Syksyllä panin merkille, että punatulkut, tilhet ja urpiaiset saapuivat Helsinkiin samaan aikaan kuin joulusuklaat kauppojen hyllyille, kuin strategisesti ajoitettuna muistutuksena siitä, ettei syksy ole vain luopumista ja loppumista vaan myös paluita ja uusia alkuja.
Nämäkin lintulajit suuntaavat syksyllä etelään, kohti runsaampia ruoka-apajia, mutta osa jää Helsingin seudulle koko talveksi. Niiden punaiset rinnat, päälaet ja siivenkärjet sointuvat aluksi syksyn ylenpalttisiin väreihin ja jäävät sitten kirkkaiksi pilkahduksiksi pimenevään, väreiltään sammuvaan maisemaan.
Suklaalle maun ja piristävän vaikutuksen antava kaakao on tehnyt vieläkin pitemmän matkan meidän leveysasteillemme. Kaakaopavut ovat kypsyneet puikulaisten, herkullisen kullankarvaisten hedelmien sisällä kaukana tropiikissa. Samoilta seuduilta ovat peräisin myös piparkakkutaikinan mausteet — kaneli, neilikka, inkivääri ja kardemumma.
Sana ”tropiikki” tulee kreikan kääntymistä tarkoittavasta sanasta tropê. Antiikin kreikkalaiset käyttivät sanaa päivänseisauksista, sillä ne olivat kohtia, joissa aurinko näytti tekevän käännöksen vuotuisella matkallaan. Kesäpäivänseisauksen aikaan, ollessaan Kravun tähdistössä, aurinko lähti painumaan alaspäin. Talvipäivänseisauksen aikaan, Kauriin tähdistössä ollessaan, se kääntyi takaisin, kuin kiipeilyä ja korkeuksia rakastava ketterä vuohi — ”kauriiksi” kääntynyt tähdistön nimi Capricornus tarkoittaa nimittäin vuohen sarvia.
Suomessa, kuten monissa muissakin eurooppalaisissa kielissä, puhutaan talvipäivänseisauksesta. Ilmaisun taustalla on latinan solstitium, joka tarkoittaa kirjaimellisesti auringon pysähdystä, paikalleen seisahtumista.
Käännös ja pysähdys ovat kaksi näennäisen vastakkaista tapaa kuvata samaa asiaa, yhtä vuodenkierron dramaattisimmista hetkistä, jonka todellisuus tulee ilmeiseksi vasta, kun päivät alkavat havaittavasti pidentyä. Antiikin kreikkalaiset ja roomalaiset käyttivät talvipäivänseisauksesta myös korutonta ilmausta ”lyhyt päivä”.
Jouluperinteiden juuret ovat pitkät ja mutkikkaat. Yksi tärkeä esikuva joulunajan juhlallisuuksille on roomalainen Saturnalia-juhla, jonka hilpeissä menoissa viihdyttiin myöhemmässä antiikissa kokonainen viikko. Saturnalia alkoi hieman ennen talvipäivänseisausta.
Joulukuun 25. päivänä juhlakalenterissa oli vielä Sol Invictuksen eli voittamattoman auringon syntymäpäivä, ehkä siksi, että tuolloin voitiin jo havaita päivän piteneminen ja valon voittokulun alku.
Saturnuksen, maanviljelyn jumalan, kunniaksi vietetty Saturnalia edusti paitsi yltäkylläisyyttä myös paluuta muinaisuuteen, ihmiskunnan kultakauteen. Orjat ja isännät olivat juhliessaan hetken aikaa tasa-arvoisia tai isännät jopa palvelivat orjiaan, sillä Saturnuksen valtakaudella ei orjuutta vielä tunnettu.
Kynttilät ja lahjat kuuluivat Saturnaliaan, samoin runsas ruoka ja juoma, yhdessäolo ja seurapelit. Juhlintaan kuului myös sen ihmettely, mitä ja miksi tässä oikeastaan juhlitaan, kuten 400-luvulla jKr. eläneen Macrobiuksen teos Saturnalia osoittaa. Laajassa teoksessa juhlitaan ja käydään oppineita keskusteluja juhlamenojen alkuperästä ja tarkoituksesta.
Jo kesällä virisi huoli korona-ajan joulunvietosta eri puolilla Eurooppaa. Poliittisessa keskustelussa on korostettu mahdollisten lockdown-jaksojen ajoittamista siten, että ihmiset voisivat jouluna tavata toisiaan ja kokea hetken normaaliutta.
Kyynisempi voisi ihmetellä muutamaan päivään kohdistuvaa huolta ja huolenpitoa: mitä merkitystä on joululla, kun koko maailma on tulessa? Mutta perinteiden murtuminen pelottaa, vaikka pelon aihetta onkin vaikea määritellä täsmällisesti.
Selvää on vain, että jotakin pahaa tapahtuu, jos emme saa toimittaa vuotuisia rituaaleja siten kuin olemme tottuneet — more maiorum, esi-isiemme tapaan, kuten muinaiset roomalaiset sanoivat.
Yksi syksyni kohokohdista oli vierailu Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa. Siirtyminen muutamalla askelella maidonharmaasta lokakuusta keskelle trooppisessa valossa ja lämmössä kylpevää palmuhuonetta on aina sykähdyttävä elämys.
Kerroin puutarhassa opiskelijoille antiikin kasveista, niihin liittyvistä myyteistä ja niiden käyttötavoista. Kasvien elävä läsnäolo tuntui avaavan suoran kokemusyhteyden menneisyyteen. Näimme papyruskaislan, josta valmistetulle paperille vanhin eurooppalainen kirjallisuus kirjoitettiin. Ihmettelimme jouluruusua, jonka myrkyllistä juurta antiikin lääkärit määräsivät melankolisille potilailleen. Tunsimme filosofi Theofrastoksen kirjoituksissaan kuvaileman sukaattisitruunan tuoksun.
Apollonin pyhät laakeripuut ja Afroditelle pyhitetyt myrtit kukoistavat Helsingissäkin keinovalon turvin. Antiikissa kasvit olivat läsnä vuotuisjuhlissa ja toistuvissa palvontamenoissa, kuin rohkaisevana todisteena elämän uusiutumisesta.
Vuotuisjuhliin liittyy voimakas tarve kokea sama, mitä on koettu jo useasti aiemmin. Olemme kuin lapsia, jotka vaativat, että iltasatu toistuu sanasta sanaan samanlaisena. Toistumisen tarve korostuu juuri jouluna, keskellä syvintä pimeyttä. Samalla olemme uuden, vielä tuntemattoman vuoden kynnyksellä.
Joulun yhteydessä on tapana sanoa, ettei materialla ole väliä. Mutta tällöin tarkoitetaan rahan kuluttamista, sillä totta kai juuri materialla on jouluna väliä. Haluamme kokea tuttujen makujen ja tuoksujen toistumisen ja kaipaamme lihallista läheisyyttä omien ihmistemme kanssa. Siksi julkisuudessa välähdellyt puhe ”digitaalisesta joulusta” herättääkin lähes apokalyptista kauhua.
Eikä makujen ja tuoksujen tarvitse olla erityisen hyviä, jotta niitä kaivattaisiin. Isäni vitsailee joulupöydässä aina sillä, että jouluherkkuja tekee mieli syödä tasan kerran vuodessa. Hyasintin tuoksuakaan tuskin jaksaisi viikkoa tai kahta kauemmin.
Ehkä voimme tänä poikkeusjouluna kokea tavallista voimakkaammin vuotuisjuhlan perimmäisen olemuksen. Voimme tunnustella pysähdyksen ja kääntymisen dialektiikkaa, kun vuoden raskas ratas nytkähtää jälleen eteenpäin. Voimme kokea auringon suuruuden ja oman pienuuteemme.
Tänäkin jouluna meitä ympäröivät ihmeellisen kaukaa tulleet tuoksut ja maut, vaikka monet niistä ovatkin käyneet niin arkisiksi, ettemme edes muista niiden alkuperää. Ja ulkona, toivon mukaan, pilkahtelevat talvilintujen kirkkaat värit, lupauksena elämän jatkumisesta pimeyden toisella puolen.
Kirjoittaja on klassillisen filologian dosentti Helsingin yliopistossa.
Essee on julkaistu Yliopisto-lehdessä 10/2020.