Kolumni on julkaistu Yliopisto-lehdessä 2/2023.
Kesällä 2022 Maailmanrauha-veistos siirrettiin syrjään rakennustyömaan tieltä Helsingissä. Moni riemuitsi Neuvostoliitolta vuonna 1990 saadun teoksen poistumisesta kaupunkikuvasta. Samoihin aikoihin Viron hallitus asetti toimikunnan pohtimaan, mitä tehdä maan vielä paikoillaan oleville neuvostoaikaisille muistomerkeille. Paikannetusta 322 muistomerkistä — osa vain pieniä laattoja — 244 tulisi poistaa ja 74 saisi tarpeeksi neutraaleina jäädä paikalleen.
Kulttuuriperinnön tutkijat valpastuivat Virossa keskustelemaan yhteistä ympäristöä koskevista ratkaisuista, joita nyt toteutetaan vauhdilla asiantuntijoita tai paikallisten ajatuksia kuulematta. Kuinka tämä vaikuttaa tulevaisuuden sukupolvien historiatietoisuuteen? Taidehistorioitsija Krista Kodres on todennut, etteivät neuvostoajan jäljet häviä, vaikka siitä muistuttava materiaali poistetaan näkyvistä.
Neuvostomuistomerkkejä kutsutaan Virossa myös ”punamonumenteiksi”. Suomessa sana viittaisi johonkin aivan muuhun, vuoden 1918 pitkiin jälkiin. Sisällissodan jälkeen voittajat pystyttivät mahtipontisia muistomerkkejä kaupunkien keskustoihin ja hävinneitä surtiin suomalaisissa metsissä.
Vaihtoehto huutoäänestyksille ja populismille
Virolaiset taiteilija- ja tutkijajärjestöt kirjoittivat avoimen lausunnon, joka vaatii monumentteja koskevaan päätöksentekoon asiantuntijoiden osaamista. Neuvostomonumenttien poistoa Virossa on ajanut erityisesti hallituksessa istuva oikeistopopulistinen Isamaa-puolue. Lausunto korostaa, ettei kiistanalaista historiallista kerrosta tule poistaa kulttuurisesta muistista ilman laajaa ja avointa selvitystyötä. Tämä pätee myös nyt, Venäjän hyökkäyssodan aiheuttamassa latautuneessa tunneilmastossa.
Myöskään niin sanotun suomettumisen, kotoperäisen kylmän sotamme, vaikutukset eivät häviä, vaikka Maailmanrauha-veistos poistettaisiin lopullisesti. Kysymys ei ole vain siitä, onko teos esillä vai ei, vaan siitä, millä tavoin se tarjoillaan katsojille. Vaikeaa kulttuuriperintöä voi kehystää taustatiedolla tai uusi julkinen teos voi kommentoida sitä. Huutoäänestyksille tai poliittiselle suosionkalastelulle sitä ei ole syytä alistaa.
Kirjoittaja on taidehistorian vanhempi yliopistonlehtori Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa.
Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.