Essee on julkaistu Yliopisto-lehdessä 9/2024.
Kuuntele juttu Soundcloudissa tai Spotifyssa.
Suomen ja Venäjän välinen raja on yli 1 300 kilometriä pitkä. Kulttuurin näkökulmasta se on valtava kaksisuuntainen vyöhyke, jonka perustehtävä on yhdistää ja erottaa samanaikaisesti. Rajalla sijaitsevat niin kulttuurimme uteliaan valistuneet tuntosarvet kuin sen torjuvat hylkimetkin.
Rajan kahtalaisen luonteen takia ei ole lainkaan yllättävää, että venäläinen kulttuuri, jonka kanssa tämän vyöhykkeen jaamme, on suomalaisuuden näkökulmasta yhtä lailla jotain läheistä ja melkein omaa kuin myös jotain hyvin etäistä ja suorastaan vierasta. Kaksisuuntaisen rajan semiotiikassa realisoituu siksi käsiteparadoksi oma vieras tai rakas vihollinen.
Läheisin ja vierain
Kuten kirjallisuustieteilijä, semiootikko Juri Lotman on todennut, vieraat kulttuurit asettuvat hierarkiaan suhteessa rajaan kulttuurien välillä. Niinpä venäläinen kulttuuri on suomalaisen kulttuurin näkökulmasta paitsi maantieteellisesti läheisin, myös vierauden hierarkian huippu, se kaikkein eksoottisin kulttuuri meidän tajunnassamme.
Tämä ilmiö pitää sisällään kaikki ne ihmeellisen säännöllisesti toistuvat historialliset kuherruskaudet, jolloin venäläistä kulttuuria Suomessa on ahmittu ja jolloin esimerkiksi venäläisen kirjallisuuden kääntäminen on ollut meillä erityisen kiihkeää. Kuin myös sen, miksi maidemme välisten suhteiden tärveltyessä henkinen muuri nousee aina kulttuuriemme väliin. Tällöin ylisukupolviset vihamielisyydet leimahtavat hallitsemattomaan roihuun.
Suomalaisvenäläisten kirjallisuussuhteiden alkuhämärästä löytyy yhä tuntemattomia tai täysin unohdettuja kiehtovia kaistaleita. Sitäkin yllättävämpää on, että venäläisen kirjallisuuden imperiaalisen katseen alla suomalaisuus eksoottisena villinä pohjoisena on usein jakanut yhteisen sijan ukrainalaisen eksoottisen villin etelän kanssa.
Hedelmätön pelto, murheen melodia
Tätä yhteistä sijaa heijastaa esimerkiksi Aleksandra Hvostovan kirjoittama sentimentalistinen proosaetydi vuodelta 1795. Kertomuksessa takkatuleen tuijottava nainen tekee mielikuvitusmatkan pois tunteettomaksi kokemaltaan Venäjältä — ensin hän liitää Ukrainan Kiovaan, luolaluostariin ja kaupungin häikäiseviin näkymiin tarttuen ennen muuta sen hengellisiin, kristillisiin tunnuksiin.
Dnepr-joen rannalta hän teleporttaa itsensä Kymijoen läntiselle haaralle eli Venäjän ja Ruotsin valtakuntien tuolloiselle rajalle. Ilmeisesti juuri rajakunta Pyhtään metsistä Hvostova löytää kertomuksensa kiviset hedelmättömät pellot, melankolisen maiseman, murheellista melodiaa viheltelevän talonpojan ja kirkuvat myyttiset yölinnut.
Hvostovan Suomi-kuvaus on täynnä arvoituksellista lohduttomuutta ja pelottavaa mutta kaiketi venäläislukijalle kiehtovan karua eksotiikkaa. Köyhä talonpoika järsimässä samaa leivänkannikkaa kahdeksan nälkäisen lapsensa kanssa — siinä sankarit venäläisen kaunokirjallisuuden ensimmäiselle haavematkalle Suomeen. Ja tekijänä oli aikansa tunnettu mutta sittemmin unohdettu naiskirjailija.
Kohti mytologista Skotlantia
”Pian tähdet ilmestyvät taivaalle, savuttava päre sammuu, lahot veräjät narisevat saranoissaan, kurjan mökin ovi sulkeutuu ja onneton suomalainen unohtaa kurjuuden, työt ja murheen ja vaipuu sitkeään onnen uneen. Ainoa hyvä, jonka luonto on hänelle jättänyt!
Lopulta jätän synkeän Suomen, ystävällisesti hyvästelen jokaisen kiven, jolla olin istunut valkeina öinä, jokaisen tuuheaoksaisen puun, jota olin usein tarkastellut. Jätän mutkittelevan Kymijoen ja lennän uuteen synkkään paikkaan, kiidän Skotlannin korpiin ja jylhille vuorille…”
Ja niin Hvostovan haaveilija matkaa Skotlantiin ja sen ossiaaniseen tarustoon, joka toimiikin oivallisena kirjallisena viitekehyksenä niin ukrainalaisen kuin suomalaisen eksotiikan venäläiselle ymmärtämiselle. Hengellisen Ukrainan ja mytologisen Skotlannin väliin sijoittuva Suomi on historiaton murheen, köyhyyden ja kuoleman tyyssija.
Tiennäyttäjänä Puškinille
Näin Hvostova, mystikko, joka joutui myöhemmin pakenemaan Kiovaan, näytti tietä venäläisen kirjallisuuden Suomi-kuvaukselle — tietä, jota romantikot Baratynski, Batjuškov ja Puškin saattoivat hänen jäljessään kulkea. Etenkin Batjuškov.
”Suomen metsät ovat läpipääsemättömiä, ne kasvavat kivien päällä. Niissä asuu ikuinen hiljaisuus ja ikuinen hämärä. Tässä hirveässä ja hedelmättömässä autiomaassa matkalainen kuulee vain petolinnun vihlovaa huutoa, saalistavan suden ulvontaa, kaikkituhoavan ajan murtaman kallionkielekkeen ulvovaa vyöryntää tai lumen sulamisesta muodostuneen puron solinaa, kun se nuolena virtaa graniittikallioiden lomassa kivisellä pohjalla esteistä välittämättä vieden mukanaan puita ja valtavia kiviä.”
Ruotsinkielisiä maistiaisia
Venäläisen kirjallisuuden kiinnostus Suomeen oli alusta lähtien romanttista matkailua, olkoonkin sitten kuviteltua. Romantiikan ajan runoilijoiden katse kohdistui villiin ja pelottavaan suomalaiseen luontoon, vesiputouksiin, jättiläisten pelikentän siirtolohkareisiin ja taikavoimiaan piilotteleviin suomalaisiin noitiin.
Suomalaisten kiinnostus Venäjään oli samaan aikaan toista maata — sitä yritettiin ymmärtää. Suomalaiset yrittivät parhaansa mukaan kääntää venäläistä kirjallisuutta ruotsiksi ja suomeksi, ammensivat sitä oman kirjallisuutensa ensimmäisiin keitoksiin.
Ensimmäiset suomalaisten tekemät käännökset olivat venäläisen maailmanmatkaajan ja runoilijan Nikolai Karamzinin tekstejä, joita käännettiin meillä ruotsiksi vuodesta 1812 lähtien.
Kauanko hiljaisuus kestää?
Suomalaisvenäläisten kirjallisuussuhteiden alkuaikoina yhteinen raja mahdollisti eksotisoivan halun seikkailuun ja melankolisen kurjuuden kultivointiin. Samalla se toimi intellektuaalisten suodatinten vyöhykkeenä, jossa kulttuuri tunnisti kaipaamiaan tekstejä ja alkoi kääntää niitä omille kielilleen.
Kunnes henkinen muuri taas nousi ja keskeytti vuoropuhelun ennalta määräämättömäksi ajaksi.
Kirjoittaja on venäläisen kirjallisuuden ja kulttuurin professori Helsingin yliopistossa. Hän on toimittanut teoksen Henkinen muuri — suomalaisvenäläiset kirjallisuussuhteet 1800–1930 (SKS, 2024)
Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.