Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 5/2023.
Vasta 40 vuotta — tai vähemmän — on puhuttu merkittävistä suomalaisista naistaiteilijoista. Vielä 1980-luvulla yleinen käsitys oli, että historian merkittävät taiteilijat olivat miehiä. Niin myös Riitta Konttinen oppi taidehistorian opiskelijana ajattelemaan.
— Herätys oli suuri, kun huomasin, että oli ollut myös naistaiteililjoita.
Ajattelun muutos lähti naistutkimuksen noususta 1980-luvun akateemisessa maailmassa. Nyt Konttinen on Helsingin yliopiston taidehistorian professori emerita, joka on kirjoittanut Suomen taidehistorian naisista enemmän kuin kukaan muu.
Näin jälkeenpäin hän näkee tutkijan ja opettajan työkuormansa suurena, vaikka into kannatteli tekemistä.
— Oli se hurjaa aikaa: kaksi professoria ja 50 jatko-opiskelijaa — ei ihme, että usein väsytti. Muissa maissa yhdellä professorilla on yleensä 3—4 jatko-opiskelijaa. Melkein kaikki ohjattavani väittelivät.
Kiireestä huolimatta muistot ovat hyviä. Konttinen kaipaa vieläkin ”ihania opiskelijoita”. Adjektiivi toistuu hänen puheessaan: ihanaa oli oma opiskelu, jossa oli vapaus valita monenlaista. Tutkimustyö on ollut ihanaa aarteenetsintää.
Taidehistoriassa on vielä koluamattomia maastoja
Mutta eikö ollut vaikeaa lähteä muuttamaan miehistä taidehistoriaa? Kyllä, vastustustakin nousi, niin kuin yhteiskunnallisissa herätyksissä aina nousee.
— Toiset näkivät sukupuolentutkimuksen ideologisena, vastaavasti kuin marxilainen tutkimus. He eivät osanneet nähdä, että kyse oli historiallisesta syrjinnästä.
Riitta Konttinen sai aiheilleen arvovaltaista tukea. Suomen Akatemia aloitti professori Riitta Nikulan vetämän Nainen, taide, historia -projektin, johon Konttinen pääsi mukaan.
Vuonna 1991 valmistuneen väitöskirjan otsikko kertoo paljon Konttisen kiinnostuksenkohteista: Totuus enemmän kuin kauneus. Naistaiteilija, realismi ja naturalismi 1880-luvulla: Amélie Lundahl, Maria Wiik, Helena Westermarck, Helene Schjerfbeck ja Elin Danielson.
Väitöksen jälkeen Konttinen työskenteli monissa Akatemian tutkimustehtävissä.
— Se selittää osaltaan julkaisujeni suurta määrää. Rahoituksen saamiseen tarvittiin tuloksia.
Vaikka paljon on jo tutkittu, Suomen taidehistoriasta löytyy edelleen tutkimattomia, koluamattomia kolkkia, Konttinen arvioi.
Silmät alkoivat kiilua taulupinon äärellä: mikä aarre!
Edes opinnot Pariisissa eivät taanneet, että naistaiteilija olisi saanut jalansijaa kotimaassa. Moni päätyi piirustuksenopettajaksi. Teoksia on kadonnut, jäämistöjä hävinnyt.
Konttinen alkoi ihmetellä, miksi sotienvälisen ajan naistaitelijoita ei ollut noteerattu. Heitäkin löytyi, kun alkoi etsiä.
— Tein vuonna 2017 heistä kirjan Täältä tullaan ja kirjan pohjalta näyttelyn Tampereen taidemuseoon yhdessä Tapani Pennasen kanssa. Upein yllätys oli Elga Sesemann. Kun näin hänen omakuvansa yhtenä seinänä, tuli sellainen tunne kuin selkää harjattaisiin juuriharjalla.
Voi olla sattumaa, mitä on säästynyt tai oivaltaako löytäjä teosten arvon. Konttisen uran ihmeellisimpiä hetkiä oli, kun tammisaarelaisen Pro Artibus -säätiön Juha-Heikki Tihinen pyysi hänet katsomaan löytöä.
— Eva Törnwall-Collinin kehystämättömiä maalauksia oli pinossa noin sata. Silmät kiiluen kuin kulta-aarteen äärellä aloimme käännellä maalauksia esiin.
Törnwall-Collin oli yksi niistä naisista, jotka jäivät taiteilijamiehensä varjoon. Hänen puolisonsa oli Marcus Collin.
Suvuista kiertyi esiin ihmeellinen kulttuurimustekala
Konttisen opiskeluaikoina taiteilijoiden elämäkertatutkimus nähtiin vanhentuneena. Hän on itse tuonut lajin takaisin, mutta uudelta pohjalta.
— Aiemmin haluttiin selittää teoksia elämän kautta. Nyt kiinnostaa teosten konteksti ja sosiologinen puoli: miten taiteilijat ovat eläneet ja miten he ovat pystyneet niissä oloissa työskentelemään.
Usein yhden taiteilijan elämäntarina on johtanut toiseen tai useampaan.
— Aina tulee jokin lanka, jota on pakko lähteä kerimään.
Viimeksi Tuusulanjärven taiteilijayhteisön kiemurat johtivat hänet ulos kuvataiteesta, ensin Aino Sibeliukseen ja sitten Anni Swaniin.
— Ainon kirjeistä selvisi, kuinka läheinen hän oli Annin kanssa. Annilla oli kahdeksan siskoa, joista Saima oli naimisissa Eero Järnefeltin kanssa ja Nelma puolestaan Jean Sibeliuksen veljen Kristianin kanssa. Suvuista kiertyi esiin ihmeellinen kulttuurimustekala lonkeroineen.
Vaikka Anni Swanin kirjat ovat suomalaisille tuttuja ja rakkaita, hänestä itsestään on tiedetty vähemmän. Kirjailija tuotti Konttiselle yllätyksen.
— Ajattelin pehmeää satutätiä, mutta Swan olikin aika itseriittoinen. Hän löysi oman ilmaisutapansa, raivasi itselleen paikan ja otti kirjailijaliitossa terävästikin kantaa lastenkirjallisuuden asemaan.
Muut kuvittavat, Konttinen kirjoittaa
Konttisen lapsuuden suosikki Anni Swanin kirjoista oli Pikkupappilassa.
— Kun nyt aloin lukea sitä, ajattelin että se tuntuisi varmaan lapselliselta, mutta ei. Se on niin loistavasti kirjoitettu, Swan tekee pienillä asioilla suuria näkymiä.
Ehkäpä Riitta Konttinen olisi voinut päätyä Anni Swaniin myös toisen uravaihtoehtonsa kautta. Hän nimittäin aloitti opintonsa kirjallisuuden puolella.
— Ajattelin, ettei sillä eläisi. Vaihdoin taidehistoriaan, joka mahdollistaisi museouran.
Konttisen isä harrasti maalaamista ja hankki kotiin taidekirjoja.
— Isäkulta on monella naisella taustalla. Anni Swanin isä uskoi, että tytöillä on järkeä siinä missä pojillakin. Myös Helene Schjerfbeck oli sitä mieltä, että isä avasi oven. Hän sanoi, että kun lapselle antaa lyijykynän, antaa koko maailman.
Itselleen Riitta Konttinen ei ajatellut kuvataiteilijan uraa.
— Muut tekevät parempia kuvia, minä osaan sitten kirjoittaa niistä. Ei sekään kyllä helppoa ole! Arkistotyö on ihana vaihe, mutta kirjoittaminen voi olla tuskan takana.
Tuusulanjärven taiteilijayhteisö on seurannut mökillekin
Tuusulanjärven taiteilijayhteisö ei ole syynä siihen, että Riitta Konttinen asuu Järvenpäässä. Asuinpaikkaan vaikutti viulistipuoliso Timo Konttisen työ, joka vei pariskunnan Helsingistä Ouluun ja sitten takaisin. Omakotitalossa muusikko on saanut harjoitella rauhassa.
Tutkijan kannalta on kuitenkin ollut kätevää, että aineistoja on lähellä.
— Kun sain kiivetä Ainolan yläkertaan, hipsuttelin siellä varovasti. Oli liikuttavaa nähdä Aino Sibeliuksen ompelukone ja peilipöytä, jonka laatikossa olivat harjat ja kammat.
Järvenpään lisäksi perhe on viihtynyt mökillä Kärkölässä. Konttinen on ottanut selvää vanhan hirsimökin historiasta, kuinkas muuten.
— Mökin viimeinen ympärivuotinen asukas oli Pekka Halosen kotiompelija Olga, joka kävi Maija Halosen apuna Halosenniemessä. Kun kerroin tästä kollegoille, he nauroivat, että et pääse niistä koskaan eroon!
Kunpa saisin hänen elämänsä, Schjerfbeck toivoi
Ensimmäinen Konttisen tutkimista Tuusulanjärven taiteilijoista oli Venny Soldan-Brofeldt. Erään toisen tutkijan piti perehtyä aiheeseen, mutta työ oli jäänyt häneltä kesken. Taiteilijan suku toivoi työlle jatkoa. Niinpä Konttinen sai haltuunsa suuren, täpötäyden puuarkullisen aineistoa.
— Se oli salapoliisityötä: ajoitin papereita ja luonnoskirjojen töitä käsialan perusteella. Nyt samat aineistot ovat arkistoissa ja niitä saa käsitellä vain valkoisin hansikkain.
Konttinen on juuri palaamassa Soldan-Brofeldtiin ja toiseen aiemmin tutkimaansa taitelijaan, Helene Schjerfbeckiin. He eivät olleet läheisiä, mutta tunsivat toisensa koko ikänsä.
Vuonna 1921 Soldan-Brofeldt vieraili Schjerfbeckin luona Tammisaaressa. Schjerfbeck kirjoitti ystävälleen Einar Reuterille, kuinka Venny voi tehdä kesäpaikassaan, mitä haluaa, maata lavitsalla ja lukea.
— Kunpa saisin hänen elämänsä, Helene kirjoitti. Sitä lausahdusta olen miettinyt pitkään. Silloin Vennyn ura oli jo menossa alaspäin, kun taas Helenen oma ura oli nousussa.
Konttinen uskoo, että aineistossa riittää uutta ammennettavaa. Näkökulmana ovat naistaiteilijoiden elämisen ehdot, heidän tekemänsä valinnat ja valintojen mahdollisuudet.
— Kun pääsin eläkkeelle, historian professori Markku Kuisma sanoi, että sinä olet nyt saanut elinikäisen tutkimusapurahan.
Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.