Lemmikkikani Toffee sai Mariia Niskavaaran miettimään, kuinka eläin ymmärtää maailman

Juttu on julkaistu Yliopisto-lehdessä 02/2025. 

Kuuntele juttu Soundcloudissa tai Spotifyssa.

Sitten kun Mariia Niskavaaran taidehistorian väitöskirja valmistuu, hän aikoo mainita kiitoksissa hieman erikoisemman nimen: Toffee-kanin.

— Eläimet, joiden kanssa olen elänyt, ovat olleet suurimpia innoittajiani. Ensimmäinen niistä oli luppakorvakani lapsuudestani.

Toffee kulki vapaana mukana metsälenkeillä. Niskavaara tarkkaili kania ja seurasi, miten se tutki maailmaa.

— Ajattelin että minun täytyy todistaa koko ihmiskunnalle, kuinka älykkäitä kanit ovat. Se oli ensimmäinen heräämiseni jonkinlaiseen tutkijuuteen.

Niskavaara teki lapsen kiinnostuksella asioita, joiden näkee nyt olevan kuin 1800-luvun luonnontutkimusta. Hän keräili hyönteisiä, haki nuijapäitä lammikoista ja katseli, kun perhoset kuoriutuivat koteloistaan purkissa.

Paljon aikaa kului myös naapurin hevostallilla. Eläimet olivat Niskavaaralle itsestään selvä kiinnostuksenkohde, mutta vaikeampi oli keksiä, voisiko jotain niihin liittyvää tehdä työksi.

Viime elokuusta alkaen Niskavaara on työskennellyt Espoon EMMA-taidemuseon näyttelyamanuenssina. Samalla hän on jatkanut taidehistorian väitöskirjatutkijana, ensin Helsingin yliopistossa, sitten Turun yliopistossa.

Työtä taiteen parissa Niskavaara ei nuorena ajatellut, vaikka kuvataidekoulu olikin yksi monista harrastuksista. Biologian opiskelu olisi houkutellut, mutta siitä vieroitti opettaja, joka ei uskonut eläimillä olevan tunteita ja ajatuksia.

Opiskeluala vaihtui monesti

Hyvän historianopettajan innostamana Niskavaara lähti opiskelemaan historiaa Turun yliopistoon. Sitten löytyi kesätyöpaikka Emil Wiksktrömin taidemuseosta kotiseudulla Valkeakoskella.

— Näen itseni ehkä enemmän museoihmisenä kuin varsinaisesti taideihmisenä. Minua kiinnostavat ne ympäristöt, jotka tarjoavat pääsyn taiteen luokse.

Niskavaara viihtyi museossa ensimmäisestä kesästä alkaen ja jatkoi töitä eri museoissa opiskelun ohella. Opiskeluala sen sijaan vaihtui monesti.

Historiaa opiskellessaan Niskavaara mietti, että haluaisikin tehdä taidetta. Aloitettuaan elokuvaohjaajaopinnot Aalto-yliopistossa hän totesi, että ammatti olisi liian sosiaalinen, vaikka tarinankerronta kiinnosti.

Eläimet kirjallisuudessa kiinnostivat

Seuraavana oli vuorossa kirjallisuustiede Helsingin yliopistossa.

— Siellä iski totaalinen kriisi. Tuntui etten ole tekemissä sellaisten asioiden kanssa, joilla on minulle todellisuudessa väliä, kuten luonnon ja eläinten.

Niskavaara alkoi opiskella agrologin tutkintoa ammattikorkeakoulussa, mutta se taas oli liian käytännöllistä. Hän huomasi pohtivansa maatalouden kulttuuria ja etiikkaa.

Samalla hän jatkoi kirjallisuustieteen opintoja ja sattui osallistumaan kurssille, joka käsitteli eläimiä kirjallisuudessa.

— Se oli heureka-hetki: tajusin että taiteen kautta voin tarkastella muiden lajien asemaa tässä yhteiskunnassa. Erityisesti Donna Harawayn teos The Companion Species Manifesto oli juuri sitä, mitä olin etsinyt.

Eläimistä kirjallisuudessa tuli gradun aihe, ja Niskavaaralle suositeltiin väitöskirjan tekoa kirjallisuustieteestä. Oppiaine vaihtui vielä kerran, nyt taidehistoriaan, koska työura oli ehtinyt viedä taidemuseoihin.

Rakenteita muutetaan hitaasti

Omaa alaansa etsiessään Niskavaara on myös löytänyt oman tapansa toimia luonnon ja eläinten puolesta. Hän sanoo, ettei ole luonteeltaan aktivisti. Hänelle sopii kirjoittaminen, puhuminen ja museoinstituutiossa toimiminen. 

— On sekä nopeita että hitaita keinoja, ja molempia tarvitaan. Nopeat keinot, kuten mielenosoitukseen osallistuminen, herättelevät ja saavat ihmiset liikkeelle. Hitain keinoin muutetaan taustalla rakenteita ja ajattelutapoja.

Työssään Niskavaara pääsee käyttämään institutionaalista valtaa, vaikuttamaan siihen, mitä museossa esitetään ja missä kontekstissa. Esimerkki hänen valinnoistaan on nähtävissä Ateneumin kokoelmanäyttelyssä, johon hän kuratoi Anne-Maria Pennosen kanssa pääsalin Luonnon aika -kokonaisuuden.

Salin takaseinältä museovieras saattaa tottumuksesta etsiä vaikkapa Hugo Simbergin Haavoittunutta enkeliä, mutta siinä hohtaakin suuri messinkilevy, Toni R. Toivosen teos Giving Birth and Dying Still, johon kuolleet lehmä ja vasikka ovat jättäneet jälkensä.

— Halusimme herättää katsojia tunnistamaan omia odotuksiaan ja tuoda esiin sitä, mikä on nyt tärkeää.

Valitsemalla Toivosen teoksen Niskavaara halusi nostaa esiin sen, miten läheinen suhde meillä yhä on nautoihin, vaikka moni kaupunkilainen kohtaakin niitä todennäköisemmin museossa kuin elävänä.

Eläimen ruumis hätkähdyttää, kasvin ei

Ateneumin näyttelyssä on mukana myös sellaista, mitä moni ehkä odottaa, kuten von Wright -veljesten lintuja. Nekin voi kuitenkin nähdä uusin silmin. 

Niskavaara kirjoittaa näyttelykirjassa siitä, kuinka lintukuvat kertovat tieteen historiasta, jossa oli tärkeää erottaa lajit toisistaan. Yksityiskohtaiset kuvat syntyivät käyttäen mallina kuolleita yksilöitä. Eläinten ruumiiden ja osien käyttäminen taiteessa voi hätkähdyttää katsojia. Vaikkapa Kain Tapperin puuveistokset Ateneumissa eivät helposti tuo mieleen ajatusta kuolleesta ruumiista.

Niskavaara muistuttaa, että emme tiedä kasveista vielä kovin paljoa. Ainakin ne pystyvät kommunikaatioon. Voi olla, että ne pyrkivät välttämään kipua tai tuhoutumista.

Siksi myös kasvien kanssa pitäisi muistaa kunnioitus elämää kohtaan — muutenkin kuin taiteessa, esimerkiksi syödessä.

— Kaiken ruoan takana on toisten lajien jalostaminen ja heidän lisääntymiselimistöönsä puuttuminen, yksilöiden tai joukkojen tappaminen. Aina kun kokoonnumme syömään, olemme jonkinlaisen hautausmaan ympärillä.

Uudelleen koottu metsä

Kuolleiden puiden kanssa Niskavaara on tekemisissä näyttelyhankkeessa, jossa parhaillaan työskentelee EMMAssa. Saastamoisen säätiön tilausteos taiteilija Antti Laitiselta tulee olemaan eräänlainen uudelleen koottu metsä.

— Laitinen on sanonut, ettei koe käsittelevänsä luontoteemaa, hän vain elää luonnon keskellä ja käyttää ympäristöään taiteessaan. Minua kiehtovat taiteilijat, jotka eivät itse ajattele olevansa poliittisesti aktiivisia, mutta herättävät silti kysymyksiä ihmisen ja luonnon suhteesta.

Laitisen ohella tällainen taiteilija on myös Toni R. Toivonen. Niskavaara käsittelee heidän töitään väitöstutkimuksessaan osana oman työnsä tarkastelua.

— Tutkin, mitä on kuratoida taidenäyttelyitä, joissa taiteilijat ovat käyttäneet muiden lajien ruumiita. 

Taideteoksilla on oma toimijuus

Niskavaara tahtoo kuvata ajatteluprosessia, joka on teosten esillesaattamisen taustalla.

— Yksi hypoteesini on, että taideteokset itsessään ovat materiaalisia toimijoita, joilla on toimijuutta taiteilijan tai kuraattorin intention yli.

Kyse on siitä, että teokset herättävät erilaisia tunteita ja ajatuksia eri ihmisissä. Näin toimivat kaikki teokset, mutta erityistä karismaa teokselle voi tuoda vaikka suuri koko tai asema klassikkona.

Tutkimuksessa on myös museohistoriallista näkökulmaa. Miten museoinstituutio osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun?

Halusimme elää lähempänä muita olentoja

Mariia Niskavaara tekee nyt juuri sitä mitä joskus halusi: hän saa pohtia luontoon ja eläimiin liittyviä kulttuurisia ja teoreettisia kysymyksiä. Lisäksi on tärkeää saada olla muiden lajien kanssa tekemisissä myös käytännössä, ja se toteutuu vapaa-ajalla.

Niskavaara ja hänen kumppaninsa asuvat Hausjärvellä yhteisössä vanhassa kansakoulussa.

— Muutimme maalle, koska halusimme elää lähempänä muita olentoja. Meillä on kissoja, kanoja, mehiläistarhausta ja pieni puutarha. Läheisellä tallilla asui rescue-hevosemme, joka kuoli viime syksynä.

Oikeaa alaa etsiessään Niskavaara mietti myös taiteellista työtä — ja sitäkin hän nyt tekee. Ajatukset, jotka eivät tuntuneet kuuluvat tutkimukseen, löysivät paikkansa romaanista.

— Esikoisromaanini ilmestyy Kosmoksen kustantamana. Siinä teurastajana työskentelevä Ester haluaa tulla vanhemmaksi. Käsittelen ihmisen suhdetta omaan lihaansa ja muiden lajien lihaan groteskin sadun muodossa.

Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.