Suomalaisen runouden luonnosta on moneksi: niin virvoittavaksi ja hoitavaksi erämaaksi, vanhaa ja parempaa maailmaa edustavaksi lintukodoksi kuin myös ihmisen toimintaa kritisoivaksi, haurastuvan planeettamme kuvaajaksi. Luonto on tutuista tutuin ja rakas sana, mutta mitä kaikkea se lopulta tarkoittaa? Ovatko kasvit, eläimet ja joet luontoa, entäpä tien ja metsikön välissä kiemurteleva maalaismaisema?
Ekokriittisessä kirjallisuuden- ja taiteentutkimuksessa näitä kysymyksiä pohditaan tarkentamalla katse siihen, mitä joskus pidetään tyystin luonnon vastakohtana: kulttuuriimme. Kirjallisuuden ja taiteen tarkastelu luontoesityksille sekä ihmisen ja ei-inhimillisen välisille suhteille herkistynein silmin avaa nimittäin tärkeitä näkökulmia siihen, miten ihminen on eri aikoina ymmärtänyt luonnon monisyisen käsitteen sekä jäsentänyt suhdettaan muihin maailman elollisiin.
Yhden kiinnostavan ikkunan luonnon erilaisiin merkityksiin suomalaisen runouden lähihistoriassa avaa kirjailija Eila Kivikk’ahon tuotanto, jonka ulottuu 1940-luvulta aina 1990-luvulle asti. Kivikk’ahon säkeistä löytyy niin harmonisia kesän tyyssijoja kuin myös ympäristöpoliittisesti värittyneitä kannanottoja eläinten elintilan puolesta. Kivikk’ahon runous havainnollistaa hyvin, kuinka luonnon merkitykset muuttuvat ja monipuolistuvat kotimaisessa lyriikassa 1940-luvulta vuosisadan loppua kohti tultaessa.
Näköaloja turmeltuvaan ympäristöön
Luontokuvasto nousee jo Kivikk’ahon alkutuotannossa korosteiseen asemaan ja kirvoittaa puhujassa huomattavia rakkauden ja kiintymyksen tunteita. Kivikk’ahon 1940-luvun tuotannosta löytyy ympäristöä ylistäviä pastoraalisia kuvauksia, jotka nousevat teoksissa vastavoimaksi sodan aiheuttamille surun ja koti-ikävän tunteille.
Vaikka luonto liittyy Kivikk’ahon alkutuotannossa vahvasti runojen puhujan tunteisiin eikä fokusoidu ympäristöeettisiin kysymyksiin, ympäristön herättämät myönteiset topofiliaa eli ihmisen ja materiaalisen paikan välistä voimakasta yhteyttä rakentavat tunnereaktiot luovat pohjaa eettiselle ja kestävälle luontosuhteelle. Idylliset ja ihannoivat kuvaukset siis viitoittavat tietä luontokeskeiseen maailmankuvaan.
1960-luvulta alkaen Suomessakin alettiin julkisesti keskustella yhä enemmän ympäristöllisistä asioista. Vuonna 1957 Helsingin edustalla oli tapahtunut ensimmäinen lehdistössä laajasti näkyvyyttä saanut öljyonnettomuus, joka herätti huolta Helsingin edustan vesien sekä lintujen puolesta.
Myös Kivikk’ahon viidennessä runokokoelmassa Parvi (1961) luonto muuttuu aiempaa puhuttelevammaksi ja painavammaksi. Luontoon liittyvä kuvasto on Parvessa keino reflektoida pakolaisuutta ja sotienjälkeisen yhteiskunnan kipupisteitä mutta saa ensimmäistä kertaa Kivikk’ahon tuotannossa myös ympäristöpoliittisia merkityksiä.
Parvi ilmestyi ympäristöherätyksen vuosikymmenellä, joskin ympäristöliikkeen ajatellaan usein syntyneen vasta vuosi Parven jälkeen julkaistun, ympäristömyrkkyjä käsitelleen Rachel Carsonin Äänetön kevät -teoksen myötä. Kivikk’aho oli siis aikansa hermoilla – tai jopa sen edellä. Tämä havainnollistuu Parvesta löytyvästä haikumuotoisesta runosta ”Rannalta”, joka esittää askeettisen näkymän öljyonnettomuuden tuhoisasta jäljestä, öljyyn hukkuneesta linnusta:
Öljyyn hukkunut.
Lennon, taivaan tunnukset
siipipeilissä.
(Kivikk’aho 1961, 20.)
Eläinten elintilan puolesta
Kivikk’ahon viimeisessä teoksessa Ruusukvartsissa (1995) ympäristöaiheet ovat yhä enemmän esillä. Teoksessa käsitellään ihmisen problematisoitunutta ja alistavaa suhdetta ympäristöönsä kaupungistuneessa yhteiskunnassa. Tankamuotoinen runo ”Uudet pihat” kritisoi ihmisen tunkeutumista eläinten ennen hallitsemille alueille sekä ihmisen ongelmallista tapaa puhua ei-inhimillisestä luonnosta.
Vai kummastuttaa
kun jänis, hirvi, mäyrä,
eksyy pihalle?
Niiden rypymaillehan
koko taajama tehtiin!
(Kivikk’aho 1995 , 17.)
”Uudet pihat” yhdistyy ympäristörunouden lajiin, jota esimerkiksi kirjallisuudentutkija Karoliina Lummaa käsittelee väitöskirjassaan Poliittinen siivekäs. Lintujen konkreettisuus suomalaisessa 1970-luvun ympäristörunoudessa (2010). Ihmisen toimintaa ja luonnosta puhumisen tyyliä terävästi kommentoiva runo osoittaa epäsuorasti eläinten toimijuuden sekä kyseenalaistaa sellaisen keskustelukulttuurin, jossa ei anneta oikeutta eläinten elintavoille ja tietoisuudelle. Runossa toteutuu täten ympäristörunoudelle ominainen piirre suhtautua kriittisesti paitsi ihmisen toimintaan myös luontoa koskeviin kielellisiin esityksiin, tässä tapauksessa sellaiseen eläimiä koskevaan puhumisen tapaan, jossa eläimet vähätellään eksyviksi tungettelijoiksi.
1990-luvulla kaupungistuneessa Suomessa ilmestynyt ”Uudet pihat” kommentoi myös urbanisoitumisen lieveilmiöitä ja sitä, mitä ihmisen yhä laajemmalle levittäytyvä asutus eläinten kannalta tarkoittaa.
Miten on ihmisen laita?
Puhuttaessa luonnosta ja sen kuvaamisesta kirjallisuudessa on syytä olla valppaana myös sen suhteen, miten hahmotamme ihmisen paikan suhteessa luontoon. Kuulummeko me luontoon vai niputammeko kaiken ihmisestä poikkeavan elollisen yhden termin alle ja suljemme itsemme jalustalle muusta eliökunnasta? Tarvitsemmeko ylipäätään luontoa sanana vai ruokkiiko se tarpeetonta vastakkainasettelua ihmisen ja muun elollisen maailman välillä?
Vaikka runous ei välttämättä tarjoa suoraviivaisia vastauksia edellä esiteltyihin kysymyksiin, se voi ravistella totuttuja ihmiskeskeisiä ajattelumallejamme, kuten taide ylipäätään. Kivikk’ahon runouden luonto ulottuu ikävöidyistä idylleistä kaupungistumisen ongelmiin, joskus myös kuvaukseen siitä, kuinka antautuessaan nöyrälle havainnoinnille ihminen voi unohtaa rajat itsensä ja ympäristön välillä ja tulla yhdeksi maapallon suuren kaikkeuden kanssa – toisin sanoen, olla luontoa.
Reeta Holopainen
Tohtorikoulutettava
Kotimainen kirjallisuus
Suomalais-ugrilainen ja pohjoismainen osasto
Humanistinen tiedekunta