Suomen muuttuessa 1809 venäläiseksi suuriruhtinaskunnaksi useat Ruotsin ajan symbolit, nimikkeet ja käsitteet poistettiin käytöstä. Maamme itsenäistyessä ja toisen maailmansodan jälkeen heiluri kääntyi edestakaisin. Ensin venäläisyyteen viittaavia muistomerkkejä poistettiin, sitten monia palautettiin. Tuorein esimerkki samasta ilmiöstä tuli juuri ennen juhannusta, jolloin Helsingin kaupunginvaltuusto päätti muuttaa Lenininpuiston nimen joksikin muuksi.
Myös Helsingin yliopistolla on oma historiallinen ”woke-ilmiönsä”– Venäjän keisari Aleksanteri I:n melkein puolitoista metriä korkea pronssiveistos vuodelta 1814. Rintakuva seisoi aluksi Turun Akatemian juhlasalissa, ja sitten Helsinkiin rakennetussa vielä komeammassa yliopiston juhlasalissa vuoteen 1932, jolloin se äärikansallisen ylioppilasliikkeen vaatimuksesta siirrettiin hallintotiloihin.
Helmikuun 1944 pommituksissa yliopistorakennus vaurioitui pahasti. Veistoksen graniittijalusta sai halkeaman, jolloin joku ehti kangella irrottaen varastaa sen pronssiset kirjaimet. Taideteos siirrettiin Kansallismuseon yleisöltä suljetulle sisäpihalle, josta sen karu taival ulkoilmassa jatkui 1957 yliopiston kirjaston, eli nykyisen Kansalliskirjaston, eteläiseen terassipuistoon.
Kirjaston peruskorjauksen alkaessa 2013 teos siirrettiin konservointiin ja sen nuhruisuus paljastui. Marraskuussa 2021 yliopiston taidetyöryhmä päätti pitkän pohdinnan jälkeen sijoittaa nyt upeasti entisöidyn rintakuvan päärakennuksen uuden puolen katetulle eteläiselle sisäpihalle. Tyylikkäästi suunniteltu Agora-tori avautui lukuvuoden alussa opiskelijoiden lounasravintolaa ja yleisötilaisuuksia varten.
Veistoksen paluu julkisuuteen on taide- ja kulttuurihistoriallinen tapahtuma. Rintakuvan muotoilija Ivan Martos oli 1800-luvun alussa Venäjän johtavia kuvanveistäjiä, ja siitä uhkuu aikakauden uusklassinen muotokieli. Keisari esiintyy siinä roomalaisena hallitsijana ja kulttuurin suojelijana, toogassa ja laakeriseppeleineen.
Tämä saattaa tosin ärsyttää niitä, jotka eivät tunne veistoksen historiaa ja näkevät siinä vain aikansa elänyttä keisaripalvontaa. Itse asiassa rintakuvan vaihderikas kiertolaiselämä on kertomus aivan päinvastaisesta: suomalaisten vaikeudesta myöntää suuriruhtinaskunnan alun olleen ratkaiseva vaihe kansakuntansa synnyssä ja säilymisessä osana läntistä sivilisaatiota.
Suomalainen yhteiskuntamuoto ja arvomaailma on vankasti Ruotsin ajan perintöä ja selittää, miksi maidemme liittyminen Natoon on tapahtunut niin saumattomasti. Mutta tämä perusta oli vaakalaudalla Suomen puolella olleiden maakuntien tultua 1809 liitetyksi Venäjän silloin nopeasti laajentuvaan valtakuntaan.
Suomen onneksi Venäjän keisarina toimi silloin vasta kolmekymppinen Aleksanteri I, joka salli Suomen säilyttää olennaiset osat ruotsalaisesta perinnöstään, siirsi sen pääkaupungin Helsinkiin ja rakennutti sinne ”pienois-Pietariksi” joskus kutsutta ydinkeskustaa, jonne myös Helsingin yliopiston päärakennus nousi.
Keisarin tuella myös moni muu Suomelle hyvä asia sai silloin alkunsa. Maa sai oman hallituksensa, joka alettiin kutsua senaatiksi. Karjalan kannas ja Laatokan Karjala liitettiin 1812 osaksi suuriruhtinaskuntaa, mikä oli niin taloudellisesti kuin väestöllisesti merkittävä laajennus.
Tämän ansiosta Suomen länsimainen yhteiskuntakehitys jatkui vakaana, tasaten näin tietä kohti maamme itsenäisyyttä ja vankkaa edustuksellista demokratiaa.
Suomen irtaantuminen Venäjän otteesta ei tietenkään ollut Aleksanteri I:n tavoitteena. Hän osoitti kuitenkin valtakautensa alussa kiinnostusta kehittää Venäjästä perustuslaillinen monarkia, mikä myötävaikutti hänen suhtautumiseensa Suomeen. Venäjän kansan kohtaloksi koitui sitä vastoin, ettei keisarin aikeet heidän kohdallansa koskaan toteutuneet.
Tai jaksaako kukaan uskoa Venäjän milloinkaan kehittyvän ihmisoikeuksia kunnioittavaksi demokratiaksi?