Sadan vuoden puntarointi
Rikki revitty maa: Suomen sisällissodan kokemukset ja perintö
Toimittaneet Tuomas Tepora & Aapo Roselius
Suomentanut Kati Pitkänen
Gaudeamus, 2018, 428 s.
Sata vuotta sitten Suomi jakautui — ja osin jaettiin sodan logiikan mukaisesti — punaisiin ja valkoisiin. Rikki revitty maa -teos kertoo kahdentoista artikkelin kautta tarinan sisällissodan synnystä, tapahtumista ja seurauksista. Alun perin teos on ilmestynyt englanniksi nimellä The Finnish Civil War 1918: History, Memory, Legacy.
Muistovuonna kirja julkaistiin myös suomeksi, ja sen nimi muuttui. Suomenkielinen nimi jättää lukijan tulkinnan varaan sen, tarkoitetaanko rikki revityllä vain mennyttä vai onko säröjä yhä olemassa.
Tiina Kinnunen toteaa artikkelissaan, ettei ole lainkaan itsestään selvää, että sadan vuoden aikaisia tapahtumia voitaisiin käsitellä ”yhteisenä historiana ja monista eri näkökulmista”. Välillä tuleekin mieleen, että sisällissota jätti niin syvät haavat, että Suomessa yhä kipuillaan yhtenäisen, ”yhden totuuden”, tulkinnan perään. Historiatulkintojen moninaisuus olisi silloin yhä uhka hauraalle yhtenäisyydelle. Parempi selitys herkkyydelle on kuitenkin se, että vuotta 1918 on käytetty ja voidaan yhä käyttää poliittisiin tarkoituksiin.
Kirjan aloittavassa artikkelissa Pertti Haapala tuo esiin, että sodan syttymisessä kyse oli ennen kaikkea politiikan kriisistä, ensin Venäjällä ja sen jälkeen suomalaisessa yhteiskunnassa, joskin kriisiin tarvittiin myös rakenteellisia jakolinjoja Suomessa. Kokonaiskuva on tärkeä, sillä usein jää katveeseen se, että sisällissota oli osa ensimmäisen maailmansodan vyöryä.
Useat kirjan artikkelit kertovat, miten aikakauden ihmiset elivät epärealististen, utooppisten ja myyttisten tunnelmien vallitessa sodan aikana ja vielä sen jälkeenkin.
Kumpikin sodan osapuolista tavoitteli vapautta.
Aapo Roselius toteaa, että suomalaisten heimosodista ja -politiikasta tuli vuonna 1919 ”lähes hurmoksellinen kansanliike”. Sodan raakaan realismiin nähden tämä ”utooppinen” elementti on toisaalta hämmentävä ja toisaalta ymmärrettävä ja selittävä tekijä.
Tuomas Tepora toteaakin artikkelissaan, että aikalaisten riemukasta toiveikkuutta on hankala tavoittaa, ellei näe sodan myyttistä merkitystä, uhriajattelua.
Myyttiset elementit piirtyvät esiin muissakin artikkeleissa. Yksi sotaan liittyvistä tarinoista kertoo, kuinka työläiset onnistuivat pystyttämään punaisesta graniitista tehdyn, yli kaksimetrisen ja yli tuhat kiloa painavan muistomerkin korkean kiviaidan ja rautaportilla lukitun hautausmaan sisäpuolelle.
Valkoisten ja punaisten naisten sotaa koskeva Tiina Lintusen artikkeli ja Marianne Junilan lapsia koskeva artikkeli sen sijaan kuvaavat, miten naisten ja lasten osalta sisällissota ankkuroitui paljon tukevammin reaaliseen todellisuuteen.
Kirja osoittaa, ettei sisällissota ole ollut historiantutkijoille enää vuosikymmeniin tabu. Jos sodan julma realismi olikin ehkä vaikeimmin hyväksyttävissä heti sisällissodan jälkeisinä vuosikymmeninä, niin nyt eri tulkinnat on pyritty avaamaan maltillisesti.
Kummallekin sodan osapuolelle kyse oli vapaudesta, joka ymmärrettiin vain kovin eri tavoin.
KATI KATAJISTO
Kirjaesseen kirjoittaja on filosofian tohtori historian alalta.
Tutkija vaikuttajana
Iina Koskinen, Maria Ruuska, Tanja Suni
Tutkimuksesta toimintaan.
Tieteentekijän opas viestintään ja vaikuttamiseen
Art House, 2018
264 s.
Tiedeviestinnän tärkeyttä on tähdennetty viime vuosina ja aiheesta on ilmestynyt useita kirjoja. Tutkimuksesta toimintaan on viestintäopas tieteentekijöille, muille asiantuntijoille ja opiskelijoille. Kirja pyrkii tuomaan aihepiiriin uuden näkökulman antamalla konkreettisia neuvoja siitä, minkälaisilla keinoilla tutkimuksella voi vaikuttaa päätöksentekoon.
Räikeän aniliininpunainen kansi melkein sattuu silmiin. Tarkoitus onkin räväyttää — monesti niin hillityt tutkijat saavat neuvoja oman tutkimuksensa näkyväksi tekemisessä ja erilaisten viestintätilanteiden ennakointiin ja haltuunottoon.
Keskeinen osa tätä näkyväksi tekemistä on pystyä kiteyttämään tutkimuksen ydinviesti, valita kohderyhmät järkevästi ja osata kiinnittää tieto yhteiskunnalliseen kontekstiin. Ytimessä ovat tutkimusongelman ajankohtaisuus, hyöty ja sovellukset.
Hyöty-kohdassa neuvotaan, että on kiteytettävä, miten hanke ratkaisee ongelman. Tällaista neuvoa on hämmentävää lukea, kun todellisuudessa vain harvoin yksi tutkimus pystyy siihen. Eivätkä sitä paitsi kaikki tieteellisesti kiinnostavat tutkimusaiheet ole luonteeltaan yhteiskunnallisia ongelmia.
Tieteentekijöitä vaaditaan perustelemaan työnsä hyödyllisyyttä entistä enemmän. Kuitenkin hyötymantran hokemisen vaarana on perustutkimuksen jääminen jalkoihin. Tiedeviestintä on hyödyllistä, sivistävää ja joskus sillä voidaan vaikuttaakin, mutta pitkäjänteisen tutkimuksen luonteen ohittaminen vahvistaa puheen megafonivaikutusta: lyhyen aikavälin luvatut hyödyt saattavat ohjata liikaa tutkimusrahoitusta.
Hyöty-puhe hämmentää paikoin.
Teos on kuitenkin käytännöllinen käytännön opas erilaisiin viestintätilanteisiin. Kirjaan voi kiireinenkin tutkija palata ja poimia vinkkejä. Eri viestintävälineiden keinoja pohditaan monipuolisesti, samoin vaikuttamisen kohteita ja ajoitusta esimerkiksi lainsäädäntöprosessin vaiheissa. Sidosryhmien mukaan ottamista jo tutkimuksen suunnitteluvaiheessa kirjoittajat perustelevat hyvin.
MAARIA LINKO
Kotoista kauhuperinnettä
Pasi Klemettinen
Karjalan räyhähenget
SKS, 2018
256 s.
Perinteentutkija Pasi Klemettisen kirjassa tavataan koko joukko omituisia olentoja. Kiviä, puukkoja ja kissoja heittelevät, seiniä koputtelevat ja lattiaa raaputtavat esimerkiksi Maironiemen piru, Uuksujärven raaputtaja ja Jehkilän klokuttaja.
Toimeliaat hahmot ovat Karjalan suunnalla mellastaneita poltergeisteja eli räyhähenkiä, joiden edesottamuksia Klemettinen käsittelee alueelta kerättyjen uskomustarinoiden avulla. Mukaan on lisäksi otettu ripaus hämäläisväriä. Omassa luvussaan käsitellään Suomen ehkä tunnetuinta poltergeistia, Ylöjärven eli Martinin pirua, jonka mellastus sai paljon julkisuutta 1800-luvun lopulla ja johti jopa oikeudenkäyntiin.
Klemettinen tarkastelee muun muassa räyhähenkien ulkomuotoa ja toimenkuvaa, mutta myös sitä, mikä saa pirun mieltymään johonkin paikkaan. Toisinaan kyse on rangaistuksesta. Isäntä on ehkä huijannut hevoskaupassa tai emäntä ajanut ruokaa pyytäneen kerjäläisen pois talosta.
Isäntä ehkä huijasi hevoskaupassa.
Teos on kokonaisuudessaan sopivan yleistajuinen. Käsitteitä selitetään auki ja tekstiä selkeytetään ja elävöitetään paitsi runsailla sitaateilla arkistoaineistosta myös erilaisilla listoilla. Sujuvasti silmäiltävän listauksen ansiosta opimme esimerkiksi, että tietäjien käyttämiin noitapusseihin on tarinoiden mukaan voitu piilottaa karhun kynsiä, päästäisen raatoja, hautausmaan multaa, kuolleen jalkoja tai lehmän karvoja.
Karjalan räyhähenget on myös visuaaliselta ilmeeltään komea, tutustumaan houkutteleva teos. Syvän tummanpuhuva kansi kohokirjaimineen, vanhahtavan tyylinen otsikkofontti sekä runsas kuvitus kietovat lukijan osaltaan lujasti pirutarinoiden maailmaan.
MARJO JÄÄSKÄ
Kirja-arviot on julkaistu Yliopisto-lehden numerossa Y/06/18.
Yliopisto-lehti on kaikille tarkoitettu, monipuolinen tiedelehti Helsingin yliopistosta.
Tilaa ja rakastu tieteeseen.