Juttu on julkaistu Yliopisto-lehdessä 8/2025.
Kuuntele juttu
Hankoniemen rintamamuseon pihalla käy hyväntuulinen hyörinä, kun helsinkiläisen Lärkanin lukiolaisten joukko pääsee mukaan arkeologisiin kaivauksiin. Koulupäivä on ainakin taatusti erilainen.
Yksi ryhmä rapsuttaa hitaasti maata paikalta, jossa vuonna 1941 oli maavalleilla suojattu teltta. Tämä on konfliktiarkeologian tutkimusta. Sen tarkoituksena on selvittää, mitä merkkejä sotilaat ovat mahdollisesti jättäneet jälkeensä.
Parinkymmenen metrin päässä osa lukiolaisista käy metallipaljastimen avulla läpi hiekkakasoja, jotka on kaivettu entisten juoksuhautojen paikoilta. Piippaus paljastaa sotilaskiväärin hylsyn, jonka oppilaat käyvät viemässä heitä ohjaavalle arkeologian opiskelija Jemina Rajamäelle.
Kaivauksia johtava arkeologi Jan Fast seuraa toimintaa tyytyväisenä. Koululaiset tulevat kaivauksille oppimaan menneisyydestä ja tutustumaan arkeologian mahdollisuuksiin historian tutkimisessa. Samalla nuoret tekevät oikeaa, hyödyllistä kenttätyötä.
— Kaikki kaivauksilla käyvät lukiolaiset ovat vapaaehtoisia ja siksi valmiiksi innostuneita. He ovat erinomaisia kaivajia, suorastaan liiankin huolellisia, Fast kuvaa.
Koululaisten työ on yksi esimerkki kansalaistieteestä. Se merkitsee tutkimusta, johon kansalaiset osallistuvat aktiivisesti. Harrastelusta sen erottaa selkeä tieteellinen päämäärä.
Unohdetut taistelut
Harva muistaa, että Hankoniemen Lappohjassa todella oli rintama kesäkuusta joulukuuhun 1941.
Hanko oli vuokrattu Neuvostoliitolle osana talvisodan päättänyttä Moskovan rauhansopimusta maaliskuussa 1940. Neuvostoliitto kehitti alueesta reilussa vuodessa merisotilaallisen tukikohdan, jossa oli enimmillään yli 30 000 sotilasta.
Kun jatkosota alkoi 22. kesäkuuta 1941, Saksan ilmavoimat pommittivat Hankoa. Neuvostoliiton tukikohdan tykistö avasi tulen ja ampui niin saariin kuin mantereelle. Suomen puolella rajaa pelättiin tukikohdasta alkavaa hyökkäystä ja Hankoniemen puolustusta vahvistettiin. Hyökkäystä mantereelle ei kuitenkaan koskaan tullut, mutta läheisissä saarissa taisteltiin rajusti.
Ennen jatkosodan alkamista Suomen sotilasjohto suunnitteli valtaavansa Hangon nopeasti yhdessä saksalaisten kanssa. Sodan käynnistyttyä ajatuksesta hyökätä kuitenkin luovuttiin, sillä tukikohta oli vahvasti linnoitettu.
Hangon rintama jähmettyi nopeasti molemminpuoliseksi asemasodaksi, jossa lähinnä ammuttiin tykeillä vastapuolelle. Rintama kulki Lappohjassa nykyisen Hangon rintamamuseon kohdalla.
Yksilöt esiin
Juoksuhaudoissa kykki paitsi suomalaisia sotilaita myös huomattava määrä ruotsalaisia vapaaehtoisia. Heille perustettiin jopa oma pataljoona, Svenska frivilligbataljonen. Syksyllä 1941 ruotsalaiset vapaaehtoiset vastasivat rintamasta lähes yksin.
Sodankäynti Hangon rintamalla oli kaukana hohdokkaasta seikkailusta.
— Pääosin oltiin vain paikoillaan, odoteltiin ja pelättiin tykkitulta, Fast kuvaa.
Sotilaiden taistelumoraalia yritettiin pitää yllä teettämällä niin sanottuja väkivaltaisia tiedusteluretkiä rintaman toiselle puolelle.
Hangon tapahtumat on usein ohitettu vain yhtenä jatkosodan alaviitteenä. Paikallisesti sodan muistot ovat kuitenkin eläneet, ja alueelle perustettiin museo vuonna 1987.
Viime vuosina rintaman historiaa on selvitetty edelleen arkeologisilla tutkimuksilla. Kaivaukset antavat mahdollisuuden tarkastella sotaa pienessä mittakaavassa, Fast kuvaa.
— Sotahistoriaa lähestytään usein nuolina kartoilla. Meidän tutkimuksemme tuo esiin myös yksittäisiä ihmisiä ja tapahtumia.
Korsu osaksi museota
Yksi Lappohjan sota-alueen kiinnostavimmista kohteista on palanut korsu, joka saatiin esiin toissa vuoden kaivauksilla.
— Kyseessä oli kahden ruotsalaisen upseerin ja heidän lähettinsä majapaikka, joka paloi tykistökeskityksen aikana 13.11.1941, Fast kertoo.
Palon sytytti ilmeisimmin korsun katossa riippunut öljylamppu, joka putosi räjähdyksen täristessä maaperää. Korsuun oli myös määräysten vastaisesti varastoitu valkoista fosforia sisältäneitä ammuksia, jotka lamppu sytytti. Kukaan ei loukkaantunut, mutta korsu tuhoutui tyystin.
Kaivauksissa paikalta löytyi kolmikon henkilökohtaista esineistöä. Luutnantti Åke Kretzin hiiltyneestä muistikirjasta saattoi yhä lukea hänen muistiinpanojaan ajastaan vapaaehtoisena Espanjan sisällissodassa. Ilmeisesti myös fosforiammukset olivat hänen.
Nyt korsua rakennetaan uudelleen osaksi museota. Seinät ovat jo paikoillaan. Lattiana käytetään alkuperäisiä palaneita lattialautoja.
— Kaivausten perusteella pystymme rekonstruoimaan korsun lähes sellaisena kuin se oli palon syttyessä.
Vuokralaiset poistuneet
Neuvostoliitto alkoi vetäytyä Hangosta lokakuusta 1941 lähtien. Vaivihkainen vetäytyminen oli menestys: yli 20 000 siviiliä ja sotilasta saatiin turvaan Leningradiin pienillä laivoilla. Vain yksi isompi evakuointilaiva, Josif Stalin, ajoi miinaan ja upposi.
Tykkien kaltaisen raskaamman kaluston puna-armeija joutui jättämään jälkeensä. Pääosan kalustostaan sotilaat tuhosivat. Viimeiset Neuvostoliiton alukset poistuivat Hangosta 2.12.1941.
Seuraavana päivänä suomalaiset etenivät autioon kaupunkiin. Hankoniemen aika sotanäyttämönä oli ohi. Tai kuten Turun Sanomat 4.12.1941 lakonisesti otsikoi: Vuokralaiset poistuneet Hangosta.
Hanko 1941–1944 -projektia vetää arkeologi Jan Fast. Lukiolaisten osallistumista rahoittaa Thure Gallèns Stiftelse. Fastin väitöskirja Deutsches Lager Hanko 1942–1944: The modern conflict archaeology and history of a German Second World War transition camp in Hanko South Finland valmistui Helsingin yliopistossa syksyllä 2024.
Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.
Elokuisena yönä kolmen ruotsalaisen vapaaehtoisen partio lähti etenemään asemistaan neuvostojoukkojen puolelle Hangossa. 26-vuotiaan korpraali Åke Löwstedtin johtaman kolmikon tarkoituksena oli tuhota neuvostosotilaiden aloittama rakennustyömaa.
Vaikka kyse oli lähes itsemurhatehtävästä, sotilaat lähtivät liikkeelle innolla. Niin sanotun väkivaltaisen tiedustelun ideana oli motivoida joukkoja tuomalla vaihtelua poteroissa odotteluun.
Partio eksyi pimeässä pian lähtönsä jälkeen, kertoo arkeologi Jan Fast esitellessään tapahtumapaikkaa.
— Partio eteni vain joitakin satoja metrejä ja harhautui pahasti. Kolmen aikaan yöllä he olivat yli 300 metriä lännempänä kuin luulivat olevansa.
Löwstedt lähti ryömimään piikkilankaesteen ali ja muut odottivat taaempana. Asiat alkoivat mennä pahasti pieleen. Piikkilanka-aidan toisella puolen Löwstedt kohtasi juoksuhaudallisen neuvostosotilaita. Hänet havaittiin ilmeisesti heti.
Löwstedt tyhjensi Suomi-konepistoolinsa lippaan juoksuhautaan ja yritti päästä pakoon. Hänen peräänsä ampui vähintään kolme puna-armeijan sotilasta. Tapahtumasta kertoivat henkiin jääneet partiokumppanit, ja Löwstedtin konepistoolin hylsyt löytyivät paikalta sittemmin arkeologisten kaivausten yhteydessä.
Löwstedt kaatui, eikä päässyt esteen toiselle puolelle. Partiokaverit joutuivat pakenemaan. Siihen tiedot korpraali Löwstedtin kohtalosta loppuivat. Todennäköisesti hän menehtyi, mutta on myös mahdollista, että hänet olisi otettu vangiksi.
Lähettyviltä löytyi vuonna 1942 ruumis, joka saattoi olla Löwstedt. Varmuutta asiasta ei ole.
— Emme myöskään tiedä mitään juoksuhaudassa olleiden neuvostoliittolaisten kohtalosta, Fast toteaa.
Ruotsalaisten yöretki 13.8.1941 oli paha epäonnistuminen. Pian tämän jälkeen väkivaltaiset tiedusteluretket kiellettiin lopullisesti.