Lapseni ilmoitti hiljattain, että hänen suosikkivuodenaikansa on talvi. Kesästä hän ei niinkään välitä. Kesällä aurinko polttaa ja häikäisee ja joka paikassa on pistäviä ja purevia hyönteisiä. Talvella on sentään lunta ja jäätä!
Olin ällistynyt. Kuinka kukaan voi katsella loskaista harmautta ja pitää sitä parempana kuin ihania kesämuistoja: perhosniittyjä, hiekkarantoja ja huumaavaa vapautta eristävistä ja säänkestävistä vaatekerroksista, jotka on puettava ylle oikeassa järjestyksessä ennen vihamieliselle ulkoilmalle altistumista?
Mutta sitten muistin, että olin itsekin — yhdessä useiden luokkatoverieni kanssa — saanut ensimmäisen luokan opettajani järkyttymään aivan samasta syystä. Me lapset ilmoitimme itsepäisesti pitävämme eniten talvesta. Opettajan oli vaikea uskoa, että olimme tosissamme.
Pieni lapsi on kaiketikin niin täynnä elinvoimaa ja niin täydellisen itsesäätelevä koneisto, ettei tarvitse kukoistaakseen edes aurinkoa. Talven erityinen viehätys liittyy tietysti veteen ja sen alati muuntuviin ja muina vuodenaikoina tyystin tuntemattomiin olomuotoihin.
Mutta ennen muuta talvi on täytettävää tilaa. Aurinko ja hyttyset eivät pilaa valkoisen ja harmaan maiseman avaraa potentiaa. Lapsi on ikään kuin oma aurinkonsa ja talvi on kuin yö, täynnä ennalta määräämättömiä mahdollisuuksia.
Aikuiselle pohjoisen talvi on usein koettelemus. Ei varmasti ole sattumaa, että juuri vuoden talvipuoleen liittyy joukko makeita herkkuja, joita ei muina aikoina syödä eikä edes kaivata. Lucia-pullat, piparkakut, luumutortut, runebergintortut ja laskiaispullat seuraavat toisiaan hyvässä järjestyksessä. Kun viimein päästään tippaleipiin, rosetteihin ja munkkeihin, ollaan jo kesän korvalla, joskin takatalvi saattaa yllättää vappunakin.
Pimeä aika lisää himoa sokeriin ja muihin hiilihydraatteihin, mutta kalenterikiertoa noudattavilla sesonkiherkuilla lienee ennen muuta rytmittävä merkitys: niillä merkitään talven edistymistä. Erityisherkkujen avulla voimme havaita hiljaisen ajan sittenkin kuluvan, myös tasaisen harmaina junnaavina viikkoina ja kuukausina.
Makeat kausiherkut maistuvat myös lapsille, mutta he tuntuvat tässäkin olevan eri asemassa kuin aikuiset: he rakastavat rituaaleja siksi, että poikkeuksellisten tapahtumien muistaminen ja toistaminen on heille jotakin uutta ja siksi riemastuttavaa.
Ihailen ja kadehdin lapseni kykyä nukkua täsmällisen oikeamittaisia ja keskeytymättömiä yöunia missä ja milloin vain, vuoden ympäri. Me aikuiset taas kärsimme suuren osan vuodesta joko liian pitkistä tai liian lyhyistä päivistä. Vuoroin valaisemme itseämme kirkasvalolampuilla ja vuoroin peittelemme ikkunoita pimennysverhoilla. Tarvitsemme ulkoista rytmittäjää, jotta osaisimme nukkua ja valvoa oikeassa suhteessa.
Huomaan voivani parhaiten niinä ohikiitävinä hetkinä, kun ollaan lähellä tasauspäiviä ja päivän ja yön pituus ovat lähellä toisiaan. Muistelen trooppisia juuriani alastoman apinannahkani sisällä ja tunnen valon ja pimeän olevan kerrankin tasapainossa.
Nykyajan kaikkialla vaanivien tehokkuusvaatimusten ristipaineissa ihanne, jonka mukaan aikuisen tulee nukkua joka yö kahdeksan tunnin yhtenäiset unet, voi tuntua lempeältä. Meillä on lupa levätä, uni tekee hyvää!
Mutta ehkä haavekuva kahdeksan tunnin unijaksosta on sekin vain yksi tehokkuusajattelun ilmentymä. Yhdysvaltalainen historioitsija Roger Ekirch on tuonut tutkimuksissaan esiin sitä, miten yhtenäinen uni on tullut yleiseksi länsimaiseksi normiksi vasta teollistumisen ja tehokkaan keinovalaistuksen myötä.
Varhaisempina aikoina taas näyttäisi olleen tavanomaista nukkua yö kahdessa jaksossa siten, että pimeän ajan keskelle asettui aktiivisempi jakso. Ihmiset saattoivat käyttää tuon ajan monenlaisten tehtävien parissa, mutta yhtä hyvin he saattoivat loikoilla vuoteessa ja seurustella muun talonväen kanssa.
Kelloa ei useinkaan ollut mittaamassa tyhjiä tunteja tai muistuttamassa nukkumisen aikataulusta. Aamun tulon kyllä huomasi sitten, kun nouseminen oli ajankohtaista.
Antiikin lääketieteessä ja etenkin hippokraattisessa ajattelussa terveys ja sairaus kietoutuivat tiiviisti vuodenaikojen rytmeihin. Hippokraattisten oppien mukaan ihmiskeho muuttuu alinomaa elinympäristön muuttuessa ja vaihtuvat vuodenajat tuovat mukanaan vaihtuvia sairauksia. Siksi elintapoja on syytä muuttaa kulloisenkin vuodenajan mukaisesti.
Keväällä varaudutaan kuumaan ja kuivaan kesään siirtymällä kosteampaan ravintoon: vihannesten määrää lisätään ja kuivaksi paistettu vehnäleipä (artos) vaihdetaan eräänlaiseen tuorepuuroon (maza). Voimme yhä kokea tämän siirtymän, kun vaihdamme talvikauden raskaat leivonnaiset raikkaisiin salaatteihin, mansikoihin ja herneisiin.
Vuodenaikojen vaihtelu muodostaa meditatiivisen vastarytmin yksilöllisen elämämme lineaariselle rytmille. Yhä uudestaan toistuva kiertokulku on vastakertomus yksilön ikääntymistarinalle, tuolle niin usein päämme sisällä soivalle kertomukselle ainutkertaisesta kasvusta, kehityksestä ja rappiosta sekä koskaan toistumattomista mahdollisuuksista.
Vuodenaikojen rytmin todistaminen ja siihen mukautuminen on jaettu kokemus, joka yhdistää ihmisiä sekä tässä ajassa että aikojen yli, aina vuosituhansien taakse.
Nykyisessä tehokkuuseetoksessa vuodenajatkin voidaan esittää vain ylitettävinä esteinä, koska jokainen voi olla mitä tahansa missä tahansa ja milloin vain: voimmehan syödä maapallon toiselta puolelta tuotuja mansikoita marraskuussa tai hiihtää keinolumessa keskikesällä. Aivan toinen kysymys on, lisääkö elinympäristön vuosikierrosta irrottautuminen hyvinvointia.
Ehkä koronapandemia, joka nyt näyttäisi asettuvan osaksi vuodenkiertoa, on osaltaan muistuttanut meitä siitä, miten lihallisesti olemme kiinni luonnon rytmeissä.
Kevät esitetään antiikin ajattelussa usein vuodenajoista parhaimpana ja myös terveellisimpänä. Kuuma ja kylmä ovat optimaalisessa tasapainossa tavalla, jota sävyttää kasvun ja uudistumisen pohjavirta.
Muuttolintuja tähyiltiin innolla jo tuolloin, vaikka niiden matkareiteistä ja talviaikaisesta elämästä ei juuri mitään tiedettykään. Pääskyjen saapuminen taivaalle oli konkreettinen merkki parempien aikojen koittamisesta, joskin jo antiikissa varoitettiin, että ”yksi pääsky ei kevättä tee”.
Pohjoisemmilla leveysasteilla sananlaskua on jouduttu hieman rukkaamaan, mutta sen välittämä kehotus viisaasti varovaiseen toiveikkuuteen osuu meilläkin maaliinsa.
Kirjoittaja on klassillisen filologian dosentti Helsingin yliopistossa.
Essee on julkaistu Yliopisto-lehdessä 3/2022.