Lintujen ruokkiminen on suosittua monissa länsimaissa ja sitä on tutkittu paljon. Ruokintalaitteisiin, kuten lintulautaan, ei kuitenkaan ole tutkimuksissa kiinnitetty tarpeeksi huomiota, vaikka ne ovat keskeinen osa lintujen ruokintaa.
Tutkijat havaitsivat lintulaudan rakenteen kehityksessä neljä isoa käännettä: ensin lintulaudalle ilmaantui katto, sitten lauta siirrettiin kepin päähän tai roikkumaan, sitten ruokinta-aukosta tuli pienempi ja lopulta alettiin suosia ruokinta-automaatteja. Helsingin yliopistossa ja Aalto-yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan näiden kehitysaskelten syynä vaikuttaa olevan enemmänkin lajien sulkeminen pois lintulaudalta kuin lintujen ruokkiminen.
- Väitämme, että lintulauta ei ole välttämätön lintujen ruokkimiseen – lintuja voi ruokkia esimerkiksi heittämällä ruokaa maahan. Lintulaudat suunnitellaan sen sijaan pitämään loitolla erilaiset ei-tervetulleet vieraat kuten rotat, varislinnut ja salmonella-bakteeri, jotta lauta olisi turvallinen ja pikkulinnuille riittää enemmän ruokaa, kertoo tutkimuksen pääkirjoittaja, tutkijatohtori ja kulttuurihistorioitsija Heta Lähdesmäki.
Aiempi tutkimus on todennut esineiden ja teknologian käyttäjien vaikuttavan niiden kehittymiseen. Tutkimuksen aineistona käytettiin lintulautakuvauksia ja -ohjeita suomalaisissa sanoma- ja aikakauslehdissä 1800-luvun lopulta aina 1900-luvun lopulle. Monitieteisessä tutkimuksessa yhdisteltiin lähestymistapoja ympäristöhistoriasta, humanistisesta ympäristöntutkimuksesta, design-tutkimuksesta ja tieteen- ja teknologiantutkimuksesta, jotta pystyttiin paljastamaan muiden lajien kuin ihmisen rooli teknologisten esineiden evoluutiossa.
Lintulaudalla on selkeät kehitysvaiheet
Ensimmäisessä vaiheessa 1900-luvun vaihteessa lintulaudan päälle rakennettiin katto, jotta lumi ei peittäisi ruokaa. 1910-luvulta lähtien lintulauta suositeltiin laittamaan roikkumaan tai korkean kepin päähän, jotta lintuja saalistavat kissat tai jyvien perässä liikkuvat rotat eivät pääsisi lintulaudalle. 1930-luvusta lähtien lintulaudat rakennettiin riittävän pieniksi tai ahtaiksi, jotta isommat linnut eivät pääse laudoille. Viimeinen käänne oli 1970-luvulta lähtien, kun salmonella ja muut tautia aiheuttavat bakteerit nousivat huolenaiheeksi ja laudoista pyrittiin rakentamaan helposti puhdistettavia ja sellaisia, että lintujen uloste ei pääse laudalle.
- Lintulaudan kehitys on tarina vastavuoroisesta toiminnasta, jossa ihminen haluaa estää jonkin lajin, kuten rotan, pääsyn lintulaudalle, ja tämän jälkeen rotta koettelee uuden lintulaudan rakenteen toimivuuden. Samalla lintulaudan design kertoo siitä, miten ihmisen suhde ympäristönsä lajeihin on muuttunut kun yhä uudet lajit koetaan hankaliksi, tutkimusta johtanut akatemiatutkija, ekologi Tuomas Aivelo toteaa
- Lintulaudoista ja lintujen ruokkimisesta on kirjoitettu suomalaisissa lehdissä runsaasti ja ruokkiminen on selvästi ollut pitkään monelle tärkeä ja rakas harrastus. Lintulaudoille tervetulleista vieraista on kirjoitettu paljon, mutta yhtä intohimoisesti on suhtauduttu ei-tervetulleisiin vieraisiin. Varsinkin salmonella on herättänyt tunteita ja ruokkijoita, jotka käyttävät ”vääränlaisia” lintulautamalleja on jopa syytetty pikkulintujen suurimmaksi uhaksi, Lähdesmäki kertoo.
Alkuperäinen artikkeli:
Lähdesmäki, H., Aivelo, T., & Savolainen, P. (2024). Bird feeding devices exclude unwelcome visitors. More-than-humans shaping the architecture and technology of birdfeeders in twentieth-century Finland. Environment and Planning E: Nature and Space, 0(0). https://doi.org/10.1177/25148486241242680
Lintulautatutkimus jatkuu kansalaisten lähettämien lintulautojen valokuvien ja ruokintatarinoiden analysoinnilla. Tutkimusta tehdään osana Tuomas Aivelon johtamaa monitieteistä ja -taiteista Helsingin kaupunkirottaprojektia ja sitä rahoittaa Helsingin yliopiston kestävyystieteen instituutti (HELSUS).