Katumus on tunne, jota pelätään ehkä useammin kuin koetaan. Katumuksen mahdollisuus on väkevä pelote valintatilanteessa: Kadunko jos en lähde nyt? Kadunko jos lähden? Entä jos kadun jälkeenpäin lasten hankkimista tai ammatinvalintaa?
Pelosta huolimatta katumus jää harvoin hallitsemaan elämää. Ihmiset menevät eteenpäin, sopeutuvat valintoihinsa ja löytävät uusia mahdollisuuksia, tavoitteita ja ilonaiheita.
Elämän loppuvaiheissa katumuksella on erityistä painoarvoa. Ikääntyvät julkkikset kertovat haastatteluissa katumuksenaiheistaan tai julistavat, etteivät kadu mitään.
Australialaisen saattohoitaja Bronnie Waren blogiin ja kirjaksi kokoamat huomiot kuolevien katumuksesta herättivät runsaasti huomiota kymmenisen vuotta sitten ja kiertävät netissä edelleen. Waren mukaan kuolevat katuvat sitä, etteivät ole eläneet itsensä näköistä elämää vaan ovat mukautuneet toisten odotuksiin.
Katumuksenaiheiden muistiin kirjaamisen viesti on selvä: Älkää tehkö samoja virheitä. Eläkää toisin, ettette joudu katumaan.
Mutta miksi kuolinvuoteella koettu katumus olisi pätevä ohjenuora sille, mitä valitsemme voimiemme vuosina? Kuolinvuoteella olemme heikentyneitä, ehkä vahvasti lääkittyjä, toisia kuin nyt. Miksi se, mitä silloin asioista ajattelemme, olisi tärkeää?
Platon esittää Faidon-dialogissa Sokrateen suulla tunnetun myytin ”joutsenlaulusta”: muutoin hiljainen joutsen laulaa ihanasti juuri ennen kuolemaansa, koska Apollonille, valon ja ennustustaidon jumalalle, pyhitetyn linnun katse on jo tuonpuoleisen iloissa. Hetki ennen loppua on siis valaistumisen ja profetoinnin hetki.
Mutta Platon esittää myös, että kuolemaan on valmistauduttava ajoissa, koko elämän ajan. Kun sielun katse on alati kiinnittynyt tuonpuoleiseen, ruumiin kuolema on vähäpätöinen tapahtuma. Sokrateen nöyryyttävä teloituskuolema on lopulta ideaalinen kuolema, hallittu poistuminen ruumiin piiristä.
Viimeisten sanojen talteen keräämisellä on pitkät perinteet, ovathan ne ikään kuin ihmisen elämäntarinan kruunu. Katolisessa kirkossa taas on ajateltu, että ihmisen osan tuonpuoleisessa ratkaisee se hengellinen tila, jossa hän kuolinhetkellä on.
Sijoitusasiantuntijoiden näkee toisinaan ihmettelevän, miksi monet karttavat rahan kuluttamista vanhuudessa, ikään kuin ihmisen tulisi olla vauraimmillaan juuri kuolinpäivänään. Ehkäpä tässä voi nähdä tuon katolisen uskomuksen maallisen vastineen: kuolinhetki edustaa elämän lopputilinpäätöstä.
Mutta voi olla niinkin, että rahojaan säästävä haluaa palvella kuolevaa itseään ja pehmustaa tämän petiä nimenomaan siksi, ettei kuoleva olekaan kirkkauden vaan äärimmäisen haurauden tilassa ja kaiken lohdutuksen tarpeessa.
Korona-aika on tuonut kuolemanajatukset tavallista lähemmäksi. Pohdinnat siitä, mitä kuoleva lopussa näkee ja kokee ja keitä kuolinhetkellä on läsnä, ovat nousseet julkiseen keskusteluun. Ei olekaan ollut itsestään selvää, että kuolema ja hautajaiset vastaavat vainajan ja omaisten toiveita.
Kevään 2021 ainoa museovierailuni kohdistui Amos Rexin Egyptin loisto -näyttelyyn, jonka vitriineissä oli esillä myös useita muumioituja vainajia. Olin museossa siskoni ja hänen pienen poikansa kanssa. Ajatus, että joku veisi pikkulapsen ruumishuoneelle katsomaan tuntemattomia vainajia, on mahdoton ja absurdi. Kuitenkin tuo näyttely oli suorastaan suunnattu lapsiyleisölle.
Egyptiläiset vainajat ovat kaiketi jo niin vanhoja, että ovat miltei muuttuneet joksikin muuksi, kuten dinosaurusten luut, jotka eivät enää ole luita vaan luiden kivisiä kopioita. Kyllin muinaisia vainajia on vaikea enää ajatella todellisina henkilöinä. Emme osaa kuvitella heidän eleitään, tuoksuaan tai arkisia ajatuksenkulkujaan.
Klassillisena filologina tutkin kieliä, joiden käyttäjät ovat kuolleet tuhansia vuosia sitten. Kuolema kaukaisessa historiassa on itsestäänselvyys, jota ei ole tarvetta silotella pois.
Kuolintavat, jotka omassa ajassamme olisivat tragedioita, ovat muinaishistoriassa lähes vitsejä, osa tuota kaiken tuhoavan ajan komediaa, jossa kaulat katkeavat ja tuntemattomien tautien siemeniä kylvetään huolimattomalla kädellä. Mutta kuolleen kielen puhujien valtakunnan rajojen sisäpuolella kuolemalla on väliä.
Vaikka antiikin kreikkalaiset ja roomalaiset eivät satsanneet tuonpuoleiseen elämään samoin kuin vainajiaan säilöneet egyptiläiset, he pohtivat ja pelkäsivät kuolemaa, kirjasivat ylös kuolintapoja. He tekivät testamentteja ja valmistautuivat omaan kuolemaansa.
Epävarmat ajat tuovat nuo epävarmojen aikojen kuolemaanvalmistautujat lähelle.
Antiikin filosofioissa kuoleminen on keskeinen teema. Kuolemanihanteissa huomio kiinnittyy kuolevan aktiivisuuteen, itsensä hallitsemiseen ja jopa kuolinhetken valitsemiseen.
Etenkin stoalaiset katsoivat, että ihmisen on tietyissä tilanteissa päätettävä oma elämänsä. Toisaalta stoalaisen on mukauduttava luonnon tahtoon. Oma ruumis ja sielu on nähtävä osana kaikkeutta: oma kuolema on ymmärrettävä osaksi luonnon jatkuvaa kiertokulkua. Omalta paikalta ei sovi poistua milloin vain eikä koskaan kevyin perustein, vaan vasta silloin kun kyky elää järkiperäisesti on estynyt esimerkiksi vaikean sairauden vuoksi.
Myös epikurolaiset näkivät ihmissielun ja -ruumiin osana maailmankaikkeuden atomivirtaa. Silti he katsoivat, ettei itsemurhalle ollut perusteita juuri koskaan. Epikuros näytti esimerkkiä. Kuolinpäivänään kirjoittamassaan kirjeessä filosofi kuvaa, miten hän ankarista kivuista huolimatta pystyy yhä kokemaan mielihyvää mennyttä elämäänsä muistellessaan.
Epikurolaisia ei pidätellyt elämässä jumalanpelko, vaan toive siitä, että aito filosofi voi kohota vaikeimpienkin olosuhteiden yläpuolelle. Yhdenlaista humanismia sekin.
Me voimme näköalapaikaltamme nähdä sekä kuolemaan valmistautumisen että kuoleman itsensä. Voimme lukea filosofi Senecan teoksia, joissa pohditaan kuolemaa ja kuolemanpelkoa sekä tutkia antiikin historioitsijoiden kuvauksia siitä, miten Seneca vuonna 65 jKr. kohtasi oman loppunsa.
Seneca kehottaa pohtimaan kuolemaa päivittäin ja miettimään kaikkia tapoja, joilla historian hahmot ovat täältä poistuneet. Nyt hän on itse ollut jo pitkään osa tuota kuuluisien kuolemien kuvaelmaa. Meditatio mortis, kuoleman mietiskely, on Senecan filosofian keskeinen sisältö — ja juuri sitä on usein myös muinaisuuden tutkijan työ.
Esseen kirjoittaja on klassillisen filologian dosentti Helsingin yliopistossa. Hänelle myönnettiin 16.9. tiedonjulkistamisen valtionpalkinto.
Essee on julkaistu Yliopisto-lehdessä 8/2021.