“Pyhä maa takaisin” – Venäjä perustelee hyökkäystä Ukrainaan vanhoilla myyteillä
Venäjän hyökkäyssodan taustalla on myyttisiä ja menneisyyteen liittyviä uskonnollisia perusteluja, joita ortodoksinen kirkko ja poliittinen eliitti tuottavat käsi kädessä. Heidän väitteiden mukaan Ukraina kuuluu tosiasiallisesti Pyhään Venäjänmaahan, kirjoittaa Miro Leporanta.

On vaikeaa kuvitella sellaista kansaa, jolla ei olisi suhdetta johonkin paikkaan, alueeseen. 

Paikkoihin kiinnittyy kuvia, ajatuksia ja tunteita eli kansakunnan yhteisiä muistoja. Yhteisten paikkoihin liittyvien sekulaarien ja pyhien tarinoiden sekä muistojen avulla pystytään erottamaan oma kansa muista. Kyse on kansallistunteen eli nationalismin vahvistamisesta. 

Kun kansan koko olemassaolo tarrautuu johonkin alueeseen, tulee sen merkityksestä ihmisten  itseymmärrykselle niin suuri, että alueen menettäminen merkitsisi identiteetistä luopumista. 

Sota Ukrainassa on taistelu alueesta ja niistä kaikista merkityksistä, joita siihen liitetään. Kyseessä on ihmishenkiä, elämää ja aineellista kulttuuria tuhoava taistelu. Sodassa ihmisiltä revitään samalla suhde paikkaan ja menneisyyteen. 

Venäjä hyökkäsi Ukrainaan pääasiallisesti valtapoliittisista syistä. Se pelkäsi, että Ukraina lipuu liikaa länteen ja Venäjä menettää tärkeän osan sen uus-vanhaa geopoliittista etupiiriä. Taustalla on kuitenkin myös muita perusteluja ja ortodoksisella kirkolla on tässä kokonaisuudessa merkittävä rooli. 

Identiteetit ovat paikkasidonnaisia

Miksi Kosovon pitäisi kuulua joidenkin mukaan Serbiaan? Mikä Karjalan merkitys Suomelle on? Miksi Ukraina ja Kiova ovat niin tärkeitä Venäjälle? 

Vastaus on lopulta yksinkertainen. Paikat kertovat ja selittävät meille, keitä me olemme, mistä me tulemme ja minne me oikeastaan olemme menossa. 

Sekä Kosovo, Karjala että Ukraina tarjoavat paikan ja mielenmaiseman kansalaisuuden alkumyyteille. Kosovon taistelussa vuonna 1398 Serbia hävisi sodan osmaneille. Serbia hellii kuitenkin edelleen aktiivisesti ajatusta siitä, että Kosovon alue kuuluu uskonnosta nousevista historiallisista syistä heille. 

Karjalasta kerätyt itämerensuomalaiset tarinat auttoivat taas Suomea kehittämään kansallista identiteettiään.

Kiova, tarkemmin sen alueella aiemmin sijainnut Kiovan Rusj, oli se paikka, jossa Vladimir Suuri sai kasteensa vuonna 988 ja antoi ikuisesti itä-slaavilaiset kansat ortodoksisen kirkon syleilyyn. 

Vladimir Suuri on nostettu Putinin kaudella ylipäätään aiempaakin myyttisempään asemaan. Putinin hallinto on tuottanut Vladimir Suuren avulla uudenlaisia paikkapohjaisia äärinationalistisia tarinoita. Venäjä on hyödyntänyt näitä tarinoita hyökätessään Krimille ja sittemmin koko Ukrainaan.  Se on luonut tarinan, jossa “pyhä maa” eli kansallisuuden alkulähde, ollaan viemässä pois Venäjältä.

Ortodoksisissa maissa kirkko ja valtio toimivat yhdessä

Kun “pyhän maan” kohtalon koetaan olevan vaakalaudalla, ne instituutiot jotka pitävät yllä paikan merkitystä yhteiskunnassa, ottavat puolustusaseman. 

Tämä on nähtävillä nyky-Venäjällä erityisen selkeästi. Venäjän poliittinen eliitti ja ortodoksinen kirkko ovat tuottaneet viime vuodet kiihtyvällä tahdilla omaa tarinaansa Ukrainan alueen pyhästä merkityksestä Venäjälle.

Miksi valtio ja kirkko ovat niin tiukasti yhdessä Venäjällä, että ne tuottavat myös samanlaista poliittista retoriikkaa ja tarinoita? Yksi merkittävä syy – kirkonmiesten ja politiikkojen räikeiden valtapyrkimysten lisäksi – on, että  ortodoksisissa maissa kirkon ja valtion välillä toimii Bysantista periytynyt sinfonia. Kirkko ja valtio toimivat yhdessä. Politiikka ja usko ovat sidottuja toisiinsa. 

Ortodoksinen kirkko on aina myös kansallinen kirkko, jonkun paikan kirkko: Venäjän ortodoksinen kirkko, Suomen ortodoksinen kirkko, Serbian ortodoksinen kirkko. Ortodoksinen kirkko ei siis ole samalla tavalla ylimaallinen kirkko kuten esimerkiksi katolinen. Ortodoksinen kirkko on aina yhteydessä myös valtioon ja paikkaan. Varsinkin sellaiseen paikkaan, missä usko, ihmisyys ja kulttuuri näiden molempien instituutioiden mukaan sai alkunsa.

Venäjä pelkää syntytarinansa olevan uhattuna

Putinilla on pakkomielle Ukrainaan. Hänen väitetään viettäneen korona-eristyksissä aikaa lukien maanisesti Venäjän suurvaltahistoriasta ja Pyhästä Venäjänmaasta, jonka syntypaikka on Kiovan Rusj – Ukraina.

Venäjä pelkää, että Ukraina, slaavilaisuuden ja ortodoksisuuden alkukoti, häviää  pois. Ukraina on Venäjän kristillisen kulttuurin syntypaikka, jossa historian saatossa ortodoksiset slaavit ovat pitäneet oikeaoppista uskoa yllä. Kiova on kaupunki, josta se kaikki alkoi. Paikka yhteisissä muistoissa, jossa sijaitsee pyhiä kirkkoja, rakennuksia mystiseltä ajalta sekä pyhimysten ruumiita. 

Venäjä pelkää, että sen syntytarinasta tulee osa länttä jos se menettää otteen Ukrainasta, joka antaa sille ison osan identiteettiään. 

Mitä Putinin hallitsema maa on ilman sitä tarinaa, miten siitä tuli suuri Venäjä? Ei juuri mitään. Kun tähän sidotaan vielä ortodoksinen usko, jumalallinen oikeutus, on koko kulttuuri ja yhteiskunta vakavasti uhattuna Ukrainan suuntautuessa länteen.  

Veljeskansa ei ymmärrä omaa parastaan

Ortodoksinen kirkko selittää Ukrainan kautta Venäjän olemassaoloa ja kulttuurista sekä henkistä erityisyyttä. 

Putinin ja kirkonmiesten retoriikassa esiintyy kuva veljeskansasta, ukrainalaiset ja venäläiset ovat yhtä. Kun Moskovan patriarkaatin alaisia pappeja haastatellaan pommitetussa Kiovassa, he sanovat ”sota on kamalaa, mutta tämä tuo ukrainalaiset ja venäläiset, ikuiset veljeskansat, taas yhteen”. 

Ukrainan sota on kirkon mukaan myös sota liberaalia länttä vastaan. Jos ja kun ukrainalaiset pyrkivät länttä kohden, tulee heistä Venäjän mielestä ”ne muut”. Siksi länteen suuntautuminen on estettävä ja sota ei ole sotaa vaan “rauhanturvaoperaatio”. 

Kaikki tämä, mukaan lukien hyökkäyssota, tapahtuu hallitsevan poliittisen eliitin ja kirkon yhteisellä sinfonialla. Näin vahvistetaan kuvaa ikuisesta, yhteisestä alkuperästä, syntypaikasta. Venäjän hallitseva eliitti uskoo Putinin johdolla, että ukrainalaiset eivät itse ymmärrä omaa parastaan koska länsi on saastuttanut heidän mielensä.

Artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran Mustread Akatemiassa 1. huhtikuuta 2022.