Marja-Leena Mikkola on moninkertaisesti palkittu runoilija, kirjailija ja suomentaja. Jotkut hänen töistään ovat hyvinkin tuttuja, vaikkei niitä välttämättä yhdistetä kirjailijaan.
Moni tuntee elokuvan Käpy selän alla, mutta harva tietää, että Mikkola vastaa elokuvan käsikirjoituksesta. Itse asiassa koko idea vuonna 1966 valmistuneeseen elokuvaan syntyi Mikkolan sanoittamista lauluista. Yksi niistä on Laulu rakastamisen vaikeudesta, johon ohjaaja Mikko Niskanen ihastui. Mikkolan kirjoittamia lauluja kuullaan myös elokuvassa.
— Esitimme minun sanoittamiani ja Kaj Chydeniuksen säveltämiä lauluja Ylioppilasteatterin kabaree-esityksessä. Mikko ja hänen tuottajansa tilasivat minulta elokuvakäsikirjoituksen, Mikkola muistelee 50 vuoden takaista kokemusta.
Mikkola loi tarinan neljästä helsinkiläisnuoresta, jotka lähtevät yhdessä telttailemaan. Reissulla tapahtuu jotakin lopullista, kun yhteisö murtuu. Teosta on pidetty sukupolvikertomuksena seksuaalisen vallankumouksen kynnykseltä. Se on yksi suomalaisen uuden aallon virstanpylväistä.
Ajankuva osui kohdalleen monen onnistumisen kautta.
— Niskanen löysi loistavat näyttelijät, Eero Melasniemen, Kristiina Halkolan, Kirsti Wallasvaaran ja Pekka Autiovuoren Ylioppilasteatterista. Me nuoret rakastimme tšekkiläistä ja ranskalaista uutta aaltoa, ja hieman vanhempi Niskanen oivalsi tempautua sille tielle ohjauksessaan.
Mikkola kiittää myös kuvaaja Esko Nevalaista, joka vangitsi filmilleen kesäluonnon lumon.
— Myöhemmin hämmästelin elokuvan menestymistä ystävälleni Peter von Baghille ja etenkin sitä, ettei minulla edes ollut minkäänlaista käsikirjoittajan koulutusta. Peter totesi sen olleen varmasti vain hyvä asia elokuvan kannalta, Mikkola hymyilee.
Surun musta virta
Mikkola syntyi Salossa talvisodan alkamisen vuonna 1939. Hänen lapsuudenmaisemassaan virtaa joki tehdasmiljöön läpi. Tuo maisema on siirtynyt useisiin Mikkolan teoksiinkin.
— Sanassa suistomaa on tenhoa ja uhkaa. Lapsuuden mielikuvassani olen kevyesti lipumassa solisevan joen kantamana kohti laajaa, odottavaa ulappaa, mutta samalla mustan virran viemänä suistumassa johonkin, jolle minulla ei ole nimeä.
Sota-aika varjosti pienen Marja-Leenan lapsuutta. Kun sota loppui, perhettä kohtasi paha isku: Mikkolan isä teki itsemurhan.
— Isäni oli näitä, joiden mieli murtui sodan jälkeen. Tämä selittämätön menetys toi mustan virran elämääni ja kirjoittamiseeni.
Isän kuoleman jälkeen perhe muutti Helsinkiin. Mikkola asui äitinsä ja veljensä kanssa Hakaniemessä Pitkänsillan kupeessa. Vuokra-asunnossa oli huone ja keittiö, ajan mittapuun mukaan koti oli suorastaan väljä.
Mikkolan vanhemmat olivat ammattiyhdistysaktiiveja. Hakaniemessä äiti toimi liiketyöntekijöiden liiton kassanhoitajana ja tilinpitäjänä.
— Toimistossa vilisi kaupanmyyjiä, varastotyöntekijöitä ja konttoriapulaisia. Monet näistä olivat värikkäitä ja rohkeita persoonallisuuksia. He olivat olleet mukana maailmanhistoriallisissa tapahtumissa, ja se oli jättänyt heihin levottomuuden ja tunteen asiantilojen epäoikeudenmukaisuudesta. Näitä henkilöitä vaeltelee myös kirjoissani, Mikkola kertoo.
Piru kirjastossa
Kotona Marja-Leena ahmi kirjoja pienestä pitäen. Lukuintoa riitti koulutyöhönkin: sukunsa ensimmäinen ylioppilas kirjoitti laudaturin paperit. Korkeakoulutus häämötti, opiskelija sukelsi yliopistossa innolla estetiikan ja kirjallisuuden opintoihin.
— Olen erittäin kiitollinen siitä, että sain yliopistosta laajan sivistyksen, että sain opiskella sivistysyliopistossa, Mikkola painottaa.
Rahoittaakseen arkensa Mikkola työskenteli yliopiston opiskelijakirjastossa ja myöhemmin pääkirjastossa. Muut opiskelijatyöntekijät tulivat hekin lähes poikkeuksetta Mikkolan tavoin vaatimattomista oloista. Vakituisen henkilökunnan sukunimissä kalskahti sen sijaan vanhaa, komeaa suomenruotsalaista akateemisuutta.
— Mitään luokkaeroihin viittaavaa ei silti näkynyt, Mikkola korostaa.
— Eivät humanistit kokeneet olevansa mitään yläluokkaa, eikä minullakaan ollut mitään kulttuurisuvuista tulleita vastaan. Ei tietenkään, sillä minut oli kasvatettu arvostamaan kaikkia ihmisiä. En ole koskaan tuntenut vihaa mitään ihmisryhmää kohtaan.
Nuoret tulokkaat toivat virkistävän tuulahduksen kirjastolaisten elämään. Kerran Mikkola sai vastuulleen suunnitella ohjelmanumerot kirjaston joulujuhliin. Hän järjesti Rotundaan muun muassa tulista ja aistikasta flamencotanssia.
— Toisessa esityksessä pukeuduimme roolivaatteisiin ja väki sai arvata, keitä kirjallisuudenhenkilöitä esitämme. Pukeuduin innolla piruksi, kun olin oivaltanut erään nuoren kollegapojan muistuttavan Faustia.
Goethen Faust arvattiin. Vaikeampi pähkinä kirjastolaisille oli keksiä, mistä oli kyse, kun pukuleikkiin tuotiin myös Agnar Myklen 1950-luvulla kohuttu teos Laulu punaisesta rubiinista.
— Se kirja oli herättänyt kovasti pahennusta ja saanut pornotuomionkin, vaikka sehän on kaikkea muuta koko teos! Joku varttuneemmasta naisväestä keksi lopulta rohkeasti oikean vastauksen.
60-luvun toverit
Opintojensa ja töidensä lisäksi Mikkola kirjoitti kotona esikoisnovellikokoelmaansa, selkä muihin päin omassa nurkkauksessaan. Kirjoittamisen lahja oli huomattu jo oppikoulussa, mutta varsinaisen sysäyksen uralle antoi yliopiston englanninkielen lehtori Diana Webster.
— Hän pani meidät kirjoittamaan kaksi novellia englanniksi. Kirjoitin ne, ja hän oli ensimmäinen, joka sanoi että minun kannattaa jatkaa, että novellini ovat hyviä.
Mikkola osallistui viidellä novellilla akateemisiin kulttuurikilpailuihin ja voitti. Pian kävi kutsu maineikkaan runoilijan ja ateljeekriitikon Tuomas Anhavan luo, ja esikoiskokoelma Naisia julkaistiin vuonna 1962. Teos keräsi parhaan esikoiskirjan palkinnot ja avasi Mikkolalle tien kulttuuripiireihin.
— Monet 60-luvulla luomani ystävyyssuhteet ovat säilyneet läheisinä. Meillä oli paljon tulevaisuudenuskoa ja toveruutta, niitä tunteita hellin ja kaipaan, Mikkola kertoo.
Maailman tapahtumat alkoivat aktivoida tuolloin suomalaisnuoria yhteiskunnallisesti. Martin Luther King murhattiin, chileläinen vasemmistopresidentti Salvador Allende sai surmansa CIA:n hääriessä vallankaappauksen taustalla. USA jatkoi vuodesta toiseen Vietnamin sotaa siviilien pommituksineen.
— Vietnam horjutti vaalimaani absoluuttista pasifismia, sukuperintöäni. Jo isoisäni oli ollut pasifisti, joka joutui toimimaan punakaartissa ajomiehenä, mutta aseettomana. Hän joutui kärsimään, mutta säilytti henkensä.
Mikkola taipui ymmärtämään Vietnamin ja latinalaisen Amerikan köyhien ihmisten aseellista vastarintaa.
— Noista ajoista lähtien olen pyrkinyt takaisin kohti absoluuttista pasifismia. Olen pasifisti, mutten absoluuttinen, siihen ei taida olla paluuta. Se ei johdu minusta, vaan siitä millainen tämä maailma on, kirjailija myöntää.
Kirjasto takaa sivistyksen
1970-luvulla puoluepolitiikka saavutti myös kulttuurialan. Vasemmistoradikalismi veti yleistä tasa-arvoa ja solidaarisuutta tavoittelevia nuoria ympyröihinsä. Kulttuurityöntekijäin liitossa Mikkola oli hyvin kiinnostunut marxilaisuudesta.
— Se, että tutustuin marxilaisiin teorioihin, on auttanut minua orientoitumaan myös nyky- Suomen ja maailman tilanteeseen. Minua ei voida höynäyttää sillä, että nykyinen järjestelmämme olisi ihanteellinen ja ideaali.
Ay-aktiivien tyttärenä Mikkola oli syvästi iloinen nähdessään vanhempiensakin työpaikan, nykyisen Palvelualojen ammattiliiton, voimakkaasti edustettuna hallituksen politiikkaa vastustaneessa Rautatientorin suurmielenosoituksessa syyskuussa.
— Iloitsen siitä, että nämä pienipalkkaisten naisvaltaisten alojen työntekijät ovat kova pala ja panevat vastaan.
Itse Marja-Leena Mikkola ei enää barrikadeille lähde — ellei kirjastolaitostamme uhata. Kymmenisen vuotta sitten hän oli perustamassa lähikirjastojen yhdistystä, kun valtio uhkasi näitä lakkautuksilla. Mikkola kumppaneineen taisteli oman, Käpylän lähikirjastonsa puolesta Helsingissä, ja he saivat kirjaston säästettyä.
— Kirjasto on sivistyksen, ymmärryksen ja tasa-arvon tae tässä maailmassa, kirjailija painottaa.
Novellit ja sadut
Läpi 1970-luvun Mikkola kirjoitti paljon ja monipuolisesti. Yhteiskunnallista kiinnostustaan hän purki tutkiviin reportaaseihin kaivostyöläisten, satamatyöläisten ja Finlaysonin naistyöläisten oloista.
Sadun ja fantasian kirjoittaminen toimi vastapainona reportaaseille. Vuonna 1975 Mikkola kirjoitti ensimmäisen lastenkirjansa Amalia, karhu.
— Sadut olivat myös tapa uhmata etabloituneita mahtikriitikkoja, joiden mielestä lapsille kirjoittaminen oli vähäarvoista.
Mikkolan lastenkirjoja on käännetty monelle kielelle. Venäjällä ne ovat olleet niin suosittuja, että häntä pidetään siellä ennen kaikkea lastenkirjailijana. Novellit ovat silti olleet Mikkolalle kirjallisuudenlajeista kaikkein omin. Jokin lajin kurinalaisuudessa viehättää. Mikkola on opettanut novellien kirjoittamista myös Teatterikorkeakoulun opiskelijoille.
— Novelli on muotona herkkä kuin korttitalo. Laita yksi kortti väärin, niin koko rakennelma romahtaa eikä käsissäsi enää ole novelli, kirjailija luonnehtii.
— Minuun vetoaa novellissa myös sen taipumus kertoa kaksi tasoa, näkyvä ja salattu. Näkyvä tarina kätkee salatun tarinan, joka kerrotaan elliptisesti, fragmentaarisesti. Pyrin aina luomaan novelleihini nämä tasot.
Runon lumo
Kirjoittaminen on Mikkolan tapa olla maailmassa. Se on mennyt veriin, sillä uraa on takana jo kuusi vuosikymmentä. Silloin kun Mikkola ei kirjoita, hän suomentaa. Kääntämistyössä Mikkola eläytyy toisen kirjoittajan kuvamaailmaan niin vahvasti kuin taitaa.
— Koen kirjoittajan universumin itselleni läheiseksi. Se vie mukanaan.
Mikkola on suomentanut muun muassa Dylan Thomasia ja Sylvia Plathia sekä Venäjän hopeakauden mestareita Anna Ahmatovaa, Osip Mandelstamia, Boris Pasternakia ja Marina Tsvetajevaa. Enimmillä näistä kirjailijoista on ollut traagiset elämänvaiheet. Silti kielen sointi tenhoaa, myös teosten suomentajan.
Ne, jotka tulivat käyneeksi Helsingin kirjamessuilla, saattoivat kuulla Mikkolan eloisia mietteitä venäläisen runouden lumosta. Koska kirjailija tekee töitään paljon yksin, hänen on aika ajoin hyvä lähteä työhuoneestaan ihmisten keskelle.
Vaikka kirjailijalla on monta lempilasta töittensä joukossa, William Shakespearen Romeo ja Julia -näytelmän palkitulla suomennostyöllä on Mikkolan sydämessä erityinen sijansa.
— Sen teemat, rakkaus ja kuolema, olivat niin selvästi minun heiniäni, että uskalsin ottaa työn vastaan. Käänsin näytelmää yhden talven ajan. Muistan, miten Julian hahmo teki minuun syvän vaikutuksen. Julia nousi minulle liekehtien esiin aina, kun istuin työtuolilleni. Hän oli kuin kirkas valo keskellä pimeää.
Julia on voimakas, voimakkaampi kuin Romeo, Mikkola arvioi.
— Julia johtaa toimintaa. Hän haluaa pyyhkiä harhat pois ja nähdä, mistä on kysymys.
Artikkeli on ilmestynyt Yliopisto-lehdessä Y/09/15.