Minna Canth (1844–1897) on nyt esillä monella suunnalla merkkivuotensa kunniaksi: näyttämöllä, kirjoissa ja yleisötilaisuuksissa. Yhteiskunnan epäkohtia ja naisen asemaa ruotinut kirjailija on ainoa nainen, jolle on Suomessa myönnetty liputuspäivä, ellei äitienpäivää lasketa. Sitäkin seitsemän lapsen äiti voisi juhlia, jos olisi keskuudessamme.
Mitä Canthin ajatuksista on jäänyt keskuuteemme? Esseekirjassaan Punaiset kengät Canth-tutkija Minna Maijala sivuaa kirjailijalle tärkeitä teemoja: eriarvoisuutta, mielen järkkymistä, rakkautta ja sukupuolta. Canthin kirjeenvaihdon ja tuotannon perusteella Maijala pohtii, mitkä seikat kirjailijaa tuohduttaisivat nyky-yhteiskunnassa. Ehkä pakolaisten ja mielenterveyspotilaiden kalsea kohtelu?
Työkseen kirjoittavan naisen ei tarvitse enää perustella ammatinvalintaansa. Naisen asemasta ja sananvapaudesta aiemmin taistelleet ovat tehneet sen mahdolliseksi ainakin tässä maassa. Punaiset kengät symboloivat Maijalalle uskaltautumista omalle tutkijan- ja kirjoittajanpolulle.
Maijala perustelee, miksi Canth on hänelle Canth eikä Minna. Kyse on arvovallasta. Monissa Maijalan teksteistä käsitellään juuri arvostusta ja valtaa. Tyyli on sujuvaa ja määrätietoista.
Mielen hoitamisen tärkeydestä
Poleemisen Mielen rajat -esseen kohdalla tiedetoimittaja yskähtelee. Onko esimerkiksi ADHD vain diagnoosi-intoisten lääkärien nimike vilkkaille, ”erilaisille” ihmisille? Jokainen psykiatrian ammattilainen ei liene lääketeollisuuden käsikassara.
Sitä sietää tietysti miettiä, miksei kiireettömään keskusteluun ja yhdessäoloon perustuvaan hoitoon ja palveluun tunnu koskaan olevan varaa, ei vanhusten eikä muidenkaan hoivattavien kohdalla, vaikka nyky-Suomi on vauras maa, toisin kuin Canthin Suomi.
Kirjaa ryydittävät Canthin nasakat kiteytykset. Koskettavimmasta päästä on tämä mielen hoitamisen tärkeyttä korostava päätelmä: ”Ei ole hyvä tehdä liian paljon työtä. Täytyy myöskin laiskotella välistä ja välistä huvitella. Se on suuri siveellinen velvollisuus.”
Miten avata uusia näkökulmia?
Rakkauksista-essee aaltoilee Canthin Hannasta kotimaiseen ja kansainväliseen kirjallisuuteen sekä elokuvataiteeseen. Teksti kuvaa myös kirjoittajan omia tunne-elämän kipuiluja. Maijala muistelee opiskeluaikaansa: ”Rakkaudesta puhuminen oli lyhin tie uskottavuuden menettämiseen.” Pohdiskelu vanhojen ihmisten rakkaudesta on erityisen hienovireistä, hienoa esseistiikkaa.
Miehiä ja ihmisiä -lukua siivittää hyvä havainto historiankirjoituksen maskuliinisen perinteen voimasta. Naishistoria sijoittuu monen tutkijan katsannossa mikrohistorian erillismappiin ja pysyy siellä. Suurissa kertomuksissa poliittiset (mies)vaikuttajat patsastelevat vetämässä maiden, talousalueiden ja käsitteiden rajoja, eikä uusien näkökulmien avaajia säästellä. Pienikin kauneusvirhe voi yllyttää kilpalällätykseen.
Maijala tahtoo sivuuttaa ”naistenlehtien maailmankuvan” samalla kun korostaa, ettei lue naistenlehtiä. Linjaus on jyrkänpuoleinen. Naistenlehtiä Canthkin voisi huvitteluhetkinään lukea, ainakin päteviä talousjuttuja, kollegojen haastatteluja ja yhteiskunnallisia huomioita arvostaen.
Avaraan ajatteluun ja edelläkävijän rooliin pääsee piittaamatta ennakkoluuloista, omista ja toisten.
Kirjoittaja on Yliopisto-lehden toimituspäällikkö, joka harrastaa historiaa, kotimaista kirjallisuutta ja aikakauslehtiä.
Kirjaessee on julkaistu Yliopisto-lehden numerossa Y/02/19.