Tuiskun askel on kepeä, kun hän viilettää kantojen ja risukoiden yli. Kuhmurainen maasto ei tuota ongelmia, koska tuhannet kilometrit ovat kerryttäneet hänen aivojensa käyttöön dataa, jonka pohjalta ne ohjelmoivat Tuiskun jalat toimimaan maaston edellyttämällä tavalla.
Kun liikeradat on automatisoitu, aivoissa riittää enemmän kapasiteettia reittivalinnan tekemiseen, mikä sekin on aikaa myöten muuttunut entistä nopeammaksi. Lyhyt silmäys karttaan ja aivot antavat pikavastauksen kysymykseen, minne tulisi sännätä seuraavaksi.
Aivojen nopea toiminta tekee matkanteosta joutuisaa, mutta se kostautuu välillä virheinä. Jos maasto on erityisen vaativa, vaikkapa pahaa kivikkoa, juostessa on keskityttävä jokaiseen askeleeseen, muuten käy huonosti.
Sama koskee reitinvalintoja. Aina ei voi luottaa nopeaan vilkaisuun, vaan on pysähdyttävä tarkemmin miettimään, kannattaako mennä polkua pitkin vai suoraan tiheikön läpi. Väärät ratkaisut näkyvät erikokoisina pummeina.
Harjoitukset joka päivä
Ihmisen aivojen toiminta perustuu automaattivaihteen ja tietoisen harkinnan vuorotteluun. Sen ymmärtämiseksi pitää hetkeksi pysähtyä tarkastelemaan, mitä aivotutkijat ovat saaneet selville.
Aivojen toiminnassa on kaksi vaihdetta, nopea ja hidas. Tutkijat eivät ole päässeet yksimielisyyteen siitä, pitäisikö nopeaa aivotoimintaa kutsua intuitiiviseksi, automaattiseksi, tiedostamattomaksi vai kontrolloimattomaksi ja hidasta tietoiseksi vai kontrolloiduksi. Siksi Daniel Kahneman ja sadat muut psykologit puhuvat kahdesta järjestelmästä, joilla on mahdollisimman yksinkertaiset nimet: systeemi 1 ja systeemi 2. Daniel Gilbert kollegoineen on laskenut, että hidas systeemi 2 kuluttaa aivojen resursseja kolme kertaa enemmän kuin nopea intuitiiviseen ajatteluun perustuva systeemi 1.
Kun Tuiskun aivot automatisoivat toimintojaan, hän säästää energiaa, jota hän voi sitten käyttää johonkin tärkeämpään, kuten aivotutkija Minna Huotilainen asian kuvaa.
Kahden systeemin työnjako on siis menestyksen avain suunnistuksessa. Sama mekanismi auttaa meitä toimimaan tehokkaasti, kun kommunikoimme lajitovereittemme kanssa. Ihmisten välinen vuorovaikutus on monin verroin vaativampi tehtävä kuin suunnistaminen. Harjoitusmäärätkin ovat sen mukaiset: joka kerta kun kohtaamme muita ihmisiä, aivomme saavat uutta tietoa siitä, miten milloinkin kannattaa toimia. Tätä harjoittelemme tuntikausia joka päivä.
Vaikka kukaan ei seuraa kello kädessä, kun puhumme muiden ihmisten kanssa, aikapaine on todellinen, koska joudumme tekemään ratkaisumme sekunnissa tai parissa. Muussa tapauksessa tilanne menee ohi tai meitä pidetään outoina hidastelijoina. Ratkaisu tähänkin ongelmaan on automaation ja harkinnan tarkoituksenmukainen työnjako.
Erinomainen vihjailija
Kommunikaatiota Tuisku rupesi harjoittelemaan jo paljon ennen kuin hän sai kompassin käteensä ensimmäistä kertaa. Hän oppi monia asioita jo vauvana, ehkä jotakin jo kohdussa. Pienen Tuiskun aivot pistivät merkille, että äänenpainolla on suuri merkitys. Äidin ja isän äänestä ja ilmeistä saattoi päätellä, olivatko he hyvällä tuulella vai kiukkuisia.
Muutaman kuukauden ikäisenä Tuisku oppi ymmärtämään äänteitä ja niiden avulla muodostettuja sanoja. Hän oppii vieläkin uusia sanoja. Hiljattain hän rupesi käyttämään sanaa resilienssi. Hän ei ole vieläkään ihan varma, mitä sana tarkkaan ottaen merkitsee, mutta hän on huomannut, että eivät muutkaan tiedä. Jokainen ymmärtää sen omalla tavallaan. Joskus erilaisista tulkinnoista ei ole haittaa, mutta on tilanteita, joissa se johtaa väärinkäsityksiin. Tuisku käyttää kuitenkin sanaa, koska hän haluaa näyttää muille, että on ajan hermoilla.
Lapsena Tuisku oli tosikko ja ajatteli, että ihmiset tarkoittavat aina, mitä he sanovat. Sitten hänelle rupesi vähitellen valkenemaan, että kieli ei olekaan mikään looginen järjestelmä, jossa kaikki olisi selvää ja yksioikoista. Hänestä on aikaa myöten kehittynyt erinomainen vihjailija. Hän tietää, että kun hän sanoo ”Roskis on täynnä” ja ”Eteisen lamppu on rikki”, kaikki ymmärtävät, mitä hän tarkoittaa. Välillä hänen aivonsa virittelevät paljon monimutkaisempia kiertoilmauksia. Vihjaus ”Maija ja Pekka ovat ostaneet sähköauton” ei mennyt heti jakeluun ja hän joutui sanomaan suoraan ”Meidänkin pitäisi harkita”.
Tuisku, vai pitäisikö sanoa hänen aivojensa puheensäätelykeskus, osaa mukauttaa puhetta kuulijan tarpeisiin. Ei kuitenkaan aina. Välillä tulee pummeja, kun hänen aivonsa tekevät väärän oletuksen. Hän sortuu usein kaikille ihmisille ominaiseen harhaan ja kuvittelee muiden tietävän samoja sanoja ja asioita kuin hän itse.
Kerran kun hänen tutkijaryhmänsä oli saanut artikkelin läpi Nature-lehteen, hän kertoi siitä innokkaasti muille kollegoille, jotka tiesivät heti, kuinka hienosta uutisesta oli kyse. Niinpä he onnittelivat Tuijaa vuolaasti — toiset aidosti, toiset vähän kateellisina. Mutta kun Tuisku kertoi saman uutisen parhaalle ystävälleen, hän huomasi, että tämä ei reagoinut odotusten mukaisesti. Vasta jälkikäteen Tuisku tajusi, että tämä ei ollut varmaan tiennyt, millainen lehti Nature on.
19 väärinymmärrystä päivässä
Kuinka usein Tuiskulla ja muilla ihmisillä sitten tapahtuu erikokoisia kommunikaatiomokia? Tähän ei ole varmaa vastausta, koska asiaa on vaikea tutkia.
Jos tarkastellaan aitoja keskusteluja jälkikäteen, tutkijan on vaikea tunnistaa, milloin väärinymmärtämisiä tapahtuu, koska monet niistä eivät näy ihmisten reaktioista. Jos opiskelijat pitävät väärinymmärryspäiväkirjaa, siihen kirjautuu yleensä yksi tai kaksi tapausta päivässä.
Olen kehitellyt pietarilaisen kollegani Tatiana Sherstinovan kanssa uudenlaista metodia, jonka avulla päästään lähemmäksi väärinymmärrystapausten todellista määrää ja luonnetta. Siinä koehenkilö kantaa ensin nauhuria mukanaan yhden päivän. Sen jälkeen äänitetty materiaali käydään hänen kanssaan läpi uudestaan, niin että koehenkilö kommentoi, mitä kussakin puhetilanteessa tapahtuu.
Menetelmä on työläs. Pilottikokeessa jälkikuuntelu ja kommentointi kestivät kolme päivää. Koehenkilön päivän aikana kommunikaatio meni pieleen 19 kertaa.
Varovaisen arvion mukaan maailmassa tapahtuu siis ainakin 100 miljardia väärinymmärrystä joka päivä. Viiden prosentin pudotus määrässä merkitsisi viiden miljardin päivittäisen väärinymmärryksen vähennystä. Aika hyvä tavoite tutkimukselle.
Kirjoittaja on emeritusprofessori, tietokirjailija ja akateeminen kymmenottelija, jonka lempilajeihin kuuluu ihmisten välisen kanssakäymisen tarkkailu ja tutkiminen.
Essee on julkaistu Yliopisto-lehdessä 1/2021.