Me rakennamme omaa ja kansallista minuuttamme menneisyyden todistusaineiston ja sen kautta kerrottujen tarinoiden kautta. Kivikauden kohdalla identiteetteihin liittyvät kysymykset ovat samoja suuria kysymyksiä niin 1700-luvulla kuin nykyäänkin: Kuka oli täällä ensin? Miltä he näyttivät? Miten he elivät? Olivatko he minun esivanhempiani?
Kivikauden ja esihistorian käsitteet tulivat käyttöön 1800-luvulla. Kiviset työkalut ja suomalaisten varhainen historia kiinnostivat tutkijoita kuitenkin jo 1700-luvun Turun akatemiassa. 1800-luvun lopulla ymmärrys ihmiskunnan menneisyyden pituudesta ja kirjallisten lähteiden kerroksen ohuudesta loivat nykymuotoisen esihistoriallisen arkeologian tieteenalan. Kivikauden löytämiseen eivät osallistuneet vain tutkijat: Ihmiset ovat aina keränneet löytämiään kivikautisia esineitä, jotka kansanuskossa yhdistettiin ukkoseen ja suojeleviin taikavoimiin.
Arkeologi, FM Liisa Kunnas tutki väitöstutkimuksessaan kivikauden käsitteen muotoutumista ja siitä suurelle yleisölle välitettyä kuvaa 1700-luvulta 1900-luvun alkuun. Pitkän aikavälin monipuolisen lähdeaineiston tarkastelu osoittaa selvästi arkeologian yhteiskunnallisen merkityksen. Alusta asti suomalainen kivikauden tutkimus on ollut kietoutuneena poliittisiin keskusteluihin ja identiteettien luomiseen. Edes kaukaisin, tuhansien vuosien takainen menneisyys ei ole välttynyt muuttumasta kansallismielisten suurten kertomusten tai identiteettipolitiikan temmellyskentäksi. Kivikautisten nykyisen Suomen alueen asukkaiden harteille on soviteltu nykyhetken etnisiä ja kielellisiä määreitä, kuten “suomalainen”, “skandinaavi”, “suomenruotsalainen” tai “saamelainen”.
Yhteystiedot: Liisa Kunnas, puh. 050 3538955, liisa.kunnas-pusa@helsinki.fi