Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 8/2023.
Stefanos, Jerusalemissa asuva kristitty, oli täynnä armoa ja voimaa. Hän teki suuria ihmeitä ja väitteli viisaasti uskonasioista. Jouduttuaan kuultavaksi juutalaisten johtajien suuren neuvoston edessä Stefanos piti kiihkeän puheen Jeesuksen puolesta.
Neuvoston jäsenet suuttuivat, raahasivat Stefanoksen kaupungin ulkopuolelle ja kivittivät hänet kuoliaaksi.
Stefanoksen tarina kerrotaan Raamatussa Apostolien teoissa. Mitään muita lähteitä hänestä ei ole eikä hänen historiallisuuttaan voida siksi todentaa. Hänen merkityksensä on kuitenkin suuri: Stefanosta, suomalaisittain Tapania, pidetään kristinuskon ensimmäisenä marttyyrina.
— Stefanos on täydellinen marttyyrin prototyyppi. Viaton uhri, joka kuolee kuten Jeesus, dosentti Outi Lehtipuu kuvaa.
Stefanoksen viimeiset sanatkin muistuttavat Jeesuksen vastaavista, Lehtipuu huomauttaa. ”Herra, älä vaadi heitä tilille tästä synnistä!”, huutaa Stefanos kesken kivityksen.
”Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät”, vetoaa Jeesus Luukkaan evankeliumissa.
— Koko Stefanoksen tarina ruumiillistaa imitatio Christi -ajattelua, Kristuksen jäljittelyä.
Tarinassa voi nähdä myös antisemitismiä, tutkija katsoo, sillä nimenomaan juutalaiset, eivät esimerkiksi roomalaiset virkamiehet, surmaavat Stefanoksen.
Draama kantaa
Tiedämme kristinuskon ensimmäisten vuosisatojen marttyyreista sangen vähän. Ei ole säilynyt esimerkiksi roomalaisen oikeuden pöytäkirjoja, joissa kerrottaisiin, ketkä tänään mestattiin tai heitettiin leijonille.
Kristityt kokivat aika ajoin vainoja, mutta eivät siinä määrin kuin vaikkapa Hollywoodin kertomukset ovat antaneet ymmärtää. Yleensä vainot kohdistuivat liikkeen johtohenkilöihin.
Kristillisiä marttyyrikertomuksia on kuitenkin valtavasti. Niiden tarkka ajoittaminen on epävarmaa, mutta vanhimmat ovat peräisin 100-luvulta. Marttyyrikertomukset ovat dramaattisia tarinoita, mikä voi olla yksi syy niiden suosioon.
— Marttyyrius, valmius seurata Jeesusta vaikka kuolemaan asti, on pitkään ollut vahva osa kristillistä identiteettiä, Lehtipuu kertoo.
Huutoja kadulla
On arveltu, että marttyyrien haudoilla käyminen oli olennainen osa varhaiskristittyjen uskonharjoitusta. Myös kirkkoja nimettiin marttyyrien mukaan, ja marttyyreihin liittyviä pyhäinjäännöksiä kunnioitettiin.
Marttyyrius oli varhaiskristityille myös tiukan debatin aihe. Joitain ryhmiä kritisoitiin liiallisesta innokkuudesta kannustaa ja tavoitella marttyyrin asemaa. Toisia taas syytettiin siitä, että nämä eivät suostuneet marttyyrikuolemaan vaan pakenivat vainoajia.
300-luvun alkupuolella alati voimistuvasta kristinuskosta tulee Rooman valtakunnassa hyväksyttyä ja lopulta keisarien suosima uskonto.
Outi Lehtipuu arvioi, että kristinuskon aseman paraneminen itse asiassa johti marttyyrien muistamisen vahvistumiseen. Ehkä tarinat vahvistuivat juuri siksi: oikeita marttyyreita ei enää syntynyt niin paljon kuin ennen.
Suurin osa marttyyrikertomuksista kirjoitettiin aikana, jolloin kristinusko oli muuttunut sallituksi uskonnoksi. Marttyyrit ovat kertomuksissa fanaattisia uskossaan, usein paljon kiihkeämpiä kuin Stefanos.
— Konsuli tai muu Rooman edustaja saattaa sanoa, että etkö nyt voisi vain uhrata keisarille. Joskus jopa mestaajat heltyisivät, mutta kristitty ei. Joissakin tarinoissa marttyyri menee kadulle ja huutaa, että olen kristitty, ottakaa minut kiinni.
Entä kriisissä?
Stefanosta luterilaisen perheen vesa ajattelee todennäköisimmin tapaninpäivänä, jos tuolloinkaan. Toista joulupäivää vietetään Stefanoksen ja samalla kaikkien marttyyrien muistoksi. Ortodoksit juhlistavat Stefanoksen muistopäivää vuorokautta myöhemmin, 27. joulukuuta.
Marttyyriudesta puhutaan nyky-yhteiskunnassa varovasti. Käsitettä harvemmin enää liitetään kristilliseen perinteeseen.
— Luultavasti nousisi kohu, mikäli turvallisessa ja vakaassa Suomessa pappi ryhtyisi saarnaamaan siihen malliin, että sinun täytyy olla valmis kuolemaan uskosi puolesta, Lehtipuu arvelee.
Mutta entä, jos olisimme keskellä konfliktia ja pitäisi lähettää nuoria rintamalle taistelemaan? Silloin ajatus ei enää olisi niin kaukaa haettu.
Pyhimysten tapaan
Pohjoismaissa marttyyreita ei tunneta kovinkaan hyvin, koska reformaatio hävitti sangen tehokkaasti katolisen perinteen marttyyri- ja pyhimyskultin. Toki Suomen katolisessa ja ortodoksisessa kulttuurissa marttyyreilla on edelleen suuri rooli.
Marttyyrit ovat ylipäänsä historiallisesti olleet tärkeämpiä katolilaisessa kuin protestanttisessa Euroopassa. Monet pyhimykset ovat myös marttyyreita.
— Keski-Euroopassa kuuluu ihan perusyleissivistykseen tietää, kuka on paikallinen pyhimys ja miten hän kuoli.
Lehtipuu mainitsee natsien surmaaman pappi Dietrich Bonhoefferin esimerkkinä protestanttien sankarista, jonka kohtalossa on selviä marttyyrin piirteitä.
Näkökulmasta kiinni
Marttyyriperinteen vaikutusta Lehtipuu kuulee toisinaan myös nykyajan unriutuvassa puhetavassa: ”Mitään ei nähtävästi saa enää sanoa.” ”Kohta on varmaan kiellettyä kertoa olevansa kristitty.”
Lehtipuun korviin puhetapa särähtää: on kristittyjä ja yhtä lailla muiden uskonnollisten vähemmistöjen edustajia, jotka joutuvat uskonsa vuoksi hengenvaaraan esimerkiksi Afganistanissa ja Intiassa.
Pohjois-Intiassa kristittyjen ja islaminuskoisten kimpussa ovat väkivaltaiset hindunationalistit. Kun hindunationalistinen puolue BJP nousi Intiassa valtaan vuonna 2014, muunuskoisten vainot pahenivat.
Mikäli Intiassa syntyy uusia marttyyreita, heistä tulee sellaisia nimenomaan oman uskontonsa näkökulmasta. Marttyyrius on uskonnon tai aatteen sisäinen asia.
— Ihmiset, joita länsimaissa on tapana kutsua terroristeiksi, ovat toisesta näkökulmasta marttyyreita. Tämän kertominen hämmentää joskus kuulijoita, Lehtipuu toteaa.
Vastaavasti roomalaiset virkamiehet eivät ajatelleet kuolemaan tuomittuja kristittyjä marttyyreina vaan rikollisina.
Kristinusko kuitenkin voitti: se menestyi paremmin kuin vainoajansa ja pysyi hengissä huomattavasti pidempään kuin Rooman valtakunta. Niinpä omassa kulttuurissamme leijonille heitettyä kristittyä kutsutaan marttyyriksi.
Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.
Yksi dosentti Outi Lehtipuun suosikeista marttyyrien joukossa on Tekla, jota pidetään kristittyjen ensimmäisenä naismarttyyrina. Varhaisin Teklasta kertova teksti on todennäköisesti 100-luvulta peräisin oleva lähde, Paavalin ja Teklan teot.
Nuori ylhäisönainen Tekla kuulee ikkunastaan Paavalin saarnaavan ja kääntyy kristityksi. Tekla hylkää sulhasensa ja sitoutuu askeettiseen elämäntapaan. Hän tahtoo vain kuunnella Paavalia.
Tekla tuomitaan poltettavaksi roviolla, mutta hän pelastuu, kun Jumala lähettää myrskyn sammuttamaan tulenlieskat. Teklan marttyyrikertomus ei poikkeuksellisesti pääty kuolemaan. Hän joutuu uudestaan hengenvaaraan, mutta pelastuu ihmeiden avulla. Teklasta tulee julistaja ja ihmeidentekijä.
— Teklan kultti oli vahva etenkin Pohjois-Afrikassa ja nykyisen Turkin alueella. 300-luvulta tunnetaan pyhiinvaelluskertomus, jossa naispyhiinvaeltaja matkustaa Teklalle pyhitettyyn kirkkoon ja lukee siellä Teklan teoista.
Lehtipuuta viehättää sankarittaren epäkonventionaalisuus. Roomalainen yhteiskunta rakentui sille periaatteelle, että kaikki tietävät oman paikkansa ja jokainen elää yhteiskunnallisen asemansa mukaisesti. Tekla ei kuitenkaan välittänyt sovinnaissäännöistä vaan seurasi omaa kutsumustaan.
Kiinnostus Teklaa kohtaan lisääntyi 1900-luvun lopulla, kun historiasta nostettiin esiin kiinnostavia naishahmoja.
Varhaiskristillisissä kertomuksissa naispäähenkilö on poikkeus.
— Ylipäänsä antiikin ajalta on säilynyt vähän tekstejä, joissa näin vahvasti keskitytään naiseen, Lehtipuu sanoo.