Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 9/2023.
Ihotautien tutkija Alexander Salava kiertelee Ateneumia lääketieteen opiskelijoiden kanssa. Aluksi ryhmä seisahtuu Hugo Simbergin repalesiipisen enkelin luo.
— Ensin assemblage, Salava ohjeistaa.
Sana on ranskaa ja merkitsee kokoamista tai koostetta. Havainnointitaitojen kurssia vetävä Salava haluaa opiskelijoiden kokoavan taulusta mahdollisimman paljon tarkkoja havaintoja. Tulkintojen hetki ei ole vielä, hän kertaa ennalta annettua tehtävää.
Haavoittunut enkeli on yleisöäänestyksessä valittu Ateneumin ykkösteokseksi, mutta puhki asti sitä ei ole selvästikään kaluttu. Kestää kauan, ennen kuin ajatustenvaihto taulun edessä vaimenee ja vuoron saavat seuraavat suomalaiset klassikkomaalaukset Helene Schjerfbeckistä Eero Järnefeltiin.
Avoimin mielin tehdyt havainnot ja ennakko-oletusten syrjään työntäminen ovat lääkärintyössä tärkeitä, opettaja korostaa. Vastaanotolla ja diagnoosia tehdessä pitäisi hoksata sellaisetkin asiat, joita ei arvaa odottaa.
— Katsominen ja näkeminen ovat kaksi eri asiaa.
Meiltä kaikilta jää ympäristöä tarkkaillessamme paljon arkisia yksityiskohtia huomaamatta. Tutut asiat ovat kuin tapettia, jota vasten tarkkaavaisuus nuokkuu. Salava rohkaisee pinnistämään tämän havainnointikynnyksen yli.
Ruumiin kuva
Lääkäriopiskelijoiden kurssi ei keskity erityisesti ihmiskehoon tai taiteilijoiden potilaskuvauksiin vaan taiteeseen yleisemmin. Silti se solmiutuu osaksi pitkää historiaa, jonka kuluessa lääkärit ja taiteilijat ovat tarkentaneet katsettaan samaan kohteeseen.
— Lääkärien ja taiteilijoiden anatominen kiinnostus ovat kietoutuneet toisiinsa vuosisatoja, valokuvataiteilija, tutkija Laura Nissinen sanoo.
Ruumiinavaukset yleistyivät Euroopassa yliopistolaitoksen rakentumisen tahdissa, 1200-luvulta lähtien. Julkiset ruumiinavaukset saattoivat kasvaa kiihottavan spektaakkelin mittakaavaan: oli väkijoukot ja lipunmyyjät, Nissinen kuvailee.
Renessanssin aikana leikkaamisesta tuli tieteen rutiini. Taiteilijat vaikuttivat alan kehitykseen alusta asti, ehkä tunnetuimpana kymmeniä ruumiinavauksia ja satoja anatomisia piirroksia tehnyt Leonardo da Vinci.
Vuonna 1537 ilmestyi lääkäri Andreas Vesaliuksen anatomian oppikirja, josta tuli käänne ihmiskehon ymmärtämisessä. Teos on vaikuttavasti kuvitettu luksuskirja: sisäelimiä, luurankoja, operaatioita.
— Ihmisen kuvaamisen perinne muuttui, ja taiteilijoillekin aukesi uudenlainen pääsy ruumiisiimme, Nissinen kuvaa.
Kohtaaminen parantaa
Alexander Salava herättelee Haavoittuneen enkelin eteen Ateneumissa pysähtyneitä opiskelijoitaan.
— Peittääkö side enkelin silmät vai ei? Mihin kantajat katsovat?
Opiskelijat jatkavat havainnointia. On tasankomaisemaa, joka päättyy rantaan, pilvirintama, pensas, oja tai joki, hattupäinen ja saapasjalkainen kantajapoika, enkeli paareilla, haava siivessä…
Tuttuus ei ole ainoa tekijä, joka veltostaa huomiokykyä. Asioita jää havaitsematta myös siksi, että ne ovat osin piilossa tai sillä tapaa arvaamattomia, että katse ohittaa ne tyhjänpäiväisinä häiriöinä. Vaaleanpunaiset silmälasit tai kielteiset ennakkoluulotkin saattavat vääristää näkymää — myös potilastyössä.
Kyse on samasta kuin dekkareissa. Taitava salapoliisi poimii johtolangan, jonka ääreen rivipoliisit eivät keksi pysähtyä.
Salavan alalla, ihosairauksien hoidossa, näköaistilla ja visuaalisuudella on merkittävä rooli. Lääkäri vertaa potilaansa oireita sairauskonsepteihin tai -malleihin, joista yksittäistapaus voi erota monella lailla. Variaatio on laaja.
— Havainnoinnissa kehittyminen ei ole kaikkein helpoin juttu, ja visuaalista lukutaitoa on vaikea opetella yksin.
Siksi ryhmäkeskustelut ovat paikallaan.
— Lääketieteen opinnoissa ei kovin paljon keskitytä silmin ja käsin tutkimiseen, vaan diagnosoinnin tekninen puoli dominoi. Havainnoiva kohtaaminen on kuitenkin potilaalle terapeuttista ja kustannuksiltaan edullista, Salava arvioi.
Lintumaalarin Homo sapiens
1800-luvulla lääkäri ei voinut turvautua geeniteknologiaan eikä varmistaa diagnoosia tomografiakuvasta. Silmät ja kädet olivat korvaamattomat. Avuksi otettiin myös taiteilijoiden kyvyt.
Magnus von Wright ikuisti kliinisen instituutin potilaiden oireita ja epämuodostumia Suomen Keisarillisessa Aleksanterin Yliopistossa eli nykyisessä Helsingin yliopistossa, Laura Nissinen kertoo. Kirjoihin ja kansiin hänen lääketieteellisiä kuviaan koottiin 1850-luvun alussa, kun lääketieteen professorit Immanuel Ilmoni ja Lars Henrik Törnroth julkaisivat Analecta clinica iconibus illustrata -teoksensa.
— Magnus von Wrightin kuvat sairauksista ovat hurjia. Hän työskenteli tuolloin piirustusmestarina eli opettajana yliopiston piirustussalissa.
Osa lääkäreistä hyödynsi omaakin kädenjälkeään, kuten von Wrightin lintumaalariveljesten sisarenpoika, lääketieteilijä Reinhold Fredrik Fabritius, joka dokumentoi potilaidensa oireita piirtäen.
Fabritius myös opetti anatomiaa Suomen Taideyhdistyksen Turun piirustuskoulussa 1870-luvulla. Samanlaisia kahden tien kulkijoita oli muitakin. Niukasti ennen Fabritiusta vastaavan pestin Taideyhdistyksen koulusta Helsingistä sai anatomian professori Georg Asp.
(Juttu jatkuu kuvan alla.)
Valo lankeaa
Alexander Salavan havaintokurssi on vapaavalintainen ja sille osallistuu lähinnä viidennen vuoden opiskelijoita. Viime kevään kandit hän vei Ateneumin lisäksi ortodoksiseen kirkkoon ja jonkin aiemman vuosikurssin moskeijaan.
Kun opiskelijat etenevät Ateneumin käynnillään tulkintavaiheeseen, opettaja kannustaa heitä pyörittelemään mielessään useita vaihtoehtoisia selityksiä ja päätelmiä.
Aluksi kandit keskittyvät enkeliin. Mikä sen siipeä on repinyt? Kenen poimimia kukkia enkeli pitelee? Vähittäin keskustelu kiertyy kantajien ilmeisiin ja asuihin. Hattupäisellä on liian iso puku, jäljessä kulkevalla taas kittanat hihat. Sisaruksilta perityt vaatteet olivat ehkä aina vähän väärää kokoa?
Schjerfbeckin Toipilaan ääressä katse tarttuu tytön kasvoille lankeavaan valoon. Huoneessa täytyy olla avara ikkuna. Paljonko kello on? Voiko varjoista lukea vuorokaudenajan? Onko lapsen pörröinen pää merkki juuri otetuista päiväunista — kenties toivosta?
— Silloin kun maalaus on vieraampi, kannattaa tehdä havainnot ennen kuin selvitätte teoksen nimen, Salava ehdottaa.
Ennakko-oletukset pysyvät paremmin kurissa.
Kokoelmien aavesärky
Laura Nissinen työstää parhaillaan taidehistorian opinnäytettä, jonka aiheena on anatomia tieteessä ja kuvataiteessa 1800–1900-luvun vaihteessa.
— Pohdin, mikä merkitys tieteellisellä ajattelulla, tieteen innovaatioilla ja sen kuvastolla on tuon kauden teoksissa.
Anatomia oli 1800-luvulla eurooppalaisissa taideakatemioissa pakollinen oppiaine ja piirtäminen itsestään selvä reitti taiteilijuuteen, Nissinen sanoo.
— Ensin opiskelijat harjoittelivat piirtämällä mallipiirroksista, sitten kipsimalleista ja viimein piirrettiin ihmistä. Anatomisten kirjojen lisäksi apuna oli pääkalloja, luita, luurankoja ja eläviä ihmisiä. Myöhemmin opiskelijat osallistuivat ruumiinavauksiin.
Nissisen tutkielman työnimi on Taiteen luurangot. Hän jäljittää vanhojen opetusmateriaalien nykysijaintia ja analysoi ohjeita, joita entisen opetusvälineistön kohteluun liittyy.
Ihmisjäänteet ovat museomaailmassa ja oppilaitoksissa kuuma kysymys. Helsingin yliopistossa anatomian professorina 1840-luvulla aloittanut Evert Julius von Bonsdorff perusti ihmisluitakin sisältävän luukokoelman, jota kartutettiin 1930-luvulle asti.
— Mistä kaikkialta kokoelman luut tulivat, Nissinen kysyy.
Niiden kohtalo tuottaa hänelle kipua.
Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.
Rotututkimuksiin aikanaan käytettyjä saamelaisvainajien jäänteitä siirrettiin Helsingin yliopiston anatomian osastolta Siida-museoon ja Saamenmaan hautuumaille vuosina 1995 ja 2001. Kansallismuseo puolestaan palautti vuonna 2020 Amerikan alkuperäiskansoihin kuuluneiden ihmisten jäännöksiä Helsingistä näiden kotiseudulle hautausta varten.
Vastaavia kysymyksiä liittyy Ateneumissa ilmeisesti hyödynnettyihin vankien jäänteisiin ja lukuisiin muihin opetus- ja tutkimusesineisiin, taidehistorioitsija Laura Nissinen arvioi.
— Aalto-yliopiston viimeinen opetuksessa käytetty ihmisluuranko luovutettiin vuonna 2018 poliisille. Se oli tullut koululle Valtion hankintakeskuksen kautta, osana Suomen ja Neuvostoliiton bilateraalista kauppaa. Kauhistuttaa edes arvailla henkilön alkuperää.
Helsingin normaalilyseon biologianluokassa sen sijaan asustaa yhä luuranko, ”Kalle”. Kalle alkaa kuitenkin olla jo hauras, eikä sitä enää kuljeteta kuvataidetunneille malliksi. Muovinen opetusluuranko perii vähitellen Kallen työt.