Säännöstelty lapsuus
Antti Malinen & Tuomo Tamminen
Jälleenrakentajien lapset. Sotienjälkeinen Suomi lapsen silmin
Gaudeamus, 2017
449 s.
Omissa 1980-luvulle sijoittuvissa lapsuudenmuistoissani on useimmiten kehyksenä kesä tai hanget korkeat nietokset. Vähän tarkemmin muistellen silloinkin oli kevätpuroja ja kuulaita syksypäiviä, räntää, rakeita ja loputtomia loskaisia koulumatkoja.
Omien vanhempieni lapsuus sijoittui 1940- ja 1950-luvuille, aineellisesti niukalle ajalle, jolla on muistoissa legendaarinen sävy.
Tutkija Antti Malisen ja toimittaja Tuomo Tammisen Jälleenrakentajien lapsissa paino on vuosissa 1944–1959. Teoksen rajaus on laaja, sillä vanhin haastateltava on syntynyt vuonna 1928 ja nuorin 1952. Väliin mahtuu melkein kaksi sukupolvea. Suuriin ikäluokkiin keskittyminen olisi saattanut olla perustellumpaa, sillä pienemmällä aikajänteellä kuvaus olisi ollut tarkempaa. Laajalla rajauksella on kuitenkin vahvuutensa.
Sota ja sodan seurauksena säännöstellyt elintarvikkeet määrittelivät 1940–50-lukujen lapsien elämän reunaehdot, ehkä joissain tapauksissa lapsuudenkin reunaehdot. Monien lasten isät olivat kaatuneet, haavoittuneet tai traumatisoituneet sodassa, nykyisen kaltaista sosiaaliturvaa ei ollut, eivätkä kulutustavarat olleet itsestäänselvyys. Kahvi oli säännöstelty vuoteen 1954 asti.
Elintarvikkeiden sijaan suurilla ikäluokilla riitti leikkikavereita. Monet muistelevat myös yhteishenkeä, joka oli jälleenrakentamisen aikana lujaa.
Malisen ja Tammisen kirjan suuri ansio on noin 60 haastatellun ääni, joka antaa kirjalle autenttista sävyä. Elämää, lapsuutta ja nuoruutta kuvataan monesta näkökulmasta. Isät, äidit, kaverit, opettajat, leikit ja lapsille toivottavasti nykyäänkin välttämättömät majat käsitellään.
Laajasta haastatteluaineistosta ja muusta lähdemateriaa-
lista huolimatta kirja on silti jotenkin liian yksiääninen. Esimerkiksi noin 60 haastattelusta ei yksikään ole nimen tai kotipaikan perusteella ruotsinkielinen. Romaneita ja saamelaisia kuvataan myötätuntoisin äänenpainoin, mutta vaikkapa ortodokseja esiintyy oudon vähän.
”Ainoan kulttuuriltaan selvästi valtaväestöstä eronneen vähemmistön Lapin eteläpuolella muodostivat romanit.” Eivätkö tataarit, inkeriläiset tai venäläiset poikenneet valtaväestöstä selvästi?
1950-luvun kenties suurin poliittinen tapahtuma, Porkkalan alueen palauttaminen, loistaa muistoissa poissaoloillaan. Eikö kukaan haastatelluista ollut Porkkalasta? Voisi Porkkala silti näkyä. Ehkä tämä on vain henkilökohtainen huomio, sillä äitini kertoi hiljattain jännittävän tarinan retkestään Porkkalan alueelle heti sen palauttamisen jälkeen.
Pienistä heikkouksistaan huolimatta järkälemäinen kirja sisältää paljon kokemushistoriaa, joka haastaa nykyihmistä ajattelemaan: eikö meillä aineellisessa hyvinvoinnissamme ole aika hyvät mahdollisuudet onneen?
Kirja on mainio lahja vaikkapa mieltään säännöllisesti pahoittavalle appiukolle. Jos kirjan lukee itse, saattaa vaivihkaa alkaa ymmärtää myös mieltään pahoittavaa appiukkoa.
ALEKSI AHTOLA
Kirjaesseen kirjoittaja on filosofian maisteri historian alalta.
Silloittaa ja rakentaa
Rakennetun Suomen tarina
Toimittanut Harri Hautajärvi
Rakennustieto, 2017
366 s.
Rakentaminen on herkässä suhteessa talouden suhdanteisiin. Vuonna 2017 oli käynnissä rakentamisen korkeasuhdanne. Uusia asuntoja nousi paljon, etenkin kasvukeskuksiin. Valtaosa rakennuksista onkin melko uusia: vain viisi prosenttia Suomen rakennuskannasta on ajalta ennen vuotta 1921.
Ajankohtainen kirja painottaa korjausrakentamisen entistä suurempaa merkitystä. Korjaustarpeen lisäksi kirjassa näkyvät myös muut rakentamisen nykyiset trendit ja ilmiöt. Kirja esittelee tämän päivän iskusanat, mutta ei kritiikittömästi.
Kansikuvaan on valittu ultramoderni silta, takakannessa on kuva vanhasta raksasta. Kirja käsittelee kaikkea tältä väliltä ja tarjoaa ahaa-elämyksiä. Kulkija valpastuu arkiympäristössään. Kiinnostavia teemoja ovat muun muassa tekniikka ja materiaalit, laitosrakennukset sekä vienti.
Kaikki ei ole vain suurta ja näyttävää, myös kesämökit pääsevät näkyviin.
Teos luotaa erinomaisesti yhteiskunnan ja rakentamisen suhdetta, mutta myös uuden ja vanhan yhteyttä. Se taustoittaa nykykeskustelua ja luo rakentamiselle historiallisen kehyksen pohtimalla vaikkapa soten vaikutusta sairaalarakentamiseen. Syntyy kokonaiskuva maan rakentamisesta kaikessa komeudessaan — kivikkoja ja karikkoja unohtamatta. Sankari- tai menestystarinaa on pyritty tietoisesti välttämään tuomalla mukaan erilaisia lieveilmiöitä. Rakentaminen on tuonut sisäilmaongelmia ja merkinnyt puukaupunkien katoa.
Huoli siitä, että tiukka tahti vaarantaa rakentamisen laadun, on ollut tuttua ennen ja nyt. Vaan mitä rakentamisessa tapahtuu, kun korkeasuhdanne on mennyt?
MARI TOSSAVAINEN
Isän sotahuuto
Elina Sana
Isän sota
Siltala, 2017
250 s.
Kuka osaa kertoa sodasta ja sen seurauksista, jos sodasta hengissä selviytyneet kieltäytyvät puhumasta kokemuksesta? Ainakin Tieto-Finlandialla palkittu, aiemmin myös tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon saanut Elina Sana.
Nyt Sana on ryhtynyt tutkimaan sotien jälkeen traumatisoituneena ja kaikin puolin muuttuneena miehenä palannutta isäänsä — ja sitä kautta omaa lapsuuttaan. Vuonna 1947 syntynyt Sana ei tuntenut isäänsä sotia edeltäneiltä vuosilta, mutta kärsi veljensä kanssa sodan seurauksista.
Kokemus ja kysymys eivät liene suurille ikäluokille vieraita: miksi isä käyttäytyi niin kuin käyttäytyi.
Sanan tutkimusten edetessä isän henkilöhistoriasta paljastui yllättäviä puolia, jotka herättivät entistä polttavampia kysymyksiä sekä isästä että tekijän lapsuudesta. Siksi rakenteellinen ratkaisu toimii niin hyvin: isän sotapäiväkirjaotteet vuorottelevat kirjassa Sanan lapsuusmuistojen kanssa kronologisessa järjestyksessä, joten draaman kaari kohti synkempää syntyy kuin itsestään.
Ei olekaan ihme, että kustantajan muistelmateoksena myymää kirjaa on kutsuttu eräässä arviossa ”sotaromaaniksi”.
Teosta voi kuitenkin itsetutkiskelevuudessaan lukea myös autoetnografisena tutkimuksena, vaikka tietokirjana se ei yritäkään täyttää akateemisia muodollisuusvaatimuksia. Kirjan lopusta silti löytyy kirjallisuusluettelo sekä kartta isä Jyrki Kolkkalan palveluspaikoista saksalaisten aseveljien tulkkina.
Historioitsijat voivat ammentaa tiedoista, samoin kuin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tuoreesta arkistoaineistosta, joka sisältää laajasti kerättyä muistitietoa ihmisten sodanjälkeisistä kokemuksista.
Elina Sana muistelee: ”Isä vahti herkeämättä kaikkea ja huomasi kaiken. Huutoa kesti ja kesti eikä siihen auttanut sanoa vastaan, sillä isä ei kuunnellut mitään, kun kohtaus alkoi.”
AKI PETTERI LEHTINEN
Tutkija ja bändi
Hannu Linkola
Du & Jag Kent
Kuvat Tomi Palsa
Schildts & Söderströms, 2017
512 s.
Mitä saadaan, kun laitetaan kulttuurimaantieteilijä kirjoittamaan rock-yhtyeestä?
Ainakin saadaan yli 500-sivuinen kirja, jossa on 381 lähdeviitettä. Lähteiden joukossa on omia haastatteluja ja paljon lehtijuttuja, mutta myös Eskilstunan kunnan vuositilasto ja Ruotsin suomalaissiirtolaisuutta musiikin kautta käsittelevä dokumenttielokuva.
Saadaan teos, joka pyrkii Ruotsin suurimmaksi rockyhtyeeksi kohonneen Kentin kautta kertomaan myös ruotsinsuomalaisuudesta ja Ruotsin muutoksesta 1970-luvulta nykypäivään.
Saadaan myös kuvailua yhtyeen Röd-levystä: ”Sävyt levitettiin suurille kaareville pinnoille, mutta mukana oli myös teräviä iskuja ja välähdyksiä, pimeyden keskellä kirkuneita juovia, ehkä kaiken nähneen suurkaupungin eleganssiakin”.
Kirjan kiinnostavin puoli on kuitenkin kirjoittajan oma intohimo yhtyeen musiikkia kohtaan. Maantieteen yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa työskentelevä Hannu Linkola kertoo kirjassa innostuneensa maantieteestä kuultuaan johdantokurssilla kysymyksen, onko maisema jotakin fyysistä vai koettua. Kentin musiikkia lähestytään ikään kuin saman kysymyksen kautta.
Linkola kuvaakin kirjassa tarkkaan myös omaa elämäänsä, nuoruuttaan, rakkauksiaan, isänsä kuolemaa ja perheen perustamista. Näitä vasten lukija voi sitten peilata Linkolan kokemuksia Kentin musiikista. Ymmärtää, miksi yhtyeen tyylikkään melankolinen kitararock vetosi itseään etsivään parikymppiseen. Ja pohtia, johtuiko kiinnostuksen viileneminen 2010-luvun lopulla yhtyeen vai kuulijan muuttumi-sesta.
Sen sijaan Kentin jäsenten yksityiselämästä ei kirjassa ole suuria paljastuksia, vaikka yhtyeen kitaristi Sami Sirviöltä on saatu uusi haastattelu. Näkökulma on fanin, joka katsoo lavalle ylöspäin.
Lopputuloksena on kirja, joka kertoo enemmän musiikin kokemisesta kuin sen nimellisenä kohteena olevasta yhtyeestä. Sellaisena Linkolan kirja on kiinnostava lukukokemus niillekin, jotka eivät suhtaudu Kentiin aivan samalla hartaudella kuin kirjoittaja itse.
JUHA MERIMAA
Jakamistalous muuttaa paljon
Minna-Maari Harmaala, Tuija Toivola, Maija Faehnle, Petri Manninen, Pasi Mäenpää,
Jakamistalous
Alma Talent, 2017
184 s.
Jakamistalous on kuuma aihe erityisesti maailman suurkaupungeissa. Monilla lienee epämääräinen käsitys siitä, mistä siinä on kysymys. Jakamistalous-kirja paikkaa tätä tietovajetta.
Kirjassa vakuutetaan, ettei kysymys ole hetken muoti-ilmiöstä vaan siitä, että maailman nopeimmin kasvavat majoitus-, liikenne- ja rahoituspalvelut perustuvat jakamistalouteen. Jakamistalous määritellään kirjassa ”tietoverkon palvelu- ja yhteisöalustojen välityksellä tapahtuvaksi vuorovaikutukseksi, jossa muodostuu taloudellista arvoa”.
Jakamistalouden keskeisiä ajatuksia ovat vajaakäytössä olevien resurssien tehokkaampi käyttö, käyttöoikeuksien korostaminen omistajuuden sijaan ja vertaistoiminta.
Tunnetuimpia digitaalisilla alustoilla toimivia esimerkkejä ovat majoituspalveluja tarjoava AirBnb ja kuljetuspalveluja tarjoava Uber.
Jakamistaloutta käsitellään kirjassa monelta kantilta. Sen vaikutukset eri toimialoihin, pirstaloituvaan työelämään, verotukseen ja kestävään kehitykseen ja uudet liiketoimintamallit saavat omat lukunsa. Kaupungit jakamisen alustoina nostetaan esiin ja eritellään jakamistalouden edelläkävijäkaupunkien piirteitä. Talouden monet uudet muodot, kuten rinnakkaisvaluutat ja lohkoketju selostetaan asiaan aiemmin perehtymättömille selkeästi. Kirjalla on monta tekijää, mutta sen rakenne on selkeä.
Jakamistalous on tutkimuksiin ja konsulttien raportteihin perustuva ajankohtainen tietokirja. Se on suunnattu yritysjohtajille, markkinoinnin alalla työskenteleville ja inspiroimaan yrityksen perustamiseen. Se toimii myös perusoppikirjana aiheesta, ja sillä on varmasti myös paikkansa niiden virkamiesten käsissä, jotka selvittävät uuden alustatalouden suhdetta asetuksiin ja hallintoon.
MAARIA LINKO
Vanhat aivot, uudet työt
Minna Huotilainen & Katri Saarikivi
Aivot työssä
Otava, 2018
286 s.
Muinoin kehittyneet metsästäjä-keräilijän aivomme joutuvat koville nykyisissä työympäristöissä. Avokonttorin häly saa keskittymisen tuon tuosta herpaantumaan ja jatkuvat YT-kierrokset ajavat työyhteisön helposti taistele tai pakene -tilaan.
Täysin erilaiseen elämäntapaan muokkautuneilla aivoilla voi kuitenkin pärjätä myös tämän päivän työpaikoissa, ainakin jos hoksaa hyödyntää sitä tietoa, jota aivoistamme ja niiden toiminnasta on saatavilla. Aivotaitojen opiskelun voi aloittaa esimerkiksi Minna Huotilaisen ja Katri Saarikiven Aivot työssä -kirjasta.
Kahteen osaan jakautuvan kirjan ensimmäisessä osassa keskitytään yksittäisen työntekijän mahdollisuuksiin, toisessa näkökulma siirtyy organisaatioon. Alkupuolella palautetaan mieleen tuttuja, helposti unohtuvia perustekijöitä kuten riittävä liikunta ja lepo sekä terveellinen ravinto.
Vinkkejä annetaan myös työympäristön ja työn tekemisen tapojen kehittämiseen. Kävelykokoukset, seisomapöydät, viihtyisät kahvihuoneet ja hiljaiset työtilat ovat askelia oikeaan suuntaan.
Työyhteisötasolla pohditaan esimerkiksi luovuutta, empatiaa, tunteita ja tiimityötä. Kiinnostavasti nousee esiin esimerkiksi se, miten työntekijöiden erilaisuudesta voi olla suurta hyötyä. Työntekijällä, jolla on vaikkapa asperger-piirteitä tai lukihäiriö, voi olla tärkeää erityisosaamista ja muilta puuttuvia kykyjä.
Aivot työssä on mukavan käytännönläheinen teos, jossa yhteys työelämän todellisuuteen säilyy kirkkaana. Tätä edistävät myös lukuisat lukijalle suunnatut tarkistuslistat, helposti muusta tekstistä erottuvat, isolla fontilla painetut ohjeet ja kehotukset sekä eri teemoja käsittelevät haastattelut.
MARJO JÄÄSKÄ