Perinteisen ajatuksen mukaan identiteetin perustan muodostavat kaupungin sijainti ja luonnonolosuhteet. Kun ihmiset toimivat vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa, muodostuu historiallisia kerrostumia, joiden summana syntyy kaupungin ilmapiiri.
Helsingin identiteetin voi ajatella perustuvan sen sijaintiin sekä menneisyyteen Ruotsin ja Venäjän alaisena varuskunta- ja hallintokaupunkina. Myöhemmin Helsingin kaupunkikuvaan ja identiteettiin ovat vaikuttaneet muun muassa kaupungin asema itsenäisen Suomen pääkaupunkina sekä kansallista identiteettiä rakentaneiden tapahtumien näyttämönä.
Tällainen käsitys kaupungin identiteetistä korostaa kuitenkin valtaapitävän eliitin tulkintoja tilasta. Varsinkin arkipuheessa kaupungin historialliset kerrostumat ymmärretään osana suurta, yhtenäistä, kohti nykytilaa etenevää kertomusta kaupungin kehityksestä. Tämä kertomus ei aina vastaa nykyisen kansainvälisen, pirstaloituneen ja kiivaasti muuttuvan kaupunkiympäristön todellisuutta, jota määrittävät lukuisat pienet tarinat.
Ajatus Helsingin ydinkeskustan arkkitehtuurista kaupungin identiteetin tärkeimpänä symbolina elää vahvana
Viime aikoina Helsinkiin liittyvien tulkintojen ja käytäntöjen moninaisuus on tullut näkyväksi muun muassa asukasluvun kasvun, maahanmuuton, tiivistämispaineiden sekä kaupunkiaktivismiin ja ”uuteen urbanismiin” nojaavan kaupunkikulttuurin myötä. Kiivaat keskustelut ovat osoittaneet, että helsinkiläisillä on vaihtelevia käsityksiä siitä, miten kaupunkia pitäisi kehittää. Asumiseen ja elämiseen liittyvät arvostukset heijastuvat myös näkemyksiin Helsingin identiteetistä.
Ajatus Helsingin ydinkeskustan arkkitehtuurista kaupungin identiteetin tärkeimpänä symbolina elää vahvana, mutta se ei vastaa kaikkien kaupunkilaisten kokemusta Helsingistä.
Nestemäisen kaupungin olemus on liukuva
Erilaiset tavat ymmärtää ja käyttää kaupunkia elävät rinnakkain ja limittäin. Maantieteilijä Jouni Häkli kirjoittaa ”nestemäisestä” (fluid) tilasta, joka perustuu yhtä aikaa muutokseen ja jatkuvuuteen. Jos tilat muuttuvat jatkuvasti, ei kaupungin identiteettiäkään voi pelkistää säiliömäiseen tilaan kerrostuneiden historiallisten jälkien summaksi, vaan se hahmottuu sosiaalisissa käytännöissä jatkuvasti muodostuvaksi joustavaksi rakenteeksi.
Kyse ei ole niinkään konkreettisista tiloista tai edes verkostoista, vaan eräänlaisesta muuttuvien merkitysten kentästä, jossa kaupunki ja sen mentaaliset rajat määrittyvät koko ajan uudelleen. Samalla hallinnolliset rajat jäävät korkeintaan yhdeksi identiteetin osatekijäksi, jonka päälle kasvaa häilyviä ja hetkellisiä merkityksiä.
Kaupungin symboleilla on tärkeä rooli tilasta tehtävien tulkintojen syntymisessä
Paikalliset asukkaat, matkailijat, yritykset ja muut kaupungin toimijat neuvottelevat symbolien merkityksistä laatiessaan niistä esityksiä, jotka kiertävät televisiossa, sosiaalisessa mediassa, matkailumainoksissa ja kirjallisuudessa.
Helsingin historiallisen keskustan kirkot ovat yksi esimerkki symbolien roolista kaupungin identiteetin rakentumisessa.
Luterilaisesta Tuomiokirkosta muodostui jo 1800-luvulla Helsingin symboli, joka sai pian parikseen ortodoksisen Uspenskin katedraalin. Nämä kaksi kirkkoa ovat olleet tärkeässä roolissa, kun kaupunkilaiset, kulttuurivaikuttajat ja matkailumarkkinoijat ovat pohtineet, millainen kaupunki Helsinki on ja kuinka kaupunkia pitäisi markkinoida.
Tuomiokirkon korostaminen matkaesitteiden kuvastossa oli toisen maailmansodan jälkeen tehokas keino muistuttaa matkailijoita Suomen siteistä protestanttis-kristilliseen Länsi-Eurooppaan. Ortodoksinen arkkitehtuuri puolestaan on edustanut Suomessa itäistä toiseutta suhteessa luterilaiseen valtakulttuuriin. 1900-luvun loppupuolelta lähtien luterilaisen ja ortodoksisen kulttuurin rinnakkaiselon korostaminen on tukenut viestiä Helsingin asemasta idän ja lännen kulttuuripiirien kohtauspaikkana.
Tämä tulkinta ei ole kuitenkaan ollut ristiriidaton. ”Venäläisten” kulttuurivaikutteiden käytöstä Helsingin markkinointivalttina on käyty ajoittain kiivastakin keskustelua, joka osoittaa, että ydinsymbolien fyysisestä pysyvyydestä huolimatta kaupunkiin liittyvät käsitykset muovautuvat jatkuvasti uudelleen.
Symbolien ohella arkiset käytännöt muovaavat kaupungin identiteettiä. Niiden kautta ihmiset määrittelevät, kenelle kaupunki kuuluu ja miten sitä on soveliasta käyttää. Viime vuosina katse on kohdistettu etenkin kaupunkilaisten oman aktiivisuuden kautta syntyvään kaupunkikulttuuriin. Luovan elämänlaadun merkitys on korostunut, kun kaupungit ovat alkaneet kilpailla innovatiivisista yrityksistä, osaavista työntekijöistä sekä kulutuskykyisistä matkailijoista.
Luovuuden ja kilpailukyvyn merkitystä korostava kaupunki nostaa esiin yksilöitä, jotka kyseenalaistavat ja uudistavat toiminnallaan kaupunkitapahtumien järjestämiseen liittyviä lupamenettelyjä sekä tuovat kaupunkiin uudenlaista ”pöhinää”. Lukuisia kaupunkitapahtumia käynnistänyt Jaakko Blomberg on esimerkiksi palkittu Helsinki Travel Award -palkinnolla ja valittu Vuoden kaupunkilaiseksi. Kaupungin muutos välittyy myös Helsingin kaupungin uudesta brändikonseptista.
Siinä kaupunki näyttäytyy pikemmin avoimesti haltuun otettavana toiminta-alustana kuin kaupungin viranhaltijoiden ylhäältä päin sanelemana tulkintana.
Punavihreällä kuplalla ei ole selvää fyysistä olomuotoa tai selviä maantieteellisiä rajoja
”Uutta helsinkiläisyyttä” korostavalla keskustelulla on myös kääntöpuolensa. Kaupungin toisella tavalla kokevat ihmiset ovat alkaneet puhua punavihreästä kuplasta korostaakseen arvomaailmansa eroa hallitsevasta Helsinki-tulkinnasta. Tällä kuplalla ei ole selvää fyysistä olomuotoa tai selviä maantieteellisiä rajoja, mutta sen ymmärretään sulkevan sisäänsä samanhenkisiä arvoliberaaleja kaupunkilaisia. Punavihreän kuplan asukkaaksi tunnustautuva helsinkiläinen voi kokea yhteenkuuluvuutta ulkomailla asuvien tuttaviensa kanssa ja mieltää joidenkin kotikaupunkinsa asukkaiden elämänpiirin itselleen vieraaksi.
Identiteetti luo yhteyksiä ihmisten välille ja saa heidät muovaamaan kaupunkitilaa itsensä näköiseksi. Mutta se voi myös erottaa ihmisiä toisistaan.
Kaupungin ”nestemäinen” olomuoto mahdollistaa useita rinnakkaisia tulkintoja, jotka ylittävät hallinnolliset rajat ja luovat uusia, osittain mielikuviin perustuvia rajoja myös kaupungin sisällä.
Kaupungista puhutaan yksikössä, vaikka se koostuu oikeastaan monesta häilyvärajaisesta kaupungista.
Siksi tarvitsemme moniäänisiä tulkintoja kaupungista.