Kerran 1970-luvulla pikkupoika istuskeli isovanhempiensa olohuoneessa Lombardiassa. Poika katseli telkkaria, jossa yhtäkkiä neljä miekkosta istui limusiinin takapenkillä. Nämä kaverukset selasivat auton radiota. Kun he löysivät sieltä rokkia, he katsoivat toisiinsa ja nyökkäilivät hyväksyvästi.
— Silloin isoäitini tuli olohuoneeseen ja hymähti paksulla italian alppiaksentillaan, että joo, nuo ovat beatlesit ja ne tekevät meteliä, Giacomo Bottà muistelee.
The Beatles televisiossa on Bottàn varhaisin musiikkimuisto. Melko pian beatlekokemuksen jälkeen pojan eteen jo alkoi tulvia kuvavirtaa jännittävistä, riikinkukon näköisistä muusikoista: punkkareista.
— 1980-luvun alun uusi aalto teki minuun syvän vaikutuksen. Sen visuaalisuus ja karnevaalisuus todella kiehtoi minua.
Perheen lomamatkalla Wienissä Bottà näki ihan oikeita punkkareitakin. Kotona Morbegnossa sellaista oli turha odottaa. Jännitttävä punk soi jossakin muualla, isoissa kaupungeissa, kuten Lontoossa.
ALPPIKYLÄN POIKA
Teini-ikäisenä Bottà tuskastui 10 000 asukkaan idylliseen alppikylään, kotiseutuunsa.
— Milanon kaupunkiin, jossa kaikki kiinnostavat yhtyeet tietysti kävivät, oli matkaa yli 140 kilometriä, joten siellä ei noin vain poikettu, Bottà muistelee.
Nykyään hän on Helsingin yliopiston kaupunkitutkimuksen dosentti, joka tutkii ja opettaa populaarimusiikin vaikutusta kaupunkitilaan.
Siitä puhe, mistä nuorena puute? Näin se taitaa olla, dosentti myöntää.
— Vahva kiinnostukseni alakulttuureihin syntyi hyvin varhain. Epäilen syyksi juuri sitä ulkopuolisuuden tunnetta, mitä pienellä paikkakunnalla kasvaminen minulle tuotti, Bottà miettii.
Ison kaupungin kasvatti tottuu näkemään kaikkea kaiken aikaa, eivätkä suuretkaan tapahtumat tunnu missään.
— Pienellä paikkakunnalta kaikki kaupunkeihin liittyvä tulee eteen median välityksellä. Olen kohdannut alakulttuurit kunnolla vasta tutkijana, en kokijana. Olen ottanut niistä selvää opiskelemalla, eikä minulla ole ollut suoraa pääsyä elämään niiden keskellä ja sisällä.
C-KASETTIEN KAPINAA
Nuorena Bottà perusti oman yhtyeen, joten musiikin tekeminen on tuttua omakohtaisesti. 16-vuotiaiden kaverusten Caven-niminen yhtye kapinoi ja unelmoi kuuluisuudesta.
— Halusimme päästä levyttämään, tulla tunnetuiksi ja olla tykättyjä, mutta varsinkin punkin riippumaton tee se itse –asenne ja anarkistinen ideologia olivat sydämen asiamme.
— Jaoimme kavereille omia c-kasettejamme ja kapinoimme kaupallisuutta vastaan. Halusimme soittaa mahdollisimman riippumattomissa paikoissa — mikä Morbegnossa oli hyvin helppoa, sillä kaupalliset keikkapaikat olivat sieltä kaukana, Bottà naurahtaa.
Bottàn sukupolven 1990-luvun keikkailujen ansiosta Morbegnoon kehittyi sittemmin Morbo Rock –festivaali, joten alppilaaksossa yhä kajahtaa yhä paikallinen rock.
BERLIINIIN
Epäkaupallisen punkkarin ura ei tuonut leipää. Ison kaupungin valoista ja populaarimusiikista kiinnostunut Bottà suuntasi akateemiselle uralle. Hän opiskeli maisteriksi Pavian yliopistossa kulttuurintutkimuksesta. Väitöstutkimustaan Bottà teki Milanossa ja Berliinissä.
Väitöksessään Bottà tutki berliiniläisten aikalaiskirjailijoiden kaupunkikuvausten sosiaalisia ja kaupunkitilallisia ulottuvuuksia vuosilta 1990–2000.
— Tutkin, miten kirjailijat tulkitsivat Berliinin luonteen muutoksen kaupungin yhdistyttyä: miten he käsittelivät eri alueiden uusia sosiaalisia eriytymisiä ja keskiluokkaistumista sekä samalla tietenkin kapungin monimutkaisia historiallisia tasoja.
Musiikin vaikutus kaupunkikulttuuriin alkoi kiinnostaa Bottàa juuri väitösikirjaa tehdessä.
— Hetken aikaa Berliinin yhdistyttyä musiikki piti kaupunkilaiset suurella voimallaan hyvin tasa-arvoisina ja loi yhtenäisyyttä. Kaupunkilaiset tanssivat kaupungin kuumimmissa teknoklubeissa taustoistaan riippumatta tasaveroisina.
— Tämä klubien voima sitten muokkasikin tiettyjen alueiden maineet niin trendikkäiksi, että kaiut siitä vaikuttavat yhä monen kaupunginosan kulttuuriturismiin, porvarillistumiseen ja yleiseen käsitykseen Berliinistä luovuuden tyyssijana.
MATKAILUVALTTEJA
Giacomo Bottà on vakuuttunut siitä, että populaarimusiikkia tutkimalla on mahdollista ennakoida yhteiskunnallisia muutoksia kaupungeissa.
— Jos seuraat, minne päin kaupunkia kertyy nopeasti uusia populaarimusiikin toimijoita, siinä kaupunginosassa alkavat kohta muutoksen tuulet puhaltaa. Aika usein tätä seuraa alueen keskiluokkaistuminen.
Elektronisella musiikilla on vaikutusta urbanisaatioon, ja klubitoiminta vilkastuttaa yöelämän taloutta. Musiikki myös vilkastuttaa turismia, tutkija toteaa.
— Esimerkiksi Flow-festivaali on hypännyt hurjasti eteenpäin ja toimii nyt mainosvalttina Helsingille. Flow näkyy jo joka toisen Helsinki-esitteen kuvituksena.
JYTKE HOUKUTTAA JA TORJUU
Berliinissä Bottà löysi paitsi akateemisen tiensä myös tulevan vaimonsa, Erasmus-opiskelijavaihdossa olleen suomalaisen Tanjan. Pari muutti Helsinkiin vuonna 2004. Jo tuolloin Kallion kaupunginosa alkoi olla trendikäs. Vuoden 2010 jälkeen Kallion muutos on vain kiihtynyt.
— Neljä Helsingin kiinnostavinta musiikkiklubia löytyy edelleen varsin pieneltä alueelta Kalliosta ja Vallilasta: Äänivalli, Siltanen, Kaiku ja Kuudes linja, Bottà listaa.
Seuraavassa kaupunkikulttuurin vaiheesssa kuumimmat klubit alkavat todennäköisesti löytyä jo jostakin muualta.
— Klubit saattavat siirtyä Kalliosta muualle alueen keskiluokkaistuttua riittävästi. Silloin alkaa yleensä valituskierre liian kovaäänisestä musiikista.
Tanssiklubit luovat kiehtovuutta, mutta kukaan ei lopulta halua kuunnella bassoa läpi yön.
— Nykyään suurkaupungeissa rakennusten äänieristyksistä konsultoiminen on iso bisnes, Bottà arvioi.
JUURET
Helsinki on ollut tutkijan koti jo pitkän aikaa, vaikka pariskunnan työt vievätkin perhettä tai jompaakumpaa vanhemmista säännöllisesti ulkomaille. Vuodet 2010–2015 perhe vietti Strasbourgissa vaimon EU-pestin vuoksi.
Tutkija itse reissaa töittensä vuoksi säännöllisesti Saksassa ja Italiassa. Halu olisi kuitenkin asettua lopullisesti Helsinkiin, lastenkin vuoksi.
— Haluamme tarjota lapsille juuret Helsingistä. Uskon vakaasti, että johonkin paikkaan on hyvä kokea juurtuneensa. Että voi sanoa kotinsa olevan jossakin, Bottà toteaa.
— Omakin kotini on Helsingissä, ja Strasbourgissa pyörin täysin suomalaisessa yhteisössä. Joudun aika ajoin reissaamaan eri yliopistoissa, siinä mielessä olen EU-kansalainen ja eurooppalainen, mutta mieluiten olisin aloillani.
Nomadismissa Bottà ei näe erityistä hohtoa.
— Toivon, että työnikin olisi pysyvästi Helsingin yliopistossa.
EN VAIHTAISI AMMATTIA
Helsingin yliopistossa Bottà on opettanut yli seitsemääsataa oppilasta vuosien saatossa, aina erinomaisella opiskelijapalautteella. Yhtään kuukausipalkkaa hän ei silti ole saanut näiden 14 vuoden aikana. Opetus on kustannettu säätiö- tai projektirahoituksella tai tuntipalkalla.
Freelancerin elämän epävarmuus rasittaa aika ajoin, Bottà myöntää.
— Tulee mietittyä, miksi en tee jotakin ihan muuta. Miten oikeutan tekemiseni, kun en vieläkään ole vakituisessa asemassa? Olisiko pitänyt valita toisin? Moni kollegani on tässä samassa veneessä.
Minkäs teet jos olet löytänyt työn, jota rakastat.
— Pohdintani päättyy aina samaan: en vaihtaisi töitäni pois. Rakastan tutkimista ja opettamista, ne tekevät minut onnelliseksi. Olen aina halunnut olla opettaja ja tutkija. Turvallisuus puuttuu, mutta saan tehdä sitä, mistä tykkään ja mitä tunnen osaavani parhaiten.
Perheellisenä Bottà on kiitollinen siitä, että Tanja-vaimolla on vakituinen työ ulkoministe-
riössä. Yksin tai kahden akateemisen freelancerin tuloilla talous olisi kovilla.
Keskustelemme Helsingin yliopiston Kaisa-kirjaston kahvilassa, joka on aika ajoin Bottàn ”toimisto”.
— Tulen tänne kirjoittamaan tai lukemaan, kun kotona työskenteleminen tuntuu yksinäiseltä, Bottà sanoo.
— Kun tulin Suomeen, olin kolmikymppinen eli suhteellisen nuori. Sulauduin vielä opiskelijamassaan. Nyt yli nelikymppisenä joskus mieleeni hiipii tunne, että olen yliopisto-friikki, vanha ukko, joka hengailee opiskelijakirjastossa, Bottà naurahtaa.
Mitä mieltä Bottà on kaimastaan, ravintola Bottasta?
— Nuorena bilettäessäni yritin useamman kerran käyttää nimeäni päästäkseni Bottalle jonon ohi. Ei onnistunut, ei kertaakaan, Giacomo Bottà paljastaa.
Botta eli Ostrobotnia, Pohjalaisten osakuntien talo ravintoloineen, sijaitsee Helsingin Museokadulla.
THATCHER JA MUSIIKKI
Paraikaa Bottà valmistelee kirjaa siitä, miten populaarimusiikki on muuttanut mielikuviamme vanhoista teollisuuskaupungeista. Ensimmäinen tutkimuskohde oli Manchester, maailman vanhin teollisuuskaupunki, joka on tuottanut kaksi suurta musiikillista vallankumousta: Joy Divisionin kaltaisten uuden aallon yhtyeiden läpimurron 1980-luvun alussa sekä teknorave-kulttuurin 1990-luvun alussa.
— Teollisuuden kriisiydyttyä Pohjois-Englannin kaupungeissa thatcherismin seurauksena syntyi uskomaton määrä musiikkia. Eri kaupungit loistivat heavy metalin, post punkin, elektronisen ja avantgardistisen musiikin tarjonnallaan. Joka kaupungille kehittyi oma musiikillinen imagonsa.
Yhtäkkiä nämä paikat olivatkin trendikkäitä. Punatiilisestä manchestermaisesta teollisuuskaupunki-imagosta tuli coolia.
— Ryhdyin selvittämään, miksi tuollaista tapahtui, miten hyvin epätrendikkäistä harmaista kaupungeista tuli niin vetovoimaisia.
KAKKOSKAUPUNKI TUOTTAA ITSE
Bottà alkoi etsiä vastaavia tapauksia myös muualta Euroopasta saadakseen perspektiiviä aiheeseen. Hän tutkii kirjassaan Manchesterin lisäksi Düsseldorfin, Torinon ja Tampereen musiikkikulttuureita ja niiden vaikutusta kaupungeissaan. Tampereelta Bottà tutkii etenkin 1980-luvun alun hardcore punk -alakulttuuria, mutta koskettelee perinteistä manserockiakin.
Teollisuuskaupungeissa on tiettyä omaa asennetta, jota pääkaupungeista ei löydy, Bottà miettii.
— Pääkaupunki yleensä on luovan teollisuden keskus. Sieltä löytyvät kaikki levy-yhtiöt, managerit ja parhaat keikkapaikat, ja siellä kaikki yhtyeet kiertävät.
Kakkoskaupungeissa kulttuuritarjontaa on vähemmän. Toisin sanoen siellä pitää tehdä itse enemmän, ja tämä käytännöllinen asenne alkaa tuottaa kaupungeille niiden omaa musiikkityyliä. Kun yksi yhtye menestyy, se saa helposti seuraajia ja trendi voi syntyä, Bottà tulkitsee.
— Näen tämän käytännöllisen tee se itse -asenteen teollisuuskaupunkien työväenluokkaisena perintönä muusikoilleen. Torinossa tehtiin autoja. Siellä ei ajateltu autoja, vaan tehtiin niitä. Torinolaisilla punkmuusikoilla on ollut sellainen asenne, että jos täällä osataan tehdä autoja, täällä osataan tehdä levyjäkin.
KEIKKOJEN ILO
Nykynuoret kuluttavat musiikkia puhelimiensa kautta ja yksin. Onko musiikista katoamassa yhteisöllinen elementti?
Osittain kyllä, mutta tutkija muistuttaa, että samaan aikaan livekonsertit ovat kovassa nousussa. Niitä järjestetään enemmän kuin koskaan.
— Keikkoja järjestetään paljon sen vuoksi, etteivät yhtyeet enää ansaitse levymyynnillään, mutta ihmiset lähtevät edelleen konserttiin. Se on siis yhä vetovoimainen tapa viettää aikaansa.
Isoissa kaupungeissa ihmisten sosiaalisen kanssakäymisen tarve pikemminkin kasvaa kuin surkastuu. Musafestareilla tai keikoilla voi kokea yhteistä riemua.
— Siellä et ole yksin, vaan tunnet olevasi oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja koet eläväsi hetkessä.
Musiikin tuottamisen tapa sen sijaan näyttäytyy nuorille puhelimenkäyttäjille jo hyvin erilaisena kuin keski-ikäisten diggareiden sukupolvelle, Bottà arvioi.
— Nuoret näkevät musiikin ladattavana tuotteena eivätkä prosessina, jossa sen synnyttää ryhmä ihmisiä yhdessä jotain vempeleitä käsissään. Hyvää elektronista musiikkia voi luoda yksin huoneessaan omalla läppärillään.
MANNER JÄRISEE
Bottàa voi hyvällä syyllä sanoa Euroopan yhdentymisen tuotteeksi. Hän on italialainen, joka väitteli Berliinissä ja on nyt asettunut Helsinkiin. Tällä hetkellä Euroopan yhdentymiskehitys on vaikeuksissa. Se surettaa.
— EU-kansalaisena minun oli aikoinaan helppo asettua Suomeen. Nyt tällaisten mahdollisuuksien näkee katoavan, ja se on ongelma monelle kansainväliselle kulkijalle. Englannissa moni akateeminen ystäväni on huolissaan brexitin vuoksi.
Muutos on suuri, sillä vain hetki sitten britit ja EU-kansalaiset olivat tasavertaisessa asemassa työ- ja oleskelumarkkinoilla. Poliittinen käänne pelottaa.
— Toivotan Euroopalle kaikkea hyvää ja haluaisin sen yhdentymiskokeilujen jatkuvan. Samaan aikaan en tahtoisi Euroopan olevan nykyisenkaltainen byrokraattinen monsteri. Joka tapauksessa toivon hartaasti, että me eurooppalaiset emme ala sulkea rajoja toisiltamme.
Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehden numerossa Y/07/17.
Kaupunkitutkija Giacomo Bottà : Julkaisut, projektit, aktiviteetit, palkinnot. Twitter: @giacbotta
Yliopisto-lehti on kaikille tarkoitettu, monipuolinen tiedelehti Helsingin yliopistosta.
Tilaa ja rakastu tieteeseen.