Helsingin yliopiston museologian yliopistonlehtori Suzie Thomas ja Loughborough’n yliopiston kriminologian ja sosiaalipolitiikan vanhempi lehtori Louise Grove keräsivät tutkimusaineistonsa haastattelemalla museoiden henkilökuntaa Suomessa ja Iso-Britanniassa.
Tutkimusryhmä haastatteli museoiden turvallisuustyöntekijöitä, intendenttejä, konservaattoreita, johtajia ja muuta henkilöstöä. Haastatellut nostivat esiin neljä turvallisuusseikkaa: henkilöturvallisuus, vierailukokemus, esineiden turvallisuus ja toistuvat vahingonteot.
1. Henkilökuntaa vähemmän – uusia toimenpiteitä tarvitaan
Museoissa on henkilökuntaa yhä vähemmän, ja tämä haastaa turvajärjestelyjä. Osa museoista on sopinut suorasta viestintäyhteydestä poliisin kanssa, jotta se voi tarvittaessa reagoida nopeasti.
Jotkin museot ovat ryhtyneet toimenpiteisiin varmistaakseen henkilökunnan turvallisuuden tilanteissa, joissa henkilöt työskentelevät yksin: henkilökunta voi esimerkiksi viestiä radiopuhelimilla ja käyttää sovittuja ilmaisuja pyytääkseen apua tietyissä tilanteissa. Johtotason henkilöstö on osallistunut turvallisuuskoulutukseen ja välittänyt saamaansa tietoa muulle henkilöstölle ja vapaaehtoisille.
Useat vastaajat mainitsivat koulutuksen yhtenä kehittämisalueena. Monet pitivät koulutusta vanhanaikaisena ja sanoivat, ettei se vastaa museoiden tarpeisiin ja että siihen osallistuminen on hankalaa erityisesti kausi- ja osa-aikatyöntekijöille.
2. Museovieras näkee vähemmän
Muutama vuosi sitten useista maailman museoista varastettiin sarvikuonojen sarvia, minkä johdosta museoita kehotettiin varastoimaan esineet turvallisemmin omien tilojensa ulkopuolelle tai jopa tuhoamaan ne.
Laajasti uutisoidun terroristi-iskun jälkeen erään tutkimukseen osallistuneen museon turvallisuustyöntekijät puolestaan poistivat näyttelytiloista esineet, joita he pitivät kiistanalaisina, siitä huolimatta, että isku ei ollut kohdistunut kyseiseen museoon.
3. Esineisiin kohdistuu ilkivaltaa
Haastattelujen perusteella vaikuttaa siltä, että esineiden vahingoittuminen on yleisempää kuin varkaudet. Eräässä museossa pelättiin tiettyihin esineisiin kohdistuvaa ilkivaltaa, mikä on mahdollista varsinkin, jos kokoelmissa on kiistanalaisia esineitä.
Museovarkauksien todellista määrää on luultavasti mahdotonta selvittää, koska luettelointikäytännöt vaihtelevat. Henkilökunta ei välttämättä aina tiedä, että kokoelmasta on varastettu jotain, ja henkilökunnan vaihtuvuuden vuoksi oleelliset tiedot eivät aina saavuta kaikkia.
4. Toistuvia vahingontekoja
Monissa haastatteluissa mainittiin toistuvat vahingonteot eli tapaukset, joissa museo on joutunut toistuvasti murtovarkaiden ja häiriökäyttäytymisen kohteeksi.
Vaikka tapausten jälkeen tietoja on jaettu lähialueen tai samanlaisten museoiden turvaamiseksi, turvallisuutta koskeva viestintä kyseisten organisaatioiden ulkopuolisten kanssa oli paikoin sattumanvaraista ja yhteistyö riippui usein henkilösuhteista. Monet laajojen turvallisuusverkostojen jäsenet käyttivät verkostoja vain harvoin.
Turvallisuudesta uskallettava puhua
Louise Grove toteaa, että antoisan vierailukokemuksen ja esineiden turvaamisen välisen tasapainon aikaansaaminen voi olla haastavaa.
– Viime vuosina on uutisoitu monista merkittävistä museoihin kohdistuvista taidevarkauksista ja terroriteoista, jotka ovat kiinnittäneet ihmisten huomiota museoihin rikos- ja onnettomuuspaikkoina, Grove toteaa.
– Tutkimuksemme paljasti, että museoiden turvallisuutta ei ole käsitelty riittävästi. Luottamuksellisista ja arkaluontoisista tiedoista on hankala keskustella, sillä tunnistamisen mahdollisuus muodostaa jo itsessään turvallisuusriskin.
– Museoiden turvallisuuden ensimmäinen sääntö tuntuu usein olevan: ”Älä puhu museoiden turvallisuudesta”. Tämä osoittaa, että tarvitaan tätä tarkoitusta varten perustettuja tukiryhmiä, joissa voidaan keskustella aktiivisesti museoiden turvatoimista ja turvallisuusriskeistä, Louise Grove painottaa.
– Museoiden tulee tuntua turvallisilta, jotta ne kannustaisivat suurta yleisöä vierailemaan niissä. Budjettileikkaukset ja henkilökunnan vähyys vaarantavat sekä kokoelmat että vierailukokemuksen.
Tutkimusta ei ole tehty aikoihin – digiturvallisuus on uusi haaste
Suzie Thomasin mukaan tutkimus osoitti selvästi, että lisäselvitykset ovat tarpeen.
– Havaitsimme haastattelemiemme museotyöntekijöiden välillä yhteneväisyyksiä, mutta myös kunkin omaan laitokseen kohdistuvia haasteita. Museoiden turvallisuus on selvästi monimutkainen kysymys, ja suomalaisesta ja englantilaisesta museoyhteisöistä saamamme käsitys viittaa siihen, että lisätutkimusta aiheesta kaivataan.
– Tutkimustuloksemme ovat merkittäviä museoille ja niiden henkilökunnalle Englannissa ja Suomessa, mutta niillä on myös laajempaa kansainvälistä vaikutusta. Museoiden turvallisuutta ei ole tutkittu akateemisesti vuosikymmeniin, ja alan haasteet ovat ehtineet muuttua: esimerkiksi digiturvallisuudesta on tullut yhä tärkeämpää, Thomas huomauttaa.
– Kehitämme parhaillaan tuloksiimme perustuvaa laajaa tutkimusohjelmaa yhteistyössä useiden tahojen kanssa, joita ovat esimerkiksi Englannin kansallisen taideneuvoston turvallisuusasiantuntija (National Security Advisor for Arts Council of England), Victoria and Albert Museum, Museoliitto ja ICOM Suomen komitea.
Mukana kahdeksan museota
Mukana tutkimuksessa oli neljä museota Suomessa ja neljä Iso-Britanniassa. Museoiden sijainnit vaihtelevat kaupunkien keskustoista lähiöihin ja maaseudulle. Joukossa on kansallisia ja kunnallisia museoita, yliopistojen ja yksityisten säätiöiden ja hyväntekeväisyysjärjestöjen museoita sekä vapaaehtoisin voimin toimivia yksiköitä.
Tutkimuksen rahoitti Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan tulevaisuusrahasto, joka tukee tutkijoiden pyrkimyksiä tarkastella uusia tutkimusaiheita ja testata siten mahdollisten laajojen hankkeiden toteuttamiskelpoisuus.
Groven ja Thomasin artikkeli The rhino horn on display has been replaced by a replica: museum security in Finland and England on julkaistu Journal of Conservation and Museum Studies -lehdessä (Ubiquity Press). Artikkeli on verkossa vapaasti luettavissa.