Onnellisuuden kokemiseen vaikuttavat asenne, geenit, perhe ja muu elinpiiri. Ne ovat seikkoja, joihin on vaikeaa vaikuttaa politiikalla. Monien muiden asioiden kohdalla se on kuitenkin mahdollista.
Runoilija Tommy Taberman sanoi, että onnellisuuden edistäminen on politiikan tärkein tehtävä. Tässä mielessä Suomen politiikka on ollut onnistunutta, koska maamme on 2000-luvulla ollut neljän Euroopan onnellisimman joukossa, huolimatta pienestä notkahduksesta taantuman alettua noin vuonna 2009. Samalla tasolla kanssamme ovat Norja ja Sveitsi, korkeammalla Tanska ja yleensä myös Islanti.
Kyselytutkimusten suurin ongelma, vastauskato, lyö kuitenkin mittausta korville, sillä kaikkein onnettomimmat osallistuvat tutkimuksiin huonosti eli vastauskato heidän keskuudessaan on suuri. Sama koskee kaikkia maita, josta johtuen tulokset ovat kauttaaltaan ’liian hyviä’. Vain erillisillä tutkimuksilla voidaan saada tietoa kyselyihin vastahakoisesti suhtautuvista ihmisistä, kuten yksinäisistä ja muista syrjäytyneistä.
Onnellisuus kertoo hyvästä elämästä
Maan poliittinen ilmapiiri, tasa-arvo, työllisyys, tulot, koulutus ja terveys vaikuttavat onnellisuuteen. Politiikalla voidaan vaikuttaa kaikkiin näihin tekijöihin, joko heikentävästi tai edistävästi.
Valitettavasti onnellisuutta ei aina kyetä taloudellisista tai poliittisista syistä tutkimaan. Mittaamista ei onneksi ainakaan Euroopan maissa ole kielletty ja tietoa saadaan parin vuoden välein useissa maissa. Hyviä puolia subjektiivisten kokemusten tutkimisessa ovat vastaamisen vaivattomuus ja se, että tulokset ovat varsin luotettavia.
Onnellisuus kertoo hyvästä elämästä. Sen kokeminen jo nuorena kantaa pitkälle tulevaisuuteen, vaikka monet asiat voivat järkyttää sitä. Siksi tuntuu huolestuttavalta, että Suomen 15-vuotiaat koululaiset sijoittuvat vuoden 2015 Pisan koetussa hyvinvoinnissa – eli onnellisuudessa – keskitasolle OECD-maista, mutta ovat osaamisessa edelleen korkealla. Vaikuttaa siis siltä, että monet kokevat koulun liian suorituskeskeiseksi.
Koettu hyvinvointi ei ole parempi muissakaan luonnontieteellisen osaamisen kärkimaissa Japanissa, Virossa ja Kanadassa. Korkeinta se on Espanjassa, Itävallassa ja Sveitsissä, joissa osaaminen on keskitasoa. Tätä on vaikea selittää, mutta Turkin tulokset käyvät sen sijaan järkeen: se, että maa on molemmilla mittareilla OECD-maiden huonoin, on ymmärrettävää sen poliittisen tilanteen valossa.
Koettu hyvinvointi ei yksilötasollakaan näytä edistävän eikä heikentävän osaamista. Se on siis eri tekijä kuin osaaminen. Parasta olisi, jos taso molemmissa olisi hyvä. Silloin hyvä osaaminen tulisi ikään kuin luonnostaan, ilman ahdistavaa ilmapiriä ja stressiä.
Pisan koettu hyvinvointi sisältää onnellisuuden tuntemuksen lisäksi kokemukset koulussa viihtymisestä. Voi olla niin, että monet koululaiset ahdistuvat menestymisen paineen edessä. Kiinnostavaa on kuitenkin se, että jo 15-vuotiaat kykenevät arvioimaan hyvinvointiaan uskottavasti, kun kysely on Pisan tavoin hyvin organisoitu. Samoista ikäluokista lähtien on jo 1980-luvun alussa tehty käyntihaastatteluun perustuvia tutkimuksia onnellisuudesta ja tyytyväisyydestä elämään.
Ihmisten arvoihin keskittyvä World Values Survey on ensimmäinen laaja tutkimus, johon onnellisuus sisällytettiin 1980-luvun alussa. Suomi on osallistunut tutkimukseen harvoin, mutta Venäjän tietoja löytyy yllättäen jo vuodelta 1990, jolloin se oli osa Neuvostoliittoa. Maa osallistui kyselyyn muutaman vuoden välein, ja niin aineisto tarjoaa näkymän siihen, miten kommunismin romahtaminen vaikutti ihmisten mieliin.
Aluksi onnellisuuden keskiarvo laski Venäjällä huomattavasti, mutta 2000-luvun taitteessa se nousi jo yli vuoden 1990 tason. Nousu jatkui, mutta hiipui hiljalleen. Kiinnostavaa on, että nuorimpien ikäryhmien onnellisuus nousi romahduksen jälkeen, mutta vanhimpien laski huomattavasti. Myöhemmin erot eri sukupolvien kokeman onnellisuuden välillä ovat kaventuneet. Näyttää siis siltä, että nuorilla oli vahva usko hyvään, kun kommunismista päästiin, mutta vanhemmat kokivat muutoksen katastrofina, pelottavana hyppynä tuntemattomaan.
Aineistossa on myös tietoa Puolasta. Tulokset ovat samansuuntaisia kuin Venäjän, mutta romahdus oli pienempi ja myöhempi nousu suurempi. Entisen itäblokin maissa onnellisuus on European Social Surveyn (ESS) mukaan ollut matala koko 2000-luvun, ja kaikista matalinta Bulgariassa. Onnellisuus on puolestaan noussut Puolan lisäksi Virossa, Slovakiassa ja Ukrainassa, mutta vuoden 2010 jälkeen tutkimusta ei ole voitu Ukrainassa tehdä. Saksassa onnellisuus nousi Merkelin aikana vuoteen 2012 asti, mutta sitten se pysähtyi.
Onnellisuus voi myös laskea. Se, miten se hiipui Kreikassa talouskriisin alettua, on selkein esimerkki ilmiöstä: yhtä suurta laskua ei ole havaittu muualla. Lasku on luultavasti jatkunut, mutta maan talouden lama on ollut niin syvä, ettei se ole voinut osallistua tutkimukseen. Kypros, Itävalta ja Irlanti ovat muita koetun onnellisuuden laskun maita, mutta Irlanti näyttää olevan elpymään päin. Muutamissa maissa on ollut paljon vaihtelua, mikä viittaa poliittiseen ja yhteiskunnalliseen epävarmuuteen. Tällaisia maita ovat Britannia, Tsekki, Unkari, Espanja ja Portugali.
Onnellisuus voi myös laskea
ESS-data alkoi vuodesta 2002. Silloin siinä oli mukana lähinnä EU-maita, joiden välillä on toki havaittavissa onnellisuuseroja. Tilastollisesti matalan onnellisuuden maita tuli mukaan Itä-Euroopasta paria vuotta myöhemmin: ajalliset muutokset olivat aluksi pieniä, vaikka uusissa EU-maissa jäsenyys näytti onnellisuustulosten perusteella herättävän toiveita paremmasta.
Maailmanlaajuisen talouskriisin ja pakolaisten saapumisen jälkeen onnellisuusluvuissa on näkynyt jälleen enemmän heilahteluja, joita on kiinnostavaa tarkkailla. Onnellisuuteen keskittyminen voi nimittäin kertoa meille elämistämme paljon.
Loppuvuonna uudet onnellisuustilastot ilmestyvät jälleen. Venäjäkin on mukana, oltuaan poissa edelliseltä kierrokselta. Miten uusi poliittinen tilanne mahtaa näkyä esimerkiksi Britannian, Puolan ja Unkarin tuloksissa?