Folkloristiikan väitöskirjatutkija Aleksi Moinella on sormensa pelissä monella humanististen tieteiden alueella. Suomen- ja ranskankielisessä kodissa kasvanut Moine aloitti akateemiset opintonsa Ranskassa.
– Opiskelin siellä ensin parin vuoden ajan filosofiaa, kirjallisuustiedettä, historiaa sekä kieliä, kuten venäjää, latinaa ja muinaiskreikkaa. Sitten pääsin pariisilaiseen École Normale Supérieureen ja tein kandidaatintutkinnon antiikintutkimuksesta tai oikeastaan klassisesta filologiasta.
– Seuraavaksi halusin tehdä vähän muuta kuin kielitiedettä, mutta kielet joka tapauksessa kiinnostivat. Aloinkin tutkia mytologiaa ja historiallista antropologiaa, ja päädyin mutkan kautta tekemään suomen kielen ja kulttuurin maisterintutkinnon Pariisissa. Lähdin sen jälkeen Islantiin opiskelemaan toista maisterintutkintoa eli Pohjoismaiden keskiajan tutkimusta. Siellä tutkin lähinnä kansanomaista kristinuskoa keskiajan Islannissa. Muutin Suomeen 2017 ajatuksenani alkaa tehdä suomalais-karjalaiseen loitsuperinteeseen liittyvää väitöskirjaa. Käytännössä kävi kuitenkin niin, että opetin ranskaa Helsingin ranskalais-suomalaisessa koulussa muutaman vuoden ennen kuin hain Helsingin yliopistoon.
– Toimin myös kaunokirjallisuuden kääntäjänä ja käännän lähinnä suomenkielistä ja suomenruotsalaista kirjallisuutta ranskaksi. Olen myös kääntänyt joitain tutkimusartikkeleita noista kielistä ja venäjästäkin ranskaan.
Mikä on väitöskirjatutkimuksesi aihe?
– Väitöskirjani työotsikko on Jumalan sanat ja Kristuksen kädet. 1800-luvun Ilomantsin parannusloitsujen lausumistatapahtuma antropopoeettisena prosessina. Tutkin siinä pohjoiskarjalaisia parannusloitsuja, joita on kerätty 1800-luvulla. Niitä kutsutaan usein anakronistisesti kalevalamittaisiksi loitsuksi, eli ne ovat sellaisia, joita Elias Lönnrot aikoinaan keräsi ja käytti Kalevalan lähdemateriaalina.
– Katson näitä loitsuja ruumiillisuuden näkökulmasta eli tutkin, miten niissä ihmisruumis esitetään. Tarkastelen ensinnäkin, millaisiin käsityksiin ruumiista koko parannusrituaali pohjautuu. Lisäksi perehdyn siihen, miten loitsija tai tietäjä toimii parannusrituaalin aikana – miten hän puhuu omasta toiminnastaan loitsuissa ja miten hän esimerkiksi koskee parannettavaa. Toivon tutkimuksen auttavan meitä ymmärtämään, millaisia käsityksiä ihmisyydestä, terveydestä ja ruumiista on ollut menneisyydessä.
Mikä innoitti sinua tekemään tohtoritutkintoa omalla alallasi?
– Olen tiedonjanoinen, utelias ja haluan oppia asioita ja ymmärtää maailmaa. Olen samalla aina ollut kiinnostunut kielistä, sanoista ja sanojen voimasta. Kun opiskelin antiikintutkimusta, minua kiinnostivat todella paljon Orfeuksen ja muiden myyttisten runoilijoiden hahmot. Kun sitten luin Kalevalaa mytologiantutkimuksen kurssia varten, huomasin, että myös suomalais-karjalaisessa perinteessä on todella mielenkiintoinen tapa suhtautua sanoihin ja runouteen.
Millaista merkitystä väitöstutkimuksellasi on laajemmalle yleisölle tai yhteiskunnalle?
– Menneisyyden tutkimus on avain tulevaisuuteen. Vaikka tutkimuksellani ei ole suoraa vaikutusta nyky-yhteiskuntaan, se tarjoaa mahdollisuuden pohdiskella menneisyyden käsityksiä ihmisestä ja ympäristöstä. Koska nämä eroavat paljonkin omista käsityksistämme, niiden kautta voi tarkastella kriittisesti nykymaailmaamme, ja ymmärtää sitä paremmin. Parannusloitsuja ja muita kalevalamittaisia runoja on myös käytetty kansallisen identiteetin rakentamisessa, ja tutkimalla näiden prosessien juuria voimme ymmärtää, mistä tulemme ja mihin olemme menossa.
– On tärkeää tehdä tutkimusta, joka auttaa ymmärtämään, mistä vaikkapa ekologinen kriisi ja kasvava nationalismi kumpuavat. Näin niihin voidaan vaikuttaa myös nyky-yhteiskunnassa. Monet prosessit ovat olleet olemassa monta sataa vuotta, joten niitä ei noin vain voi pyyhkiä pois. Ja toisaalta pitkän prosessin alkulähteillä on taipumus unohtua.
Miten väitöskirjatyösi on sujunut? Mitä väitöskirjan tekeminen sinusta tuntuu?
– Aloitin Helsingin yliopiston tiedesäätiön rahoituksen turvin palkallisella väitöstutkijapaikalla elokuussa 2020 eli keskellä pandemiaa. Pandemia-aika teki tutkimustyön alusta haastavan ja välillä yksinäisen. Yliopisto oli minulle uusi ja pääosin työyhteisökin.
– Olin korona-aikana paljon kotona ja luin. Monet kurssit siirtyivät tai peruuntuivat, mutta onneksi sain työskennellä verkossa julkaistujen arkistoaineistojen kanssa. Väitöskirjatyö on ollut intensiivistä, ja työ- ja vapaa-ajan rajaaminen on välillä ollut vaikeaa.
– Yksinäinen työ vaatii tukea ympäriltä, ja oma yhteisöni ja kollegani ovat olleet korvaamattomia. On ollut hienoa, että kanssani samaan aikaan kolme muuta väitöskirjatutkijaa on tehnyt tutkimustaan myös magiaan liittyvistä aiheista. Meillä on ollut tosi kiva ilmapiiri, ja olemme pystyneet keskustelemaan aihepiiristä ja saamaan ideoita toisiltamme.
Mitkä ovat tulevaisuudensuunnitelmasi? Missä näet itsesi tohtorintutkinnon suorittamisen jälkeen?
– En ehkä vieläkään tiedä mitä haluan tehdä isona! Minulla on aika paljon ideoita. Tutkimus kiinnostaa, mutta paljon toki riippuu rahoitusmahdollisuuksista. Kilpailu on kovaa. Minusta olisi mukavaa jatkaa tutkimusta ehkä enemmän elävien ihmisten kanssa kuin kuolleiden, vaikka arkistoaineistot ovatkin tosi kiinnostavia. Voisin ehkä tehdä haastattelututkimusta tai viedä tutkimusta enemmän taiteelliseen suuntaan.
Mitä neuvoja antaisit jollekulle, joka on vasta aloittelemassa matkaansa kohti tohtorintutkintoa?
– Sanoisin, että valitse sellainen tutkimusaihe, joka todella kiinnostaa sinua, sillä sen parissa tulet viettämään useita vuosia. Itse olen hyötynyt siitä, että pidin taukoa ennen väitöskirjan aloittamista. Sain sitä kautta varmuuden siitä, että haluan tehdä tutkimuksen juuri tästä aiheesta.
– Muista myös, että väitöskirja ei ole koko elämä. Lepää välillä ja pidä kiinni muista harrastuksista ja sosiaalisesta elämästä, jotta työ ei ala hallita kaikkea. Tasapainon löytäminen työn ja vapaa-ajan välillä voi olla haasteellista, kun kiinnostavaa asiaa voisi tutkia koko ajan. Älä myöskään vertaa itseäsi muihin. Väitöskirjatutkijana sinulla on aina oma näkökulmasi tutkimusaiheeseen.