Eräs pieni tyttö keksi kerran sadun, joka oli päiväkodin lasten mielestä hirveän hauska. Se meni näin: ”Leena meni kauppaan. Leena meni kauppaan. Leena meni kauppaan. Leena meni kauppaan. Leena meni kauppaan.”
— Siitä tuli lasten suosikkisatu. Lapset nauroivat, mutta aikuiset eivät tajunneet, mikä siinä oli hauskaa, Tuula Stenius kertoo.
Stenius on kokenut varhaiskasvattaja, joka tekee nyt tutkimusta lasten huumorista.
— Kun kuuntelin satua Leenasta, joka meni kauppaan, aloin miettiä, onko lasten huumori erilaista kuin aikuisten. Ja jos on, niin millä tavalla?
Missä vitsi luuraa?
Stenius pystytti videokameransa ja jäi tarkkailemaan. Hän oli vierailemassa tutkimuksensa ensimmäisessä päiväkodissa ja odotti, että lapset kertoisivat vitsejä. Hän katseli, kuunteli – ja turhautui.
— Ensimmäinen reaktioni oli, että eihän täällä ole mitään huumoria. Minulla oli niin vahvana aikuisen ajatus siitä, että huumori on vitsien esittämistä. Sellaista, että nyt luodaan tilanne, jossa kerrotaan jotain hauskaa.
Samanlaisia ajatuksia oli muillakin aikuisilla, joiden kanssa Stenius jutteli. Yhden tutkimuspäiväkodin työntekijä kertoi Steniukselle, että hän oli alkanut vastikään kerätä lasten vitsejä. Kun Stenius kysyi puolen vuoden päästä, minkälaisia vitsejä lapset olivat kertoneet, vastaus oli pettymys.
— Hän sanoi, että se meni puihin. Ei lapsilla ole vitsejä.
Nauru vahvistaa
Mutta kun Stenius kökötti pidempään päiväkodin lattialla, hän oivalsi olleensa hakoteillä. Pienten lasten huumori on harvoin älyllistä tarinankerrontaa. Sen sijaan se on eleitä, liikkeitä ja ääniä.
Kaksi kihertävää neljävuotiasta menee pöydän alle. Yksi hytkyy ja sanoo toiselle, että tsöppö-pippi-poppo-uu! Toinen nauraa ja vastaa, että tsöppö-pippi-poppo-uu!
— Ja sitten he riehuvat, hyppivät ja nauravat, Stenius selittää.
Kyllä, se on huumoria – ainakin Steniuksen määritelmän mukaan. Hänen mukaansa useimmat huumorintutkijat pohtivat lähinnä, mitä huumori on aikuisille. Stenius muotoili määritelmän, jonka pitäisi päteä ihmisiin iästä riippumatta: huumori on kokemus, jonka tuottaminen tai vastaanottaminen saa aikaan hymyä, naurua tai muita huumorin ilmiöitä.
— Nauru on yksi huumorin mittari. Siitä on sekä psyykkistä että fyysistä hyötyä. Nauru vaikuttaa positiivisesti mielenterveyteen.
Kun ihminen nauraa tikahtuakseen, kehoon erittyy endorfiinia.
— Huumori vahvistaa myös yhteisöllisyyttä. Kun ryhmässä nauretaan, me-henki kasvaa ja lasten itsetunto paranee.
Höpöttäjä hakee seuraa?
Stenius vieraili tutkimuksensa aikana kolmessa päiväkodissa. Hän kuvasi yhteensä 20 tuntia viittä päiväkotiryhmää, joissa oli yhteensä 85 lasta ja 17 aikuista.
Huumori kukki etenkin silloin, kun lapset joutuivat kestämään tylsyyttä. Stenius jakoi tilanteet neljään vaiheeseen sen perusteella, missä määrin huumori sai lapsijoukon valtaansa. Ensimmäisessä vaiheessa lapsi huvittaa itseään.
— Kuvitellaan tilanne, jossa lapset istuvat pöydässä odottamassa ruokaa. Yksi lapsi alkaa hakata rintaansa ja höpöttää, että öp-höp-öp-höp, Stenius selittää.
— Voi olla, että kukaan ei yhdy siihen, mutta lapsi jatkaa silti. Hän viihdyttää itseään. Tätä aikuiset harvemmin tekevät.
Toisessa vaiheessa toinen lapsi osallistuu hupailuun, ja kaksikko hassuttelee yhdessä.
— Meteli ei vielä nouse korkeaksi. Aikuiset eivät yleensä puutu näihin kahteen ensimmäiseen vaiheeseen.
Säännöt nurin!
Kolmannessa vaiheessa meno yltyy. Stenius nimittää ilmiötä hyperhauskuudeksi. Hulluttelu voi levitä yhdestä kipunasta nopeasti isoon porukkaan. Vaikkapa näin: lapset istuvat ruokapöydässä ja yksi sanoo, että meillä kävi virpojia. Toinen sanoo, että meillä kävi kaksi virpojaa. Kolmas sanoo, että meillä kävi kymmenen. Seuraava sanoo, että meillä kävi miljoona!
Viimeistään neljäs vaihe saa yleensä aikuisten pinnan kiristymään. Stenius nimittää sitä karnevalismiksi. Kun karnevaalivaihde isketään silmään, lapset viis veisaavat säännöistä.
Taustalla voi olla esimerkiksi se, että päiväkodin aamupiiri kestää ja kestää ja kestää. Kun peppu saa vihdoin nousta penkistä, estot katoavat ja mukulat riehaantuvat.
— Karnevalismi on aikuistenkin maailmassa tuttua. Jos Suomi vaikka voittaa merkittävän kilpailun, aikuiset ohittavat normit ja hyppäävät alasti suihkulähteeseen.
Pieruääniä suulla ja kainaloilla
Jokin aika sitten Tuula Stenius kertoi eräälle eskariryhmälle tutkineensa lasten huumoria. Hän kysyi, haluaisivatko eskarilaiset tietää, mikä lapsia naurattaa. Joo, lapset vastasivat.
— Minä sanoin, että näyttää siltä, että lapsia naurattaa pieru, Stenius kertoo ja hekottaa päälle.
Se oli hauskaa! Huumorinpalo roihahti: lapsijoukko alkoi tehdä pieruääniä suulla ja kainaloilla.
— Että kuuntele tätä, katso tätä!
Pissa-, kakka- ja pierujutut naurattavat sekä aikuisia että lapsia. Professori Anu Korhonen kertoi Yliopisto-lehdessä 6/2020, että pierun naurattavuus liittyy hallitsemattomaan kehollisuuteen. Pieruhuumoria on viljelty jo ammoisina aikoina.
Kun Stenius vieraili ensimmäisessä tutkimuspäiväkodissa, hänen luokseen tuli neljävuotias poika.
— Poika kysyi, että haluatko kuulla hyvän jutun. Sanoin, että joo. Poika sanoi, että pieju. Se oli se hyvä juttu.
Pierut eivät kuitenkaan ole hauskoja kaikkialla maailmassa. Kaikissa kulttuureissa julkista piereskelyä ei pidetä nolona, eikä aiheesta silloin väännetä myöskään vitsejä. Kun hollantilainen antropologi Sjaak van der Geest pyysi ghanalaisia tuttaviaan kertomaan paikallisia kakkavitsejä, nämä eivät keksineet yhtään, Stenius kertoo.
— Minun nähdäkseni suomalaiset lapset oppivat pissa- ja kakkahuumorin aikuisilta.
Siksi on hassua, että kaikista huumorin lajeista suomalaiset vanhemmat haluaisivat mieluiten hillitä juuri pissa- ja kakkajuttuja.
— Kiusaaminen ja rumasti puhuminen tulivat vasta toisena, Stenius toteaa.
Kilttiä iloa – ilkeily alkaa vanhempana
Suomalaislapsia naurattaa pissan ja kakan lisäksi se, jos joku tekee jotain epäjohdonmukaista, vaikkapa laittaa kalsarit päähän tai sanoo, että keksi on pahaa.
Mikä lapsia kikatutti tarinassa, jossa Leena meni kauppaan?
— Toisto. Lapsista on hauskaa, kun jotain sanaa tai juttua toistetaan. Liioitellaan ja mennään överiksi.
Yleensä vasta kouluikäiset lapset alkavat ymmärtää vitsejä, joissa leikitellään sanojen merkityksillä. Pienempikin lapsi voi kertoa vitsin, jossa Pikku-Kallen munat menevät rikki, mutta kertoja tuskin ymmärtää vitsin jujua. Lapsia kiehtoo kertoa tarinoita, joille aikuiset nauravat.
Siinä, missä aikuisten ja vanhempien lasten huumori voi olla ilkeää, alle kouluikäisten lasten huumori on lähes yksinomaan ystävällistä, Tuula Stenius kertoo.
— Meidän tutkimuksessamme näkyi vain yksi tilanne, jossa poika ei päästänyt muita ovesta ja nauroi päälle. Enimmäkseen pienten lasten huumori on myönteistä.
Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 10/2021.