Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 7/2022.
Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa Antti Rokka ei halunnut asetella kiviä polkujen reunoille, mutta kirjallisuuskriitikko Antti Majander kyllä haluaa. Eikä mitä tahansa kiviä:
— Punaiset toin Ahvenanmaalta asti, hän esittelee kivilöytöjään, joilla on päällystänyt kotinsa pihapolun.
Koti on Porvoon Pappilanmäellä talossa, jonka hirret ovat 1700-luvulta. Pihalla on kasvihuone, liukumäki, riippumatto ja vanha ulkorakennus. Sinne Majander kaavailee saunaa. Idyllin rikkovat etanat, joita Majander metsästää leppymättä.
— Voi näitä maalaisaatelin ongelmia, hän huokaa.
Joka toisen viikon Majander asuu Porvoossa uuden perheensä kanssa, joka toisen viikon Katajanokalla, jossa hän on vuoroviikkoisä teinipojalleen. Vanhin poika asuu jo omillaan. Kahden kodin järjestely on kallis, mutta Majander pitää molemmista ympäristöistä.
Oikeita mielipiteitä ei ole
Helsingin Sanomien kirja-arvioista vastaava Majander on poikkeuksellisessa asemassa. Hän päättää, mistä kirjoista arviot tilataan, haastattelee kirjailijoita ja arvioi itsekin kirjan vähintään joka toinen viikko.
Oma kirjoittaminen on vain pieni osa Majanderin työstä. Hän lukee arvioimansa kirjat, kun muu perhe nukkuu.
— Kirjallisuuskritiikkiä on turha mystifioida. Kaikilla on mielipide, kun lukee jonkin kirjan, eikä oikeita mielipiteitä ole. On vain paremmin tai huonommin perusteltuja mielipiteitä.
Työssä auttavat kokemus ja perehtyneisyys.
Aleksis Kiveä armeijassa
Lapsena Majander ajatteli, että lukeminen on tyttöjen juttu, koska isosiskot harrastivat sitä. Hän luki kumminkin Punasulkia, Viisikkoja ja kioskikirjoja, kunnes veljensä mausta huolestunut Leena-sisko alkoi ujuttaa hänelle Steinbeckin Punaista ponia ja Hemingwayn Vanhusta ja merta. Ne nappasivat mukaansa 12-vuotiaan.
— Sitten innostuin lukemisesta ihan hirveästi. Esimerkiksi saksalainen sodanjälkeinen kirjallisuus vei mennessään. Armeijaan pakkasin mukaan Aleksis Kiven Kootut teokset ja jätkät kysyivät, luenko niitä tosiaan vapaaehtoisesti.
Majanderin isä oli pankinjohtaja ja äiti opettaja. Hän itse mietti oikeustieteen opintoja, mutta pääsykoekirjat olivat kauheita. Lopulta lapsuudenkaveri Pekka totesi, että sinähän luet koko ajan, miksi et hae opiskelemaan kirjallisuutta. Voiko sitä opiskella, Majander yllättyi. Hän huomasi lukeneensa jo kaikki opinto-oppaan tenttivaatimuksissa olleet romaanit.
Teoriaa teorian päälle
Yleisen kirjallisuustieteen opiskelija löysi ihmisiä, joilla oli samoja kiinnostuksen kohteita. Tutkijoista esimerkiksi H. K. Riikonen teki vaikutuksen luentosarjallaan James Joycesta.
Majander toimi opintojen jälkeen assistenttina ja tuntiopettajana, mutta kirjallisuustiede ei ollut hänen lajinsa.
— Se on teoriaa teorian päälle ja aina tulee uusi teoria. Mutta olen iloinen siitä, että on niitä, joiden laji se on.
Majander alkoi sentata kirja-arvioita. Ensimmäinen kesätoimittajan paikka löytyi paikallislehti Länsiväylästä. Kymmenen vuoden pätkätöiden jälkeen hänet vakinaistettiin Helsingin Sanomiin.
Yllätetyksi tulemisen ilo
1970-luvulla koululaisille oli tarjolla vähemmän viihdettä kuin nykylapsille. Kirjat täyttivät sen tarpeen.
— Lukemiseen saattoi sulkeutua ja muodostaa oman maailmansa. Kun oli kesämökin vintillä lukemassa ja komennettiin ulos, se tuntui rikokselta ihmisyyttä vastaan, Majander muistelee.
Hän innostuu toisinaan edelleen samalla lailla kuin nuori Antti kirjan ääressä. Silloin kritiikkiin saattaa tirahtaa ylisanoja.
Majander nauttii yllätetyksi tulemisesta ja löydöistä, joita pääsee jakamaan lukijan kanssa. Hänellä on tapana sanoa kollegoilleen, että jos et ole vuoteen innostunut mistään, sinun pitää tehdä jotain muuta.
Viime aikojen innostumisista Majander mainitsee Meri Valkaman esikoisteoksen Sinun, Margot, joka on hänen mukaansa hyvä yhdistelmä tarinaa, teemoja, tunnetta ja ympäröivän maailman analysointia. Ulla-Lena Lundbergin Jää liikutti kriitikon kyyneliin. Majander kirjoitti teoksesta arvion, joka puolestaan kosketti monia Hesarin lukijoita.
Ei aihetta pöyhkeilyyn
Helsingin Sanomien kritiikeillä on vaikutusta kirjojen myyntiin, suosioon ja muiden toimitusten kriitikoihin. Majander ei kirjojen menekkiä mieti. Jos miettisi, hän ei pystyisi kirjoittamaan. Tärkeintä on olla rehellinen itselleen ja lukijalle.
Kriitikkona Antti Majander tunnetaan hauskoista, nasevista ja toisinaan myös purevista teksteistään. Kirjailijat saattavat toisinaan pahastuakin hänen sivalluksistaan.
Negatiiviset kritiikit eivät erityisesti ilahduta Majanderia, mutta niitäkin on julkaistava, jos ne ovat perusteltuja. Kyse ei ole siitä, että kriitikot eivät rakastaisi kirjallisuutta.
— Kriitikoilla ei ole aihetta pöyhkeilyyn. Meillä ei ole duunia, ellei joku toinen ole tehnyt omaansa ensin.
Muutama vuosi sitten Majanderin arvio Saara Turusen esikoisromaanista heijastui Turusen toiseen kirjaan Sivuhenkilö, jossa hän eritteli kritiikin vaikutuksia kirjailijan itsetuntoon ja kirjan vastaanottoon. Kirjassa seikkaili myös Majanderia muistuttava kriitikkohahmo. Turusen teoksista ja niiden saamasta kritiikistä on sittemmin tehty myös kirjallisuustieteen gradu.
— On täysin luvallista arvostella arvostelijaa. Myönnän, että näen huonosti joitain ilmiöitä. Olisi lapsellista loukkaantua siitä, että päätyy kirjan materiaaliksi. Kyse ei Saaran mukaan ollut ihmisistä, vaan rakenteista, joita minäkin edustan.
Kaikkea ei pysty arvioimaan
Helposti ajattelisi, että kokemus kasvattaisi kirjailijoiden nahkaa paksummaksi, mutta näin ei aina käy. Julmaksi koetaan myös se, jos arviota ei tule lainkaan. Helsingin Sanomiin kohdistuu paineita, että kaikki kirjat pitäisi arvioida. Siihen lehti ei millään pysty: esikoisteoksiakin ilmestyy jo noin 90 vuodessa.
Tilaa saavat nyt myös kirjallisuuden lajityypit, joita ei aiemmin katsottu arvioiden arvoisiksi.
— Dekkarit ovat harvoin kaunokirjallisesti merkittäviä, mutta olisi yleisön halveksimista, jos emme käsittelisi niitä lainkaan.
Pari vuotta sitten Majander selvitti kriitikoiden ja arvioitujen kirjojen tekijöiden sukupuolijakaumaa. Tilasto oli hieman miehiin päin kallellaan, ja Majander lupasi korjata asian. Viimeisessä tarkastuksessa naiset olivat nousseet enemmistöön — siitäkös taas jotkut miehet pillastuivat.
Kiinnostuksen mukaan
Majander ei ole koskaan itse ajatellut kirjoittaa kirjaa.
— Kirjoittaminen on rasittavaa, eikä minulla ole koskaan ollut sellaista intohimoa. Kunnioitan niitä, jotka sen löytävät itsestään, Majander sanoo.
Kriitikko panostaa kuitenkin arvioidensa kieleen ja tyyliin. Kritiikin pitäisi pitää lukija otteessaan. Majander poimii kirjoja arvioitavakseen kiinnostuksensa mukaan, joskus myös velvollisuudentunnosta tai jos kukaan muu ei ehdi.
— 40 vuotta sitten sain niitä kirjoja, jotka eivät muille kelvanneet. Nyt pääsen jo valikoimaan ihan itse.
Pienellä alalla kirjailijat ja kriitikot tutustuvat helposti. Majanderillakin on liuta suomalaisia kirjailijoita, joiden teoksia hän ei voi arvioida, koska he ovat liian tuttuja. Hänen mukaansa kriitikot jääväävät itsensä mieluummin kuin ottavat riskin.
— Tällä alalla ei voi toimia, jos yrittää edistää kaverin uraa. Ei myöskään ole järkeä julkaista sellaista kritiikkiä, jossa tekijällä on jo valmiiksi käsi nyrkissä.
Kirja vai oikea lahja?
Kaikenlaisia salaliittoteorioita on esitetty myös Majanderin sukulaissuhteista. Hänen siskonsa Leena Majander-Reenpää päätyi itsekin töihin kirjojen pariin kustannusalan johtotehtäviin. Pikkuveli Mikko Majander puolestaan on historiantutkija. Molempien on epäilty vaikuttavan veljensä arviopäätöksiin — aiheetta, sanoo Majander.
— Nyt kun Leena on eläkkeellä, puhumme kirjoista enemmän kuin ennen.
Nuorena Antti Majander odotti jouluna innokkaimmin Leenan paketoimaa kirjalahjaa. Sama into ei ainakaan toistaiseksi ole periytynyt jälkipolville. Kerran Majander vei yhtä pojistaan synttäreille ja paketissa oli tavalliseen tapaan kirja. Poika kysyi, voitaisiinko joskus viedä oikea lahja.
Nuorimmainen jaksaa sentään kuunnella, kun isä lukee ääneen Kapteeni Kalsaria.
Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.