Tänä keväänä Helsingin yliopiston päärakennuksen vestibyylissä eli pylväsaulassa on käynnissä suomalaisen kulttuuriperinnön kannalta kriittinen operaatio. Kolme yli kaksimetristä kipsipatsasta – Apollo, Artemis ja Laokoon-ryhmä – puretaan osiin huolellisesti yksi osa kerrallaan usean ihmisen käsityönä.
– Nykyperspektiivistä voi olla vaikea ymmärtää, mikä tekee juuri näistä kipsiveistoksista niin merkityksellisiä, sanoo museoamanuenssi Päivi Rainio Helsingin yliopistomuseosta.
Apollon, Artemis’n ja Laokoon-ryhmän veistokuvat ovat kuitenkin Suomen ensimmäiset julkisesti hankitut eli julkiseen instituutioon yleisön nähtäville hankitut veistokset 1840-luvulla. Varsinaisen yliopiston veistokuvakokoelman kartuttamisen käynnisti estetiikan professori C. G. Estlander 1870-luvulla, ja suurin osa yliopiston veistokuvahankinnoista tehtiin 1870–1880 -luvuilla. Kokoelma on vaikuttanut merkittävästi suomalaiseen kuvanveistotaiteeseen, joka oli taidemuotona tuolloin Suomessa lapsenkengissä.
Veistoskopioilta odotettiin Suomessa paljon: veistoksilla oli rooli niin kotimaisen kulttuurielämän herättämisessä kuin opiskelijoiden ja koko kansan sivistämisessäkin.
– Sivistyksen lisäämisessä tärkeänä pidettiin omakohtaista kokemusta taiteesta. Kokoelmasta tuli niin taidehistorian kuin klassillisen arkeologian opetuksen kulmakiviä, sanoo Rainio.
1800-luvulla oli Euroopassa yleistä valaa kipsikopioita antiikin ja renessanssin marmori- ja pronssiveistoksista. Patsaita valettiin muun muassa Italiassa, Ranskassa, Saksassa ja Ruotsissa. Yliopiston kolme ensimmäistä veistosta tilattiin Pariisista ja ne olivat aluksi vuorotellen esillä yliopiston kirjastossa ja päärakennuksessa.
– Ensimmäiset kolme veistosta olivat esillä myös Suomen ensimmäisessä taidenäyttelyssä, joka järjestettiin yliopiston piirustussalissa päärakennuksen piharakennuksessa vuonna 1845. Näyttely sai aikaan suurta huomiota lehdistössä, kertoo Rainio.
Apollon, Artemis’n ja Laokoon-ryhmän veistokuvien hankkiminen oli oman aikansa yliopistollinen yhteisöllisyysponnistus, sillä ylioppilaat keräsivät rahat näiden hankintaan. Patsaat saatiin hankittua 381 hopearuplalla, mikä vastaa nykyrahassa noin 9 000 euroa.
Toisen maailmansodan pommituksista selvittiin – seuraava haaste on muutto
Helsingin yliopiston veistokuvakokoelma on myös kansainvälisesti merkittävä. Vaikka kipsiveistosten hankkiminen julkisiin instituutioihin oli yleistä Euroopassa 1800-luvulta lähtien, hyvin monet kokoelmat kärsivät toisen maailmansodan pommituksissa. Yliopiston kokoelma sen sijaan säästyi ja sattumallakin on ollut rooli kolmen vanhimman veistoksen säilymisessä: muutama kymmenen metriä erotti ne täydellisestä tuhosta jatkosodassa Helsingin pommitusten kolmantena yönä 26.–27.2. 1944.
– Juuri nämä veistokset säilyivät ehjinä Helsingin pommituksista 75 vuotta sitten, koska ne oli silloin sijoitettu siihen osaan yliopiston uutta puolta, mikä ei tuhoutunut, Rainio valottaa.
Patsaat kohtaavat nykyajan suurimman haasteensa nyt, kun ne siirretään yliopiston päärakennuksen peruskorjauksen ajaksi säilöön Museoviraston kokoelmakeskukseen. Kaiken kaikkiaan ylipiston päärakennuksesta siirretään peruskorjauksen alta yli 200 taideteosta, joista haastavin kokonaisuus on taidehistorian veistokuvakokoelman yli 120 haurasta kipsiveistosta.
– Projekti on ainutlaatuinen, sillä tällaisia muuttoja tulee eteen todella harvoin, Rainio toteaa.
Muuttoa ei voi tehdä kuka tahansa, vaan taidekokoelman siirtoon tarvitaan eri alojen konservaattoreiden ja taidelogistiikka-ammattilaisten asiantuntemusta. Veistokuvien purkaminen osiin on hidasta erikoistyötä, jota varten on kehitetty teoksille turvallisia tekniikoita. Kuplamuovi ja jätesäkit eivät riitä, kun kansallista kulttuuriperintöä siirretään turvaan.
– Jokaiselle isommalle veistokselle täytyy teettää oma vanerilaatikko mittatilaustyönä yliopiston kiinteistöpalveluiden verstaassa. Laatikot tuetaan pehmustetuilla puutuilla, sillä on tarkkaa, mistä kohti veistoksia voi tukea, sanoo Rainio.
Patsaiden muoto on alun perin tehty alkuperäisen marmori- tai pronssimateriaalin mahdollisuudet huomioiden. Vaikka 1800-luvun valutekniikka on ollut erittäin hyvä ja käytetty kipsi painavaa ja laadukasta, eivät ne ole yhtä kestäviä kuin esikuvansa. Veistokset ovat myös vaurioituneet aiemmissa siirroissa. Uusilta vaurioilta pyritään välttymään veistosten purkamisen ja siirtojen aiempaa huolellisemmalla suunnittelulla.
– Kipsiveistokset ovat paljon hauraampia kuin useimmat ajattelevatkaan. Esimerkiksi patsaiden sormet voivat irrota pelkästä kosketuksesta, muistuttaa Rainio.
Vuosien varrella innokkaiden taiteen ihailijoiden kosketuksesta on irronnut useampikin sormi, joka on myöhemmin liitetty takaisin patsaaseen. Sormet jätetään useimmiten patsaan juurelle, mutta toiset ruumiinosat ovat olleet erilaisen mielenkiinnon kohteena.
– Kipsiveistosten irronneet sukukalleudet ovat jostain syystä jääneet aina omille teilleen, naurahtaa Rainio.
Yliopiston päärakennuksen peruskorjaus alkaa heinäkuussa
Patsaiden muuton syynä oleva yliopiston päärakennuksen korjaus alkaa kesällä 2019, ja ensimmäinen korjausvaihe kestää noin kaksi vuotta. Se sisältää Senaatintorin puoleisen Engelin suunnitteleman vanhan puolen sekä Yliopistonkadun ja Aleksanterinkadun puoleiset siipirakennukset.
Peruskorjauksen tarkoituksena on muuttaa päärakennuksen tiloja moderneiksi opetustiloiksi eli vastaamaan yhä enemmän nykyisiä opiskelu- ja opetustapoja. Lisäksi peruskorjauksessa korjataan rakennuksen esteettömyyttä, tila- ja paloturvallisuutta sekä rakennuksen sisäilmaolosuhteita.
Tänä aikana päärakennuksen Senaatintorin puoleinen puoli pysyy suljettuna. Veistokuvakokoelma siirretään remontin ajaksi säilöön, mutta yliopiston taidekokoelmiin pääsee tutustumaan Yliopistomuseossa.
– Yliopiston veistoskokoelmasta museossa on esillä Daavid-patsas ja muun muassa muotokuvia yliopiston omistamasta Suomen suurimmasta muotokuvakokoelmasta. Esillä on esimerkiksi yksi kotimaisen maalaustaiteen tunnetuimpia teoksia, Albert Edelfeltin maalaama Nikolai II:n muotokuva, sanoo Rainio.
Yliopistomuseon yhteystiedot ja aukioloajat
Kuvat: Timo Huvilinna, Konservointipalvelu Löytö, Päivi Rainio