Essee on julkaistu Yliopisto-lehdessä 7/2025.
Lukeminen sakkaa, kunnes lakkaa. Tilastokeskuksen mukaan suomalaiset käyttävät aikaansa yhä enemmän muuhun kuin lukemiseen. Vaikka huoli nuorten lukutaidon kapenemisesta on sakeaa — ja aiheellista — myös varttuneempi väki lukee aiempaa vähemmän sekä kirjoja että lehtiä. Edes pandemia-aika ei, yllättävää kyllä, innostanut lukemisten ääreen.
Vaikka tämä on totta, yhtä totta on kaikki se kauneus, josta olen saanut viime vuosina nauttia aivan työpaikkani kulmalla. Kun avokonttorin äänet torpedoivat keskittymistä ja tarvitsen taukoa, suuntaan naapuritaloon, Kaisa-kirjastoon — mikä pyhättö! — ja kuljen edelleen kohti Kaisaniemen katutasoa ja Rosebud Sivullinen -kirjakauppaa. Koska pyhättö-sana tuli jo käytettyä ja tarpeeton toisto on ammattikunnassani synnillistä, luonnehdin Sivullista vaikkapa metsän vastineeksi keskellä kaupunkia.
Vertaus voi tuntua älyttömältä. Metsäähän kaatuu, kun kirjoja painetaan paperille. Enkä tiedä, onko luonnon monimuotoisuuskaan laveimmillaan juuri kirjakaupassa. Siellä taitaa pyöriä enimmälti kaltaisiani kirjatoukkia.
Silti Sivullinen on ollut minulle miltei sitä, mitä rantasauna mökkimaisemissa: paikka, jossa rentoudun, virkistyn ja kohtaan ihmisen itsessäni. Useimmiten kohtaan kirjakaupassa myös ihmisiä toisissa ihmisissä.
Kun äitini innostuu radion ääressä Ulla-Lena Lundbergin haastattelusta, jossa kirjailija puhuu tutkimusmatkoistaan, mistä muualta saisin 1990-luvulla ilmestyneen Linnunsiivin Siperiaan -kirjan kuin Sivullisesta? Kirjastosta, tiedän, mutta eihän kirjaston kirjaa voi varastaa äitienpäivälahjaksi. Barbara Kingsolverin uutukainen Demon Copperhead on komeaa kirjallisuutta, mutta niin on Myrkkypuun siemenkin (1999). Kyllä, Sivullisen hyllystä löytyi sekin, samaten Chimamanda Ngozi Adichien Kotiinpalaajat (2013).
Heräteostoksia en ala listata enkä kaikkia muitakaan neljän vuoden aikana mukaani tarttuneita makupaloja, sillä tuttu tutkija juuri varoitteli Yliopisto-lehteä liiallisesta nimien tiputtelusta. Toisaalta: tutkijoillakin on roolinsa Sivullisessa, nimien ja nimikkeiden kera.
Oli aika, jolloin rakastin toista. Kävelylenkkini veivät taajaan Espan laidalle Suomen nimekkäimmän arkkitehdin suunnittelemaan kirjapalatsiin, josta yleensä löysin etsimäni. Tila on edelleen kaunis, mutta etsipä sieltä edes parin vuoden takaista laatuteosta.
Neljän vuoden ajan olen tuntenut Sivullisessa puhdasta onnea, silloinkin kun joku nimenomainen kirja on jäänyt löytymättä. Eihän lukijaksi kasvanut voi pahastua siitä, ettei Suomen suurimmasta kirjavalikoimasta ihan joka opusta saa. Saa silti jotain innoittavaa.
Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja Paavo Rautio neuvoi 17.8. kuluttajia tutkiskelemaan omia valintojaan, jos kirjakaupan sulkeutuminen surettaa. ”Kulttuurituotteita puolustetaan usein enemmän teoriassa kuin käytännössä. Kirjakaupat toimisivat kaupungin paraatipaikoilla, jos kirjojen ostajat asioisivat kirjakaupassa yhtä ahkeraan kuin halpakaupoissa ja olisivat valmiita maksamaan tuotteista samat katteet kuin Rustan lampuista.”
Kaikesta päätellen Sivullinen on tehnyt kelpo tulosta, maksanut asiallista vuokraa ja kirjojen ostajat ovat asioineet siellä ahkerasti. Yhden kirjatoukan löydöillä ei bisnes vielä pyöri, mutta opiskelijoiden ja tutkijoiden tasaisella tuella kirjakauppa on näyttänyt, kuinka on mahdollista luoda vastavoimaa lukemisen hiipumiselle.
Ihmisiä ovat tavoittaneet myös avoimet keskustelutilaisuudet, joissa on puitu vaikkapa ilmastolukutaitoa, luontokatoa, Namibian politiikkaa ja hakaristin historiaa. Vaikka tietokirjallisuutta kustannetaan ja myydään pienellä kielialueella melko niukasti, Sivullinen on toiminut tietokirjojen näyteikkunana siinä missä fiktion aarrearkkuna. Keskusteluja kuuntelevat kaikenikäiset ihmiset, ja varsin usein heillä on kirjakassi mukanaan, kun tie vie toisaalle.
Rosebud on vuosia tehnyt kulttuurityötä esimerkiksi sarjakuvien saralla. Kivi Larmolan sarjakuvaromaani Kaikki liikkuu — Lev Termenin ihmeellinen elämä (2024) on Rosebudin kustantama. Larmola kuvaa keksijä Leon Thereminin (1896–1993) elämää Venäjän vallankumouksesta Amerikkaan ja Siperian vankileireille. Tästäkin aiheesta keskusteltiin — tietenkin — Sivullisessa viime vuonna.
Apulaisprofessori Hanna Kuusela kirjoitti sosiaalisessa mediassa, että aktiivisimmin Sivullisen vuokrasopimuksen purkamiseen johtaneista tekijöistä on kysellyt Helsingin Sanomat, ei yliopistoyhteisö, mikä kertonee yhteisöstä jotain.
Suomen suurimman sanomalehden kai kuuluukin olla se, joka kysyy ja uutisoi. Akateemisen yhteisön jäsenistä aika harva tietää, miten yliopiston kiinteistöliiketoiminta pyörii — ja ne, jotka tietävät, eivät ole olleet avomielisiä tiedoistaan.
Tämä ei tietystikään tarkoita sitä, että yliopistolaiset voisivat ulkoistaa ajattelun Hesarille. Asioiden kriittinen pohdinta mainitaan yliopiston arvolistauksessakin, ykköskohdassa totuus. Eettinen omatunto nousee esiin kohdassa sivistys. Ei niiden kohdalla voi uinahtaa, luki arvosivuja tai ei.
En ole päntännyt liiketalouden kovaa lakia enkä voi väittää ymmärtäväni kiinteistöbisnestä. Yksityistaloudenkin — ihan eri asia, tiedetään — ymmärrys on vähän niin ja näin. Jos olisin vuosien mittaan käyttänyt edes osan kirjoihin syytämistäni rahoista nyt lähes kansalaisvelvollisuudeksi nostettuun sijoitustoimintaan, saattaisi lapsilleni jäädä kesämökin lisäksi muutakin kuin muhkeita opuksia maalla ja kaupungissa.
Ymmärrän kuitenkin täydellisesti, miksi Sivullinen on saanut puolustajia niin yliopistolla kuin sen ulkopuolella. Suru kadotetusta paratiisista, Suomen parhaasta kirjakaupasta, tekee kipeää. Sen ei pitäisi tulla yllätyksenä kenellekään. Olisi tämä toisinkin voinut mennä.
Kirjoittaja on Yliopisto-lehden toimituspäällikkö, joka alkoi lukea nelivuotiaana ja jatkaa lajin parissa edelleen.
Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.