Riisipuuro ja onnekkaan puurolautaselta löytyvä manteli kuuluvat suomalaisjouluun. Kansanperinne tietää kertoa, että mantelin löytäjä pääsee seuraavaksi naimisiin.
Mutta miten manteli on löytänyt tiensä puurokattilaan? Selitys juontuu antiikin Roomaan ja keskitalven Saturnus-jumalan kunniaksi vietettyihin saturnalia-juhliin, kertoo tutkijakollegiumissa työskentelevä venäläis-kanadalainen ruokatutkija ja latinisti Alexandra ”Sasha” Grigorieva.
Saturnalia käänsi maailman viikoksi ympäri: valittiin väärä kuningas ja perheissä isännät palvelivat orjiaan. Kristinuskon myötä juhlaa päivitettiin ja sen nimi muuttui, mutta perinteet säilyivät. Saturnalian sijalla alettiin juhlia Jeesuksen syntymää.
‒ Naamiaiset, pelit ja muut riehakkaimmat perinteet siirrettiin joulusta uuteen vuoteen ja myöhemmin loppiaiseen, Grigorieva sanoo.
Yö muuttaa kuninkaan maksumieheksi
Vanhimmat todisteet onnea tuovista jouluruuista ovat keskiajalta. Englannissa ja Ranskassa tavattiin silloin piilottaa kakkuun papu. Pavun löytäjästä tuli päiväksi kuningas.
Perheet juhlivat pavun kuninkaan päivää loppiaisena. Pavunsaaja kruunattiin, ja muut tottelivat hänen päättömimpiäkin käskyjään. Riemua kesti kuitenkin vain päivän: seuraavan aamun koitettua eilisen kuningas joutui maksamaan kakusta.
Ei tarvitse olla tutkija nähdäkseen tällä yhtäläisyyden Saturnaliaan. Paputraditio oli voimansa huipulla 1600-luvun Euroopassa, mutta Ranskassa papukakkua syödään vielä nykyäänkin – tosin pavun sijasta aarre on usein pieni posliiniesine. Pohjoisitalialaiset taas kätkevät papuja foccacciaan.
Siitä ei kuitenkaan ole tarkkaa tietoa, kuinka pavut ja muut onnenruoat alkujaan sekoittuivat roolien päälaelleen kääntämisen traditioon, Grigorieva sanoo.
‒ Se tiedetään, että roomalaiset veivät tuliaisiksi kolikoita, joita eräiden lähteiden mukaan piilotettiin hedelmiin.
Papuja ja lantteja
Grigorievan mukaan onnenruoat voi jakaa kahteen ryhmään: kohtaloon liittyviin ja onnea tuottaviin.
Papukakut on liitetty kohtalonkysymyksiin, jopa kuolemaan. Päivän ajan kuninkuudesta nauttineen on kestettävä seuraukset, uhrattava jotakin. Antropologit ovat Grigorievan mukaan yhdistäneet kakusta maksamisen jopa ihmisuhriperinteeseen.
Onnenlantit sen sijaan tietävät löytäjälleen onnea seuraamuksitta. Pohjoismaisten joulupuurojen mantelit ovat tätä perinteenhaaraa.
Itä-Euroopassa suositaan lantteja, lännessä papuja.
Ohrasta hienompiin herkkuihin
Pohjoismaissa sekä esimerkiksi Venäjällä on leivonnaisten sijaan syöty jouluna puuroa. Perinteinen ohra vaihtui kalliimpaan tuontiriisiin 1800-luvun puolivälissä. Samalla omaksuttiin manteliperinne Ruotsista.
Aivan tarkkaa selitystä riisipuuron onnenmantelille Grigorievallakaan ei silti ole. Ehkä perinne liittyy siihen, että mantelit olivat 1800-luvun puolivälissä rikkaiden luksusta kuten riisikin. Tai sitten syy on perin käytännöllinen: kuorittu manteli ei erotu puurosta samalla tavalla kuin metallinhohtoinen kolikko.
Yliopisto toivottaa kaikille ystävilleen ja kumppaneilleen valoisaa joulua ja mantelipuuroa kanelin kera!