Jos lähdet ajamaan Ghanan pääkaupungista Accrasta länteen, näet matkasi varrella kymmeniä valkoisia linnakkeita. Yksi pikkulinnoista on Cape Coast Castle, jonka varhaisempi nimi oli Carolusborg.
Niin, myös ruotsalaisten historiassa on mustat hetkensä. Ruotsalaiset perustivat Kaarle X Kustaan mukaan nimetyn Carolusborgin orjalinnakkeen vuoden 1651 tienoilla Kultarannikolle. Länsi-Afrikka kiinnosti ruotsalaisia samoista syistä kuin muitakin eurooppalaisia. Guineanlahden rannikon paikannimet kertoivat olennaisen tulokkaiden intresseistä: Orjarannikko, Kultarannikko, Norsunluurannikko.
Suurvallat kilpailivat 1600-luvulla Atlantin maista. Länsi-Afrikka kiinnosti tuotteiden, Pohjois-Amerikka orjien ja raaka-aineiden ostajan näkökulmasta. Itämeren valtiaaksi noussut Ruotsi tähyili kauppamarkkinoita eteläisiltä leveysasteilta. Vuonna 1649 suunnitelmat alkoivat toteutua, kun Ruotsin teollisuuden mahtimies Louis de Geer perusti kuningatar Kristiinan valtuuttamana Ruotsin Afrikka-komppanian.
Kuka ostaisi?
Afrikassa ruotsalaiset suuntasivat Guineanlahden rannikolle nykyisen Ghanan alueelle, jota kutsuttiin Kultarannikoksi. Portugalilaiset olivat käyneet siellä kauppaa jo 1400-luvulta alkaen. Aluksi hollantilaiset rahoittivat ja hallinnoivat ruotsalaisten Afrikan-kauppaa, mutta 1650-luvulla kuningatar Kristiina otti komppanian yhä tiukemmin ruotsalaisten hallintaan.
— Laivat purjehtivat Ruotsin lipun alla, mutta miehistöä tuli kaikkialta. Suurin osa laivoista lähti matkaan Staden kaupungista Saksasta, kertoo Afrikan historian dosentti Holger Weiss.
1600-luvun suurin orjakaupankävijä oli Portugali Atlantin takaisten alusmaidensa ansiosta. Myöhemmin myös hollantilaiset ja britit onnistuivat hankkimaan vientioikeuksia ja alusmaita niin Brasiliasta, Karibialta kuin Pohjois-Amerikasta. Hollanti ja Iso-Britannia perustivat kauppatukikohtia myös uusille alueille Afrikassa. Eurooppalaiset maksoivat linnakkeistaan vuosittaisen veron afrikkalaisille hallitsijoille.
— Ruotsalaisten jatkuva ongelma 1600-luvulla oli se, että orjia saattoi kyllä ostaa, muttei myydä. Koko 1600-luvun ajan orjien vienti Afrikasta kauppatavaraksi Amerikkaan oli valvottua, ja siihen piti saada oikeus, Weiss kuvaa.
Ruotsalaiset harjoittivat orja- ja kultakauppaa Kultarannikolla lopulta vain noin 12 vuotta.
Karibian kiihko
Tanska onnistui jo varhain hankkimaan tukevan jalansijan Karibialta, kun se perusti 1672 siirtokunnan Saint Thomasin saarelle. Orjatyöllä oli kysyntää alueen plantaaseilla. Tanskalaiset hankkivat 1700-luvulla lisää saaria Karibialta, ja Tanskan Länsi-Intia käsitti viimein yhteensä 68 saarta.
Myös Ruotsi, hiipuva suurvalta, onnistui viimein hankkimaan oman siirtomaan Karibialta vuonna 1784, kun Ranska myi sille pienen Saint-Barthélemyn saaren. Ruotsalaiset tekivät saarestaan vapaasataman, jonne vietiin myös orjia.
Orjakaupan ja saaren vapaasatamastatuksen sinetöi kuninkaallinen määräyskirje maaliskuulta 1790. Kaikki valtiot saivat rajoituksitta ja tulleitta tuoda saarelle mustia orjia ja myydä heitä siellä.
Saint Barthélemyn pääkaupunki Gustavia nimettiin kuningas Kustaa III:n mukaan. Suomen sodan aikoihin 1808–09 noin 5 000 asukkaan Gustavia oli Ruotsin seitsemänneksi suurin kaupunki.
Vapaasatama osoittautui valttikortiksi Iso-Britannian ja Yhdysvaltain vuonna 1812 alkaneessa sodassa, kun britit sulkivat Karibian satamansa pohjoisamerikkalaisilta laivoilta. Yhdysvaltojen kaikesta viennistä kulki sodan aikana viidesosa Saint Barthélemyn kautta.
Saaren kauppa alkoi kuitenkin taantua vuoden 1815 vuoden jälkeen. Eurooppalainen sokerijuurikas alkoi kilpailla karibialaisen sokeriruo’on kanssa. Vuonna saaren 1831 taantuma syveni entisestään, kun britit vapauttivat satamansa yhdysvaltalaisille kauppalaivoille. Kuivuuskaudet, hurrikaanit ja kulkutautiepidemiat piinasivat.
Saint-Barthélemysta tuli rasite Ruotsille, joka koetti kaupata sen ensin Yhdysvalloille, sitten Italialle. Viimein Ranska osti saaren takaisin vuonna 1877.
Ruotsi ei silti voi unohtaa menneisyyttään siirtomaan hallitsijana — ja ihmiskauppiaana. Karibian maiden järjestö Caricom ajaa korvauksien hakemista useilta orjakauppaan osallistuneilta eurooppalaisilta valtioilta. Myös Ruotsille saatetaan esittää vaatimuksia. Hanketta valmistelee vastaaviin korvausoikeudenkäynteihin erikoistunut brittiläinen lakitoimisto Leigh Day.
Päälliköt ja kauppiaat
Atlantin orjakauppaa harjoitettiin eniten 1700-luvulla, kun teollistuva Eurooppa tarvitsi runsaasti ja jatkuvasti raaka-aineita tuotantoonsa.
— Kolmiokauppa Euroopan, Afrikan ja Amerikan välillä oli aikansa merkittävintä maailmantaloutta, jossa kyse oli siitä, mitä eri maanosat pystyivät tuottamaan, taloushistorioitsija Markku Kuisma toteaa.
Kolmiokaupan synty on yksi ilmentymä Euroopan avautumisesta myöhäiskeskiajan ja uuden ajan taitteessa, Kuisma tulkitsee. Orjuuteen ja maailmankaupan kehittymiseen liittyivät suuret löytöretket ja Pohjois-Amerikan löytäminen.
Atlantin kolmiokaupan aikaiset rakenteet ja läntisen talouden ylivoima maailmalla näkyvät yhä tänään.
— Kolmiokauppa ruokki ja vahvisti modernin maailman kehitystä. Afrikalle sillä oli pelkkiä ryöstötalouden tuomia hetkellisiä ja rajallisia etuja, Kuisma muistuttaa.
Kulta- ja orjakaupasta hyötyivät vain yksittäiset afrikkalaiset heimot ja heimopäälliköt. Nuoren, työikäisen väestön menetykset eivät olleet omiaan nostamaan Afrikan maita kukoistukseen. Ankara siirtomaahallinto teki niin ikään oman orjuuttavan osansa.
Maailmankaupan voittajat olivat muualla, osin siirtomaiden ja orjien kustannuksella, myös Pohjoismaissa. Ruotsin vientituotteet monipuolistuivat 1700-luvulla, kun tervan lisäksi puutavara ja valmiit purjelaivat vietiin käsistä.
Myös suomalainen laivanvarustusteollisuus kehittyi, eikä elinkeino juuri kärsinyt, kun Ruotsin kuningas vaihtui Venäjän keisariin vuonna 1809. Isot markkinat maailmalle oli avattu.
Lue lisää pohjoismaisesta orjakaupasta painetusta Yliopisto-lehdestä.