Juttu on julkaistu Yliopisto-lehdessä 3/2025.
Kuuntele juttu Soundcloudissa tai Spotifyssa.
Sattuuko se, lapsi miettii kuoleman hetkeä. Vuosien mittaan kuolemaan liittyvät huolet vaihtuvat tai niitä kertyy lisää. Pelkäämme läheisistä luopumista tai sitä, millaiseksi rakkaiden elämä muuttuu, kun itse kuolemme — ehkä sitäkin, että jäämme viimeisiksi hetkiksemme yksin. Jotkut pelkäävät helvettiä, toisia kammottaa arkku tai krematorio.
Kuolemanpelko värjää usein myös elämän tarkoituksen pohdinnat, uskontotieteilijät Roosa Haimila ja Teemu Pauha arvioivat. Mitä järkeä missään on, kun kuitenkin katoan ja unohdun?
Näiden pelkojen hallintaa on pidetty jopa kulttuurin ydintehtävänä: kulttuuri pyrkii tarjoamaan meille arvokkuuden kokemuksia kuolemasta huolimatta.
Kuolema peruttu
Ehkä suoraviivaisin ratkaisu eksistentiaaliseen hätään on luvata ihmisille ikuinen elämä.
Filosofi David Hume esitti 1700-luvulla, että juuri kuolemanpelko on synnyttänyt uskonnot, ja Sigmund Freud oli myöhemmin samaa mieltä. Osa hengellisistä opeista lupaa lisäksi, että iäisyys suo hyvityksen maallisesta elosta: vääryydet oikenevat, puntit tasataan.
Koska kuolemaan liittyviä pelkoja on erilaisia, uskonnoilla pitää olla ahdistukseen myös muita lääkkeitä kuin päättymätön elämä, Teemu Pauha hahmottelee. Nuhteettomuus, rukous, meditaatio tai muu uskon harjoittaminen saattaa tuottaa arkeen armon kokemuksia tai hallinnan tunnetta.
Uskovien yhteisöstä voi löytyä seuraa kuolemapohdintoihin, mikä lievittää ahdistusta. Jumalatkin hälventävät yksin jäämisen tunnetta, sillä rukous aktivoi kognitiotieteilijöiden mukaan aivoja samalla tapaa kuin vuorovaikutus ihmisten kanssa.
Kirkas ja vankka maailmankuva auttaa
Tutkimuksissa on saatu yllättävänkin ristiriitaisia tuloksia siitä, kuinka hengellisyys vaikuttaa kuolemanpelkoon. Hajontaa selittävät Pauhan mukaan osaltaan juuri pelon eri variaatiot. Kuoleman jälkeisiin tapahtumiin liittyvät tunteet kietoutuvat uskonnollisuuteen, mutta huoli eloon jäävistä rakkaista ei niinkään.
Myös vakaumuksen kirkkaus ja vakaus vaikuttaa pelkoihin. Parhaiten meitä näyttäisi suojaavan selkeä maailmankuva, oli se sitten henkinen, hengellinen, ateistinen tai jotakin muuta. Hapuilevan vakaumuksen varassa on vaikeampaa.
— Ihmisellä on perustarve ennakoida tulevaa, joten epävarmuus kuolemanjälkeisestä on psyykkisesti raskas vaihtoehto. Ainakin osa vakaasti uskovista on varmasti niitä, jotka ovat löytäneet uskonnosta avun pelkoon.
Ihmistä ohjaa biologinen elossa pysymisen pyrkimys niin kuin muunlajisiakin. Osa meistä silti suhtautuu eksistentiaalisiin kysymyksiin toisia tyynemmin, jopa välinpitämättömästi.
— Vakaasti uskonnottomissa lienee sellaisia ihmisiä, joita kuolema ei erityisesti pelota, Pauha sanoo.
Muistutus kuolevaisuudesta synnyttää puolustusreaktion
Pelko ei jakaudu tasan ihmisen elämänkaarelle. Tutkimukset viittaavat siihen, että muistutus kuolevaisuudesta saa meidät tarrautumaan vakaumuksiin tiukemmin.
Turvattomuus ylipäänsä tuottaa uskonnollisuutta, Pauha arvioi.
— Uskonnollisuus vahvistuu esimerkiksi luonnonkatastrofien tai terroritekojen jälkeen.
Sosiaalipsykologi Eva Jonas Salzburgin yliopistosta on vertaillut yhtenäisesti uskovien yhteisöjä moniarvoisempiin ja todennut, että yksimielisyys helpottaa pelonhallintaa.
— Katastrofien vahvistamaan uskonnollisuuteen — tähän puolustusreaktioomme — liittyykin se, että alamme suhtautua vaihtoehtoisiin maailmankuviin entistä kielteisemmin, Pauha kertoo.
Uskonnollinen vai ei: rasti ruutuun
Uskonnollisuus voi uskomisen lisäksi tai sen sijaan viitata jäsenyyteen tietyssä yhteisössä tai rituaaliseen käyttäytymiseen. Joskus ihminen käyttää sanaa kuvaillakseen moraaliaan tai päämääriään.
Suomessa on tyypillistä nimetä itsensä luterilaiseksi, mutta paljon harvinaisempaa on uskoa kirkon oppeihin, Pauha toteaa. Ketkä pitäisi tällöin laskea uskonnollisiksi? Maailmankuvaa ei aina saa määriteltyä rasti ruutuun -valintana uskonnollisuuden ja uskonnottomuuden välillä.
Myös kattavampi tieto eri uskonnoista auttaisi hahmottamaan kuolemanpelon ja hengellisyyden kytköksiä. Kuinka vaikkapa oppi jälleensyntymästä vaikuttaa ajattelutapaan? Kristillisyyttä ja kuolemanpelkoa on tutkittu eniten, joskin tutkimus painottuu Yhdysvaltoihin.
— Jotakin tiedämme myös islamista, mutta muista uskonnoista emme tämän kysymyksen osalta oikein mitään.
Tuomioiden vai armon jumala?
Edes silloin, kun uskonnollisuudella viitataan vankkaan, henkilökohtaiseen uskoon, sen vaikutus kuolemanpelkoon ei ole vakio. Paljon riippuu siitä, millaisten voimien kanssa ihminen kokee olevansa kosketuksissa ja onko hän tottunut etsimään ja saamaan apua muilta.
Hoivasuhteita kuvaava kiintymyssuhdeteoria esittää, että osaamme tiukan paikan tullen etsiä turvaa toisista, jos kiintymyssuhteemme ovat varhaislapsuudessa kehittyneet suotuisasti. Tämä pätee uskontotieteilijöiden mukaan myös suhteessa jumaliin. Jos taas avun etsimisen varhaiset kokemukset ovat huonoja, myös jumalat saattavat tuntua etäisiltä tai ailahtelevilta.
Filosofit vähintäänkin antiikista ja Epikuroksesta asti ovat kuvanneet, kuinka kuolemanjälkeisen rangaistuksen pelko pahentaa kuolemanpelkoa.
Osa ihmisistä on viettänyt lapsuutensa helvetillä pelottelun ilmapiirissä, kokenut hengellistä väkivaltaa myöhemmin tai elänyt tuomitsevan kaikkinäkevän valvonnassa. He ovat kuolemaa mittaillessaan täysin eri asemassa kuin ne, joita armolliset jumalat lohduttavat.
Artikkelin taustana on käytetty Uskonto mielessä -kirjaa (Gaudeamus, 2024) ja erityisesti siihen sisältyvää Kati Tervo-Niemelän kirjoitusta kuolemanpelosta. Teoksen ovat toimittaneet Teemu Pauha ja Roosa Haimila.
Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.