Kulttuurijournalismin kulta-aikaan
Pekka Tarkka
Onnen Pekka. Muistelmia
Otava, 2018
575 s.
”Aikanne menee mailleen. Muste ja paperi loppuu, eikä teitä enää ole.” Tällaiseen ennustukseen päättyy Helsingin Sanomien kulttuuritoimittajan ja kirjallisuuskriitikon Pekka Tarkan muistelmat.
Tarkka oli vahvasti mukana lehtensä kukoistuskaudessa, joka sijoittuu 1960–1980-luvuille, aikaan ennen digikumousta ja internetiä. Vuonna 1989, johon hän muistelmansa päättää, lehti oli kaikin tavoin huipulla, mutta Tarkka on jo kuulevinaan uusien painokoneiden äänissä ennustuksen sanomalehtityön käänteestä, joka ulottuu myös sisältöihin: hänen kaltaisiaan kulttuuritoimittajia ei enää tarvita — ihmisillä ei riitä enää aikaa tai kiinnostusta kokonaisten kirjojen lukemiseen.
Onnen Pekka on poikkeuksellisen runsas ja hienosti kirjoitettu kuvaus suomalaisen kulttuurijournalismin kulta-ajasta ja sen ajan kulttuurieliitistä, johon Tarkka tietysti itsekin kuului. Häneen itseensä sopii se, mitä hän sanoo kriitikko Erik Tawastsjernasta: ”Tässä konsertissa Tawastjerna oli kaltaistensa parissa, mutta hän pystyi voittamaan puolelleen myös ihmisiä, joiden elämänpiiri oli toista kuin hänen omansa.” Näin tapahtuu Onnen Pekassakin.
Tarkka kuvaa elävästi paitsi kirjallista maailmaa ja kulttuurieliitin pieniä piirejä myös lapsuutensa Pispalaa ja nuoruutensa Kalliota, samoin kesänviettoa Sydän-Hämeessä Pälkäneveden sykähdyttävissä maisemissa, purjehduksia Suomenlahdella, matkoja Euroopassa, linturetkiä Pentti Linkolan kanssa ja paljon muuta. Muistelmiin sisältyy myös värikkäitä kuvauksia yliopistoelämästä niin Helsingissä kuin Lontoossakin.
Kiinnostavia ovat myös muistot 1960–70-lukujen kirjasodista, joissa Tarkan puolustamaa Hannu Salamaa piestiin vuoroin oikealta, vuoroin vasemmalta. Surkuhupaisaa luettavaa on kulttuurieliitin hurahtaminen äärivasemmalle. Kirjailijoillekin asetettiin vaatimuksia kirjoittaa luokkakantaisesti, sosialistisen realismin ohjelman mukaisesti.
Muistelmien painopiste on lehtityössä Uudessa Suomessa ja Helsingin Sanomissa. Tarkka kertoo työstään ja toimistaan kuin modernistikirjailija: kuvaus on viileän asiallista, osoittelematonta ja toteavaa. Kuin ohimennen omatkin virhearviot tulevat kuvatuksi ilman selittelyjä tai puolusteluja. Lukija tehköön johtopäätökset.
Hyvä esimerkki on lukukokemus Linnan Tuntemattomasta sotilaasta. Tarkka muistelee, ettei romaani tehnyt ilmestyessään häneen ”niin valtavaa vaikutusta”; hän päätyi tuolloin vain toteamaan: ”Ei ole suuri romaani.”
Hieno piirre esimerkiksi moniin professorimuistelmiin verrattuna on sekin, ettei Tarkka maksele kalavelkoja, ei pura katkeruuttaan eikä muistele kärsimäänsä pahaa. Joistakin hankalista työtovereista lohkeaa muutama työlääntynyt kommentti ja siinä kaikki.
Lukuisista avioliitoista ja ylipäätään parisuhteista, joita komealla kirjallisuusmiehellä tuntuu riittäneen runsain mitoin — teoksen nimi lienee tarkoin harkittu — ei myöskään tehdä sen enempää ilkeitä kuin herkullisiakaan paljastuksia.
JUHANI SIPILÄ
Kirjoittaja on kotimaisen kirjallisuuden dosentti ja yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa.
Vankkaa puuta
Juhani Koivula
Puuarkkitehtuuri
Rakennustieto, 2018
176 s.
Puu on jälleen pinnalla, myös kaupunkirakentamisessa, kun puukerrostaloja valmistuu eri puolille Suomea. Yksi syy kasvavaan arvostukseen on materiaalin ekologisuus.
Puu oli vuosisatojen ajan maan tärkein rakennusmateriaali. Niin komean pytingin kuin pienen töllin rakennusaineeksi kävi puu, mutta sitten muut materiaalit jyräsivät, etenkin betoni. Huolimatta puurakentamisen perinteestä Suomessa on aukkoja puuhun liittyvässä osaamisessa, suunnittelussa ja rakennustaidossa.
Kirja puuarkkitehtuurista osuu ajan hermoon. Arkkitehti Jukka Koivula ammentaa tietoja vuosikymmenten suunnittelutyöstään ja kirjoittaa kokemuksensa pohjalta.
Kirja johdattelee paitsi uuteen puurakentamiseen ja 2010-luvun puutalotyyppeihin myös historiaan. Lukija saa nauttia yksityiskohdista puutalojen ikkunoita, kattoja ja säleikköjä myöten. Puu soveltuu usein parhaiten pienen mittakaavan rakentamiseen, arkkitehti tuumii. Talopaketeista tuttu Lato, moderni ja selkeä puutalo, näyttäytyy nykyaikaisen omakotitalon ihanteena.
Erilaisia puutalokohteita, myös kirjoittajan omia projekteja, esitellään kuvin ja tekstein. Rikas kuvitus perustuu Koivulan omaan arkistoon.
Kirja pitää asuntoja edelleen kotimaisen rakentamisen ytimenä ja tuo hyvin esiin varsinkin viime vuosikymmenten pientaloja. Myös muutama julkinen puurakennus, kuten Lahden Sibeliustalo vuodelta 2000, saa ansiokkaan esittelynsä.
Miten rakentaa pitkäikäinen puurakennus? Kirjassa annetaan havainnollistavia esimerkkejä rakennusvirheistä ja kritisoidaan joitakin nykyihanteita, kuten sokkelitonta ja liki räystäätöntä rakennusta. Koivula suosittaa puutalolle selkeää rakennetta. Se on yksi tapa karsia rakentamisen ongelmia ja huomioida maiseman miellyttävyyttä.
MARI TOSSAVAINEN
Älä anna maantieteen pettää
Suomen rakennehistoria. Näkökulmia muutokseen ja jatkuvuuteen (1400–2000)
Toimittanut Pertti Haapala
Vastapaino, 2018
339 s.
Ensin oli jatkuvuus, värähtämättömän hiljainen agraariyhteisö, kuten Antti Häkkinen, yksi teoksen kirjoittajista, esiteollista Suomea kuvaa. Poika jatkoi isänsä ammatissa ja ammatti oli maanviljely. Avioliitot eri murretta puhuvien kesken olivat harvinaisia. Säädyt elivät säädynmukaista elämäänsä. Kun muutos sitten alkoi taloudellisesti vaikean 1800-luvun myötä, se oli raju. Tilastollisesti Suomi on Euroopan nopeimmin muuttunut yhteiskunta.
Viime vuosina historiantutkimuksen valtavirtaa ovat olleet yksilöt, kokemukset ja kertomukset. Siksi professori Pertti Haapalan toimittaman Suomen rakennehistorian lähestymistapa on vaihteeksi virkistävä. Mittakaava on iso: 600 vuoden yleiskuva nykyisin Suomeksi sanotusta alueesta. Tarkastellut rakenteet ovat väestöllisiä, taloudellisia ja maantieteellisiä — ja parhaassa tapauksessa, kuten Suomen rakennehistoriassa usein, niiden yhdistelmiä.
Jako muuttumattomaan ja muuttuvaan on yleistys, jota teos myös problematisoi. Staattiselta vaikuttava yhteiskunta oli usein mullistusten kourissa: ”kehitysmaa-Suomi” joutui erilaisten katastrofien armoille. Teollinen ja jälkiteollinen Suomi on puolestaan ollut agraariajan rakenteiden säilö, ainakin mentaliteettien tasolla.
Maantieteelle emme voi mitään, ja luonnonolot ovat rakennehistoriassa erityisen tärkeitä. Maantieteen ei pidä antaa myöskään pettää: yhteiskunnan rakenteet eivät välttämättä tottele valtionrajoja kuten Marko Lamberg artikkelissaan muistuttaa. Tukholma ja Pietari ovat työntyneet syvälle Suomen historiaan, ja maahan- ja maastamuutto ovat ikiaikaisia.
Suuren kiitoksen ansaitsee runsas taulukko- ja tilastoaineisto, jossa riittää katseltavaa ja ihmeteltävää. Kaikki kaksitoista kirjoittajaa ovat miehiä, mikä on harvinaista nykyisissä historian artikkelikokoelmissa. Onko rakennehistoria jotenkin erityisen miehinen ala?
VELI-MATTI HUHTA
Kummitusten pääkaupungissa
Vanessa Kairulahti & Karolina Kouvola
Helsingin henget. Opas aaveiden pääkaupunkiin
SKS, 2018
128 s.
Helsingin kaupunginmuseo on jonkin aikaa järjestänyt kummituskävelyjä, joissa kaupungin historiaan tutustutaan kummitustarinoiden kautta. Kulttuurihistoriasta kiinnostunut voi nyt lähteä helposti myös omatoimikierrokselle. Helsingin henget tarjoaa napakassa ja sujuvasti kirjoitetussa muodossa paitsi tarinat, myös historialliset taustatiedot ja reittisuositukset.
Kaupunginmuseon kummitusvastaavana työskennellyt Vanessa Kairulahti ja folkloristi Karolina Kouvola kertovat teoksessa reilut parikymmentä kummitustarinaa, pohtivat tarinoiden syntyyn liittyviä syitä ja kertaavat lyhyesti Helsingin historiaa. Lukija pääsee tutustumaan muun muassa Vallisaaren päättömään everstiin, Harakan saarella vaeltavaan Tauno Paloon sekä kaupungintalon harmaaseen rouvaan.
Tarinat ovat kiehtovia ja kotikulmien historia tulee uudella tavalla lähelle. Bulevardia-apteekissa asioimiseen, Kappelissa kahvitteluun tai Kansallismuseossa vierailuun tulee aivan uudenlaista kierrettä, kun on lukenut niihin liittyvästä historiasta ja paikoissa tapahtuneista oudoista tapauksista.
Selitykset kummittelun syistä saavat ajatukset yhtä lailla liikkeelle. Esimerkiksi menneiden aikojen sosiaalinen todellisuus konkretisoituu hyvin tarinoissa.
Teos vakuuttaa myös visuaalisesti. Tietoiskulaatikoiden ja kannen steampunk-henkinen ornamentiikka sopii aiheeseen ja tummanpuhuvat vanhat valokuvat huokuvat jo itsessään mysteeriä ja kummitustunnelmaa. Tarinoiden herkistämänä kuvia tutkiva katse etsiytyy aivan itsestään Kansallismuseon varjoisaan portaikkoon tai Svenska Teaternin sokeina tuijottaviin ikkunoihin.
MARJO JÄÄSKÄ
Anna olla
Talous ja yhteiskuntateoria III. Kohti uutta poliittista taloutta
Toimittaneet Risto Heiskala & Akseli Virtanen
Gaudeamus, 2018
360 s.
Helsingin yliopiston sosiologian laitoksella ja Helsingin kauppakorkeakoululla luennoitiin vuosina 2001–2002 taloudesta ja yhteiskuntateoriasta. Risto Heiskala ja Akseli Virtanen ovat toimittaneet luentosarjasta teostrilogian, jonka kirjoittajina on maan akateemista parhaimmistoa.
Kahdessa ensimmäisessä osassa edettiin vanhan maailman taloudesta moderniin. Päätösosan pääjuonteena kulkee vallitsevan talousajattelun kritiikki vaihtoehtoja unohtamatta. Ranskalaiset filosofit ja yhteiskuntatieteilijät hallitsivat 1900-luvun jälkipuoliskon intellektuaalista sfääriä ja se näkyy artikkeleissakin. Niinpä saamme tutustua muun muassa Georges Bataillen ja Jean Baudrillardin talouspohdintoihin.
Susanna Lindberg kirjoittaa tuttuun tapaansa lukijaa kunnioittavasti Jacques Derridan talouskäsityksestä. Roimasti yksinkertaistaen sen ytimessä ei ole puute vaan anteliaisuus. Antaminen tarkoittaa myös sitä, että ihmiset antavat toistensa olla. Kun muukalainen tulee rajalle, hänet täytyy tunnustaa oikeussubjektiksi, oli hän kuinka kummallinen tahansa. Jos hän on paha, hänet pitää tuomita tai antaa pahuus anteeksi.
Se, että toisen annetaan olla, ei tarkoita hyväntekeväisyyttä, sillä toista ei tarvitse ymmärtää tai rakastaa. Se, että antaa toisen olla mitä on, tarkoittaa Derridalle perustavaa eettisyyttä ja oikeudenmukaisuutta. Sellaista ei voi mitata rahassa. Maailmaa, jossa ihmiset antavat toistensa olla, Derrida kutsuu tulevaksi demokratiaksi. Näin paljastuu myös Derridan politiikkakäsitys.
Ehkä taloudellinenkin oikeudenmukaisuus on tulossa.
HERMAN RAIVIO
Journalistit yhteen
Pirkko Leino-Kaukiainen & Leena Riska-Campbell
Ei mikään yhden illan juttu. Journalistien järjestäytymisen vuosisata
Suomen Journalistiliitto & Edita, 2018
503 s.
Suomalaisen journalismin tie sanomalehtiuutisoinnista digitaaliseen toimitus- ja ohjelmatyöhön on kulkenut käsi kädessä alan ammattiliittoutumien historian kanssa. Uutuuskirjassa dosentti Pirkko Leino-Kaukiainen kirjoittaa sanomalehtitoimittajien kivuliaasta järjestäytymisestä työehtosopimuksen aikaansaamiseksi. Työmarkkinajärjestöksi muotoutuminen vei aikaa — ja muutos jatkuu yhä.
Kirjan toisessa osiossa Leena Riska-Campbell esittelee sekä Suomen Journalistiliiton syntyä että järjestön kasvua uusien medioiden mukana tulleiden ajankohtaistiedon välittämisen tekijöiden kanssa. Heidän ammatillinen edunvalvontansa on vaatinut liitolta jatkuvaa uudistusta.
Teos on ajan hermolla. Nyt journalistina voi nyt esiintyä kuka tahansa ja valeuutisista kohistaan päivittäin. Jo sata vuotta sitten pohdittiin, ketä voidaan pitää ”sanomalehtimiehenä”. Journalismin ja sen harjoittajien erottaminen muista informaation tarjoajista on muuttunut lähestulkoon mahdottomaksi.
Tilanne hämmentää myös liittoa, joka ottaa jäsenikseen myös tiedottajia ja markkinointipuolelle kallistuvia ammattiryhmiä, jotka eivät useinkaan ole sitoutuneet Julkisen sanan neuvoston laatimiin ja valvomiin Journalistin ohjeisiin, toimittajan eettiseen kompassiin, jonka pitäisi pysyä ehjänä.
Teos selittää tarkasti, kuinka monimutkainen historia edeltää nykyistä ajankohtaistiedollista sekamelskaa. Kirja täyttää akateemisen tutkimuksen kaikki kriteerit. Suomen Journalistiliittoa voi onnitella puhuttelevasta kirjasta.
Liiton jäsenistön toiveet eivät aina ole yhteneväiset, eivät myöskään jäsenistön edut. Noin 15 000 jäsenen liitossa on esimerkiksi paljon freelancer-toimittajia, — kuten tämän kritiikin kirjoittaja — joilla ei toistaiseksi ole työttömyysturvaa eikä työterveyshuoltoa.
AKI PETTERI LEHTINEN
Kirjakattaus tarjottiin Yliopisto-lehdessä Y/09/18.