Juttu on julkaistu Yliopisto-lehdessä 10/2025. Sen voi myös kuunnella Tiedettä rakkaudella -kanavallamme
Vuonna 1842 Johan ja Helena Gottberg perustivat Helsingin ensimmäisen tulitikkutehtaan. Tehdas menestyi pitkään hyvin ja jatkoi toimintaansa Johanin kuoltua. 1850-luvulla Helena-leski ja hänen nuorin tyttärensä alkoivat rakennuttaa tehtaan viereen kylpylää.
Tulitikkutehtaan johtoon astui Helenan uusi aviomies, mutta sen toiminta jouduttiin lopettamaan, kun kilpailu alalla koveni. Sen sijaan Helenan ja hänen tyttärensä Teresian johtama kylpylä menestyi mainiosti. Helenan kuoltua vuonna 1877 kylpylä siirtyi Teresian omistukseen.
Helenan jälkimmäinen aviomies meni naimisiin Wilhelmina-nimisen naisen kanssa. Kun Teresian aviomies sittemmin menehtyi, leskeksi jäänyt Teresia sijoitti rahaa toiseen kylpylään. Sitä taas johti Wilhelmina, josta oli myös ehtinyt tulla leski. Menestyksekäs kylpylä oli toiminnassa 1900-luvulle asti.
1800-luvun helsinkiläisten leskirouvien yritystoiminta oli paljon laajempaa ja tuotteliaampaa kuin aiemmin on ymmärretty, talous- ja sosiaalihistorian dosentti
Naisetonta historiaa
Vuosia sitten Moring kohtasi Kansallisarkistossa — tai oikeastaan tuolloisessa Valtionarkistossa — entisen professorinsa. Tätä kiinnosti, minkä aiheen parissa Moring työskenteli.
— Sanoin, että katson Pohjois-Helsingin perheitä ja leskiä. Hän sanoi, että ”Ai Helsingin historia, mutta sehän on jo kirjoitettu!”
Kommentillaan professori tarkoitti vuosina 1950–1967 ilmestynyttä, yhdeksän niteen laajuista Helsingin historiaa.
— Siinä on mahtavasti kaikenlaista tietoa, mutta naisia mainitaan harvoin. Tämä on ollut yleinen ongelma varsinkin taloushistoriassa. Naisilla on monissa teoksissa hyvin pieni osuus.
Moring puolestaan on paneutunut työssään nimenomaan naisiin. Viime vuonna häneltä tuli aiheesta kaksi kirjaa. Toinen kertoo
— Naisten taloudellinen asema on aina kiinnostanut minua — niin se, mitä nainen perii kuin se, mitä nainen tienaa.
Leskille erityiskohtelu
Moring korostaa, että leskien asema oli 1800-luvulla erilainen kuin muiden naisten. 1800-luvun Helsingissä leskirouva oli lain silmissä poikkeuksellisen emansipoitunut.
1800-luvulla kaupunkien killat säätelivät ja rajoittivat monien ammattien harjoittamista. Kuka tahansa ei saanut alkaa suutariksi tai leipuriksi, vaan siihen tarvittiin ammattikunnan lupa. Leskillä oli kuitenkin usein oikeus jatkaa miestensä liiketoimintaa. Oikeus oli voimassa niin Pariisissa kuin Helsingissä.
Suomen osalta asia oli itse asiassa kirjattu lakiin jo 1600-luvulla ja uudestaan 1700-luvulla. Suurin osa Ruotsin vallan aikaisista laeista pysyi voimassa silloin kun Suomi liitettiin Venäjään 1800-luvun alussa, mukaan lukien leskien asemaa vahvistanut periaate.
Tämä hyödytti esimerkiksi leskirouva Anna Christina Anderssonia, joka oli ensimmäisen miehensä kuoleman jälkeen mennyt naimisiin helsinkiläisen muurarin Ephrain Salinin kanssa. Salin kuoli syksyllä 1818, noin vuosi avioliiton solmimisen jälkeen. Miesvainajan liiketoiminta siirtyi Anna Christinalle. Muurarinliikkeessä oli 1820–1830-luvulla kirjoilla kaikkiaan kolmetoista ihmistä. Anna Christina maksoi muurarien killan jäsenmaksua kuusikymppiseksi asti.
Omistajia ja johtajia
Vuonna 1830 Helsingissä asui runsaat 10 000 ja Suomessa noin 1,4 miljoonaa ihmistä. Suomi oli eurooppalaisittain köyhä maa, ja selvästi suurin osa suomalaisista työskenteli maataloudessa. Helsingin yrittäjät olivat siis vielä pieni osa Suomea, mutta ajan saatossa ryhmästä tuli yhä merkittävämpi.
Yrittäjäpuolisoiden vaimot oppivat paljon työskennellessään yhdessä miestensä kanssa, ja moni heistä jatkoi työntekoa miehensä kuoleman jälkeen. Lesket eivät ainoastaan omistaneet liikkeitä, vaan toimivat niissä aktiivisesti. Esimerkiksi naiskauppiaita oli Helsingissä runsaasti.
Myös usein miehisiksi katsotuilla verstailla toimi paljon naisjohtajia. Tosin oli myös töitä, joita he eivät voineet itse tehdä, koska ne olisivat vaatineet esimerkiksi kisällivaiheen suorittamista.
Lesket saattoivat silti olla tärkeissä rooleissa.
— Joku muu usein katsoi, että työ tuli tehtyä hyvin ja leski hoiti talouspuolta, Moring selittää.
Kiltojen asema heikkeni nopeasti 1800-luvun puolivälissä. Vuonna 1879 säädettiin elinkeinovapauslaki, jonka mukaan miehet ja naiset saivat vapaasti harjoittaa haluamaansa ammattia. Muutos lisäsi naisten omaa yritystoimintaa. Enää ei tarvinnut odottaa leskeyden suomaa ammatillista erivapautta.
(Juttu jatkuu kuvan alla.)
Myytti naimakaupoista
Lesket menestyivät Helsingissä ja monissa muissa eurooppalaisissa kaupungeissa. Heillä saattoi olla oma talo hyvällä paikalla kukoistavan bisneksen ohella. Tämä ei ole istunut kaikkien perinteiseen kuvaan leskistä.
— Varsinkin Englannissa elää edelleen valitettava väärinkäsitys, että lesket olivat köyhiä, Moring kertoo.
Köyhästä miehestä leskeytyneet naiset saattoivat kyllä pysyä vähävaraisina, mutta se ei ollut koko kuva. Muitakin käsityksiä tutkija on päässyt oikaisemaan.
— Aina välillä pulpahtaa esiin myytti, jonka mukaan käsityöläisvaimo meni leskeksi jäätyään nopeasti kisällin kanssa naimisiin. Näin harvoin tapahtui.
Moni ei avioitunut ollenkaan uudelleen ja ne, jotka löysivät uuden kumppanin, harvoin päätyivät kisällin rinnalle.
— Sadan vuoden aikana Helsingistä löytyi vain kaksi tapausta, joissa kisälli pääsi mestariksi naimalla mestarin lesken.
Sisarukset, serkukset ja piiat liitossa
Beatrice Moring havaitsi tutkimassaan aineistossa tärkeän yhteisöllisen seikan: yrittäjänaiset ovat tehneet runsaasti yhteistyötä. Siskokset, äidit ja tyttäret, serkukset ja vaikkapa piiat ovat usein liittoutuneet keskenään, kun ovat tahtoneet laajentaa toimintaansa ja pestata apua yrityksen pyörittämiseen
Leskirouvien johtamat liikkeet olivat usein myös pitkäaikaisia verrattuna muihin alan yrityksiin. Bisnes saattoi pyöriä saman omistajan alaisuudessa viisitoista vuotta. Se viittaa siihen, että yrittäjää pidettiin luotettavana ja että elämäntyyli sopi hänelle. Toki se kertoo myös siitä, että leskeksi saatettiin jäädä melko nuorena.
Se ajatus, että naiset osallistuivat vähänlaisesti taloudelliseen toimintaan 1800-luvulla, saattoi pitää paikkansa Englannin ja Yhdysvaltain kaupunkikulttuureissa.
— Helsingissä se ei ollut totta, Moring sanoo.
Toisinaan kuulee puhuttavan Pohjoismaiden vahvoista naisista ja Pohjoismaista tasa-arvon edelläkävijöinä. Dosentti Beatrice Moring tuo tutkimuksellaan esiin myös taloudellisen tasa-arvon näkökulman.
Hänen tutkimusartikkelinsa kertoo helsinkiläisistä leskistä käsityön ja kaupan alalla. Mutta naisten vahva asema oli nähtävissä jo aikana, jolloin Pohjoismaat olivat maatalousvaltaisia, Moring muistuttaa.
Mistä suomalaisten naisten historiallisesti melko hyvä asema sitten johtuu?
Yksi tekijä on opetus. Protestanttisessa maassa kaikki, niin miehet kuin naisetkin, joutuivat hankkimaan edes jonkinlaisen lukutaidon. Hyvä kristitty osasi lukea Raamattua itse. Lukutaito vankisti naisen asemaa: tiedon hankkiminen ei ollut miesten yksinoikeus.
Toinen selitys on se, että Pohjoismaissa naiset työskentelivät maataloudessa täysipainoisesti miesten rinnalla.
Oma vaikutuksensa on Moringin mukaan ollut myös Suomen harvalla asutuksella. Kun talon isäntä lähti matkalle, tämä saattoi olla pitkäänkin pois. Osaavan emännän tuli pitää taloa pystyssä ja pärjätä yllättävissäkin tilanteissa.
— Sen vuoksi tytöille opetettiin maataloissa monia taitoja.
Perinteiset työnjaot olivat tietenkin olemassa. Miehen ei esimerkiksi kuulunut hoitaa navettatöitä. Lypsyllä kävivät naiset.
— Mutta naiset pystyivät aina hoitamaan miesten töitä, jos oli pakko. Se tuotti näitä voimakkaita naisia, Moring arvioi.
Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.