet seksuaalisesta väkivallasta ovat peräisin miesvankien muistitiedosta.
– Naiset eivät itse kerro näistä asioista muistoissaan. Miesten tapaa muistella taas leimaa usein kauhutarinamaisuus: levitetään huhuja siitä, mitä vihollinen parhaillaan "meidän naisille" tekee.
Vankien aktiivisuudella oli rajat
Vaikka Virva Liski tarkastelee Santahaminan naisia tutkimuksessaan aktiivisina subjekteina, heidän aktiivisuutensa oli mahdollista vain tiukasti rajatussa ympäristössä ja olosuhteissa.
– Naiset elivät pakotetussa, rajoitetussa, epätasa-arvoisessa ja pärjäämistä edellyttävässä vankileiriympäristössä, Liski painottaa.
Vankien keskeinen pyrkimys oli selviytyä alisteisessa asemassa. Normaalielämän lainalaisuudet eivät päteneet. Tutkijan on oltava eettisistäkin syistä varuillaan tutkiessaan leiriyhteisössä tapahtuvaa seksuaalista väkivaltaa ja vallankäyttöä ja vetäessään johtopäätöksiä sen esiintymisestä.
Vankileirejä, esimerkiksi keskitysleirejä, on tutkittu kansainvälisestikin. Tutkimusten mukaan selviytymistä auttavia tekijöitä leireillä ovat muun muassa ystävät, yhteistyö vangitsijan kanssa, vangin nuoruus, terveys ja hyvä onni. Santahaminaan suljetut naiset olivat taustaltaan ja iältään myös varsin yhtenäinen ryhmä, mikä Virva Liskin mukaan herätti keskinäistä myötätuntoa ja halua puhaltaa yhteiseen hiileen.
– Santahaminan naiset kanavoivat voimavaransa keskinäisen kilpailun sijaan yhteistyöhön ja solidaarisuuteen esimerkiksi ruoan jakamisessa. He olivat joustavia ja kekseliäitä, myös suhteissaan vankileirin henkilökuntaan ja muihin leirillä vaikuttaneisiin toimijoihin. He selviytyivät näiden ominaisuuksien ansiosta.
Se, että naiset selviytyivät miehiä paremmin vankileireillä, johtui lisäksi pienemmästä kaloritarpeesta ja paremmista valmiuksista huolehtia hygieniasta ja ruoanhankinnasta. Naiset myös pääsivät miehiä helpommin erilaisiin töihin, joissa oli mahdollisuus hankkia lisäruokaa. Heitä kohdeltiin usein paremmin, koska heitä ei pidetty yhtä vaarallisina kuin miehiä.
Santahaminan vankileiri lakkautettiin kahden ja puolen kuukauden toiminnan jälkeen elokuussa 1918. Leirin irtaimisto, jäljellä olevat vangit, henkilökunta ja karja siirrettiin Suomenlinnaan. Sieltä Elin Janhunen vapautettiin samana syksynä. Hän suhtautui asiaan epäuskoisesti.
”Tuomari sanoi, että olette vapaa ja saatte mennä. Minä kysyin, että olenko minä nyt sitten ihan vapaa, minä en uskonut ensimmäisellä kertaa. Juu, juu, olette ihan vapaa, lähtekää menemään vaan.”
Trauma kantaa sukupolvia
Selviytyjien historia ei jätä tutkijaa rauhaan. Virva Liski tekee parhaillaan Helsingin yliopistossa väitöskirjaa, jonka aiheena ovat sisällissodan ylisukupolviset mielenterveysvaikutukset. Apuna tutkimuksessa on mittava data vähintään 1970-luvulle saakka eläneistä punavangeista ja valkokaartilaisista ja heidän lapsistaan.
– Minua kiinnostaa holokaustiselviytyjien jälkeläisten kertomuksista tuttu ylisukupolvisen trauman käsite. Tutkin sitä, millaisia vaikutuksia vankileirikokemuksilla on ihmisten ja heidän jälkeläistensä myöhempään elämään.
Tutkimuksen mahdollistavat Suomen poikkeuksellisen tarkat arkistotiedot. Sellaisia säilyy sodan jaloissa harvoin. Vuonna 2014 alkaneessa Sisällissodan pitkäaikaiset ja ylisukupolviset vaikutukset -projektissa on mukana historioitsijoiden lisäksi kansantaloustieteilijöitä ja väestötieteilijöitä.
Suomen korkeimman vallan haltija P. E. Svinhufvudin joulukuussa 1918 antama armahdusasetus vapautti valkoisella puolella toimineet juridisesta vastuusta. Vaikka omatunto olisi kolkuttanut, valkoisten voittajien vapaussoturimyytti ja nationalistinen oikeamielisyyseetos on kenties estänyt teloittamistraumoista puhumisen, Liski arvelee.
Osa punaisista selviytyjistä sen sijaan palasi sodan jälkeen työväenyhdistystoimintaan ja tuttuun yhteisöön, jossa asioita voitiin käsitellä yhdessä. Vaikka häpeä vankeusajasta saattoi säilyä koko elämän ja vaikuttaa esimerkiksi työnsaantiin ja perheen perustamiseen, traumoista selviytyminen saattoi Liskin mukaan olla yhteisön ansiosta helpompaa.
– Tutkimuksen avulla voidaan sanoa jotain sisällissodan merkityksistä ja traumaattisten kokemusten seurauksista.
”Tykkäsin, että ei tämä minun henki ole sen kalliimpi kuin toistenkaan, mutta hyvinpä tuo säilyi”, tuumasi Elin Janhunen sisällissotaa muistellessaan. Vankeudesta vapauduttuaan Elin palasi kotiinsa Asikkalaan, mutta maanomistaja ei halunnut ottaa häntä vastaan. Kone ja Sillan mestari otti Elinin lopulta takaisin töihin: punaisuutta enemmän painoi se, että tämä oli hyvä työntekijä.
”Ja tämä oli minun mielestäni kaikkein paras tunnustus, mitä minä ikinä olen saanut."
Elin Janhunen muutti 20-luvulla tyttärensä kanssa Helsingistä Lahteen. Hän oli loppuelämänsä ajan aktiivinen työväenliikkeessä. Elin kuoli joulukuussa 1980.
Lue lisääKaunokirjallisuus ja historiantutkimus ovat vaikuttaneet sisällissodan nimityksiinLue lisääSuomi oli tunnollinen velanmaksaja jo sisällissodan jälkeenLue lisääSuomalaiskansallista yhteisöllisyyttä tarvittiin peittämään sisällissodan kipeä muisto