Ruumiin ajateltiin 1800-luvulla heijastavan ihmisen moraalia. Ruumiillinen työ, kuten urheilu ja laulaminen, miellettiin mahdollisiksi keinoiksi kohottaa huono-osaisten ihmisten moraalia ja auttaa heitä kaidalle tielle. Esimerkiksi monilla kaivoksilla oli oma kuoro ja yhtye, jotta kaivostyöläisillä olisi terveellistä tekemistä.
Kuorolaulu nykypäivänä nähdään niin ikään terveellisenä hauskanpitona, joka yhdistää erilaisia ihmisiä luovan toiminnan pariin. Laulaminen luo yhteisöjä: niillä, jotka marssivat yhdessä vaikkapa mielenosoituskulkueessa laulaen, on sama tavoite. Kirkossa ja poliittisissa tapahtumissa käyminen ja niissä laulaminen on vähentynyt, mutta historioitsija ja laulunharrastaja, kulttuurintutkimuksen apulaisprofessori Josephine Hoegaerts Helsingin yliopistosta on vaikuttunut yhdessä laulamisen määrästä Suomessa.
Laulaminen on perinteisesti sukupuolittunutta.
Miesten tekemiseen on tyypillisesti yhdistetty ammattimaisuus ja taito, minkä seurauksena mieslaulajat ovat naisia helpommin saaneet alan muodollista koulutusta. Naisten tekemiseen taas on yhdistetty luonnostaan osaaminen ja taipumus, kuten jo sinänsä melodisena pidetty puheääni ja lasten kehtolaulut. Naisten mahdollisuus ylipäätään käyttää ääntä julkisessa tilassa on ollut historiassa hyvin rajoittunutta. Hoegaerts antaa esimerkin:
– Radioäänet olivat alun perin miehiä. Naisen äänen ei uskottu voivan tarjota järkevää tietoa. Insinöörit väittivät jopa, että naisen ääntä ei teknisesti voi puhekorkeuden vuoksi nauhoittaa. 1800-luvulla Ison-Britannian virallisessa politiikassa ainoa ääneen päässyt nainen oli kuningatar Viktoria.
Videolla Josephine Hoegaerts kertoo laulamisen yhteisöllisestä luonteesta ja muutoksesta historian kuluessa sekä siitä, mitä laulaminen hänelle itselleen merkitsee. Äänessä on myös Akateeminen laulu -kuoro, jossa Hoegaerts laulaa.