Velvoittava kysymysmerkki
Toistemme viholliset? Kirjallisuus kohtaa sisällissodan
Toimittaneet Kukku Melkas & Olli Löytty
Vastapaino, 2018
231 s.
Vuoden 1918 tapahtumat eivät ole jättäneet rauhaan sen paremmin kirjailijoita, taiteilijoita kuin tutkijoitakaan — ainakaan sen jälkeen kun Väinö Linna vuonna 1960 Täällä Pohjantähden alla -trilogian toisella osallaan mahdollisti sodan käsittelyn.
Kukku Melkaksen ja Olli Löytyn toimittama Toistemme viholliset? on eräs monista sodan satavuotismuiston motivoimista hankkeista.
Teoksen alaotsikko Kirjallisuus kohtaa sisällissodan on, kuten esipuheessakin todetaan, liian suppea. Mukana on myös sarjakuvaa, teatteria ja kuvataidetta Heikki Marilan mainiossa tekstissä sisällissodasta omassa taiteessaan. Jostain syystä elokuva loistaa poissaolollaan. Mukana on sekä vanhoja klassikoita että uutuuksia, esimerkiksi Hassan Blasim. On muistettuja ja Sigrid Backmanin tapaisia unohdettuja kirjailijoita. Esseiden yhteys vuoteen 1918 on joskus kovin ohut, pikemminkin ne tuntuvat käsittelevän sotaa yleensä tai sodan paljastamaa ihmisen eksistentiaalista tilaa, kuten Petri Tammisen kirjoitus Veijo Meren Vuoden 1918 tapahtumat -romaanista.
Yhteys on ohut jopa kirjan huippukohdassa, Hanna Kuuselan analyysissa Jorma Ollilan ja Tauno Matomäen elämäkertojen ideologisesta virityksestä. Teksti on riemukas, ja sille vetää vertoja lähinnä Hanna Suutelan kekseliäs rekonstruktio sadan vuoden takaisesta teatterikokemuksesta.
Yhteys vuoteen 1918 on usein ohut.
Ehkä tutkimuksen löytämät yhteydet parhaimmillaan ovatkin ohuita, implisiittisiä, lukijan löydettäväksi jätettyjä. Harvoin tietokirjan nimen yksi osa tuntuu yhtä painavalta, suorastaan velvoittavalta, kuin Toistemme vihollisten? kysymysmerkki.
Se kutsuu tutkimaan ja pohtimaan.
VELI-MATTI HUHTA
Lahtareita ja punaryssiä
Seppo Hentilä
Pitkät varjot. Muistamisen historia ja politiikka
Siltala, 2018
350 s.
Onko Suomen itsenäisyyden satavuotinen historia edistystarinan sijaan sykli, joka on nyt täyttymässä ja alkamassa uudelleen? Toivottavasti ei, mutta seikka käy mielessä, kun lukee poliittisen historian emeritusprofessori Seppo Hentilän aiheeseen nähden napakkaa teosta sisällissodan muistamisen historiasta. Tutkimuksessa tarkastellaan, kuinka vuoden 1918 tapahtumia on käsitelty suomalaisessa julkisessa elämässä ja poliittisessa kulttuurissa tähän päivään asti.
Valtaosan kirjan laajuudesta vie valkoinen Suomi. Tämä osuus onkin hyvinvointivaltioajatusta relevanttina pitävälle nykysuomalaiselle kaikkein hämmentävintä historiaa. Harva kansakunta on ollut niin erillään itsenäistymisen jälkeen kuin Suomi oli ensimmäisen neljännesvuosisatansa ajan. Pitkään kestänyt valkoinen ylivalta ja demokraattisen ulkoasun juuri ja juuri säilyttänyt autoritaarinen yhteiskunta väistyi vasta vuonna 1944, kun Neuvostoliiton ja Ison-Britannian kanssa tehdyssä välirauhansopimuksessa kiellettiin kaikki fasismiin kallellaan olevat suomalaiset järjestöt. Ja niitä riitti.
Toisen maailmansodan jälkeen myös kärsimään joutunut punainen osapuoli sai esiin omat arvonsa yhteiskuntaelämässä ja oikeuden muistaa uhrejaan ja menetyksiään julkisesti. Vapaussota-nimitys väistyi, kun vuoden 1918 tapahtumia kuvaavaksi termiksi vakiintui vähitellen kansalaissota, sittemmin sisällissota. Luokkasota-nimityksen suhteen Hentilä on itse varovainen.
Kirjasta ison osan vie valkoinen Suomi.
Neuvostoliiton hajottua vapaussota-termi teki kuitenkin näyttävän comebackin, kuten Hentilä sanoo. Mauttomimpana valkoisen terrorismin uuspuolusteluista kirjoittaja mainitsee nykyisen puolustusministeri Jussi Niinistön tulkinnan. Sen mukaan lapuanliikkeen harjoittamat punaisten kyyditykset olivat ”juurevalla kansanhuumorilla ryyditettyä hevosenleikkiä”.
MARTTI-TAPIO KUUSKOSKI
Kotiruokaa vanhaan tapaan
Kai Linnilä
Isoisän keittokirja
Maahenki, 2017
120 s.
Kai Linnilä päätti kymmenisen vuotta sitten, että pojanpoika Eliel saisi aina isoisän luona ruokaa, joka valmistettaisiin teollisesti muokkaamattomista raaka-aineista. Niinpä Linnilä kokosi pieneksi kirjaksi lapsuutensa aikaisia reseptejä. Kirjan vinkkeli ulottuu kauemmaksikin: teksti on ryyditetty perinnetiedolla ja vanhojen keittokirjojen testatuilla resepteillä.
Usean ruokalajin kohdalla kerrotaan, mistä päin maailmaa varhaisimpiin keittokirjoihin hyväksytyt ohjeet ovat peräisin. Samoin ruokalajin nimen etymologiaa jäljitetään sekä kansainvälisellä että kotoisella tasolla.
Kirja henkii rakkautta ruoan raaka-aineisiin ja kokkauksen rituaaleihin. Se pysäyttää nauttimaan kiireettömästä ruuanvalmistuksesta. Esimerkiksi hapankaalin raakakypsytys kestää parisen viikkoa. Mikäli vain huushollissa on viileää säilytystilaa, lisuketta riittää monelle sianpotka- ja makkara-aterialle. Ja karjalanpaistia tulisi hauduttaa kymmenisen tuntia!
Munuaisruoka on tympeää ilman madeiraa.
Teksti ihan vain ohimennen sivistää lukijaa ymmärtämään, että havumetsävyöhykkeen uunikulttuurin lanttulaatikolla on omat vastineensa eteläisempien vyöhykkeiden pasteijoissa, pateissa ja terriineissä. Kirjoittaja oppii ja soveltaa: perunaan ei ole iskostuttu, vaan useaa särvintä tarjoillaan myös pastan kera ja yli jääneestä lihamurekkeesta voi valmistaa hampurilaisen tapaisen välipalan.
Siankasvatuksen ja lihateknologian asiantuntijoiden toivoisi lukevan läskisoosin raaka-aineeksi soveltuvan porsaanlihan laatuvaatimukset, jottei ”pekoni lysähdä pannulle kuin lumiukko”. Nyt ymmärrän senkin miksi Lappeenrannan varuskunnan munuaisruoka oli aikoinaan niin tympeää: keittiö oli unohtanut lorauttaa madeiraa kastikkeeseen.
Takakannen teksti ”kuinka vain pienellä vaivannäöllä valmistetaan oikeaoppisesti” herkullisia ruokalajeja on harhaanjohtava ja pantava kustantajan piikkiin. Kirjoittajalle helppous ei suinkaan näytä olleen keskeisintä.
Kirja jäi tekijänsä viimeiseksi. Se on erinomainen viestikapula menneiltä kulinaristisukupolvilta tuleville.
JUHANI PÄIVÄNEN
Twitter tutkimuksen kohteena
Twitter viestintänä. Ilmiöt ja verkostot
Toimittaneet Pekka Isotalus, Jari Jussila & Janne Matikainen
Vastapaino, 2018
296 s.
Twitterin kuolemaa on ennustettu vuodesta toiseen. Twitter on vakiinnuttanut paikkansa erityisesti nopeassa tiedonvälityksessä ja kansalaismediana, jossa kuka tahansa voi saada puheenaiheen pinnalle. Vuonna 2006 perustettu mikroblogipalvelu on vihdoin kääntänyt liikevaihtonsakin voitolliseksi.
Twitter viestintänä on ensimmäinen suomenkielinen kirja Twitter-tutkimuksesta. Kirja ei ole opas tviittaamiseen vaan avaa 280 merkkiin perustuvan sosiaalisen median palvelun merkitystä yhteiskunnallisena ilmiönä 14 artikkelin kautta.
Kirja on laaja ja osittain hajanainen artikkelikokoelma. Kirja on jaettu neljään temaattiseen osioon. Kannesta kanteen lukemisen sijasta kannattaa artikkeleista poimia itseään kiinnostavimmat.
Kriisissä Twitter on paikallaan.
Somessa negatiivinen sisältö leviää tehokkaammin ja saa enemmän kommentteja. Mia Virolainen ja Vilma Luoma-aho puhuvat median roolista Twitterissä syntyneiden kriisien kehystäjänä. Media nostaa useimmiten esille gatet ja someraivot. Samalla Twitterin maine kärsii valemedioiden, trollien ja kohujen vuoksi.
Kun kriisi tai jymyuutinen yllättää, Twitter on some paikallaan. Se tarjoaa medioille nopeudessa korvaamattoman ja reaaliaikaisen maailmanlaajuisen uutislähteen, toteaa Laura Maria Huuskonen artikkelissaan. Toisaalta tiedon lähteenä se on asettanut uusia haasteita faktojen todentamiselle.
Twitter on yleistynyt myös suomalaisten poliitikkojen viestintävälineenä, nykyisestä eduskunnasta Twitter-tili on 162 kansanedustajalla. Mari Marttilan mukaan poliitikkojen sosiaalisen median käyttö ei kuitenkaan ole kovin sosiaalista muutamia pääosin nuoria kansanedustajia lukuunottamatta. Suurin osa poliitikoista, kuten johtavat ministerimme, käyttävät Twitteriä yksisuuntaisena tiedotuskanavana. Vuorovaikutusta voi kukin harjoitella vaikka keskustelemalla @tviittikirja:n kanssa.
ANU VALKEAJÄRVI
Luovuus arjessa
Nando Malmelin & Petro Poutanen
Luovuuden idea. Luovuus työelämässä, yhteisössä ja organisaatiossa
Gaudeamus, 2017
180 s.
Luovuudesta puhutaan enemmän kuin sitä pohditaan. Suurin osa luovuutta käsittelevistä suomenkielisistä teoksista onkin opaskirjamaisia, ja akateeminen luovuustutkimus on jäänyt vähemmälle.
Nando Malmelinin ja Petro Poutasen mukaan syynä on se, että akateeminen luovuustutkimus on hidasta ja teoreettista, kun taas opaskirjat tarjoavat nopeaa ja käytännöllistä tietoa.
Luovuuden idea -kirja onnistuu yhdistämään akateemista tutkimusta käytännön ja arjen maailmaan. Useimmat kirjan esimerkit liittyvät puhtaanjärjenkritiikkien ja suhteellisuusteorioiden sijasta arkisiin asioihin, kuten sähkövaloon, Googleen ja Facebookiin.
Kirjassa esitellään luovuuden tutkimuksen historiaa. 1950-luvulla se keskittyi yksilöiden psykologiaan, 1980-luvulla mukaan tulivat ryhmät ja tiimit, 90-luvulla organisaatiot ja 2000-luvulla luovuuden yhteisöllisyys on tavannut nousta etusijalle.
Yhteisöllisyys on luovuudelle tärkeää, koska kieli, ajattelu ja kommunikaatio syntyvät ja kehittyvät ihmisten välisessä kanssakäymisessä.
Yksinäinen luova nero on myytti.
Kirjassa painotetaankin viestintää luovuuden kehittämisessä. Kommunikaatiossa ideoita vaihdetaan, kritisoidaan ja jalostetaan — yksinäisen luovan neron myytti on vain myytti. Onneksi kirjoittajat huomaavat sen, että yhteisöissä myös tyhmyys ja yhdenmukaisuuden paine tiivistyvät.
Mutta millainen on itse luovuuden idea? Kirjassa esitellään luovuuden historiaa antiikista nykypäivään. Kirjoittajat tunnustavat, että luovuus on moninainen ja muotoaan muuttava asia. Mutta ainakin luovuus synnyttää uusia, omaperäisiä ja hyödyllisiä asioita.
Kirjan mukaan luova voi olla kaikessa, luovuus kuuluu myös arkeen. Evoluution aikana luovat ratkaisut ovat auttaneet ihmisiä pysymään hengissä: ilman luovuuden kykyä homo sapiens olisi ajat sitten kadonnut maapallon päältä.
PEKKA WAHLSTEDT