”Syö.” ”Ottaa.” ”Ei tahdo.”
Jokainen, joka on seurannut läheltä pientä lasta, tietää jotakin kieliopin kehityksestä. Tieteellisesti sitä on tutkittu Suomessa yllättävän vähän: morfologiaa eli sanojen taivutusta enemmän, mutta vähemmän syntaksin eli lauseopin kehitystä, Taija Saikkonen kertoo.
Kognitiotieteestä väitellyt Saikkonen videoi kahden pienen tytön puhetta leikkihetkinä vuoden ja kahdeksan kuukauden vanhasta kolmivuotiaaksi. Hän keskittyi nimenomaan lauseoppiin.
Saikkonen keräsi yli 8 400 ilmausta kyläilemällä lasten kodeissa kerran kuussa. Maailmalla on ollut tavallista, että kielen omaksumisen tutkijat keräävät aineistoa omilta jälkeläisiltään.
— Syynä on varmaan helppous. Aineistoa saa rajattomasti.
Monissa kielissä leikki-ikäiset käyttävät ensin perusmuotoisia verbejä, mutta suomalaiset lapset puhuvat kolmannella persoonalla: nukkuu, menee, tulee.
Eri kielissä pienet lapset jättävät lauseista pois tekijän, kuten minä tai sinä. Suomessa minää ja sinää ei ole pakko mainita, mutta puheessa ne sanotaan melkein aina.
Saikkosen mukaan monet kieliopin peruspalikat ovat valmiita hyvinkin varhain. Subjektit, aikamuodot ja kieltomuodot ovat jo kolmivuotiaalla aikuisen tasolla. Monimutkaiset asiat, kuten relatiivilauseet, tulevat hitaammin.
Saikkosen väitös kuuluu digitaalisten ihmistieteiden alaan. Termi viittaa tutkimusmenetelmiin ja käytettyihin teknologioihin. Historioitsijat, kielitieteilijät, teologit, fonetiikan tutkijat ja monet muut ihmistieteilijät ottavat avukseen datankäsittelyn keinoja, joiden alkukoti on tietojenkäsittelytieteessä.
Saikkonen aloitti väitöstyönsä 11 vuotta sitten. Kognitiotieteen tilanne on ollut epävarma, kun oppiaineelta on puuttunut professori.
— Toivon löytäväni mielenkiintoisen työn, jossa voisi tehdä jotakin lapsen kielen omaksumiseen liittyvää. Esimerkiksi päiväkodeissa olisi tarvetta kiinnittää huomiota siihen, miten maahanmuuttajaperheiden lapset omaksuvat suomea toisena kielenä.
Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehden Minä toivon -palstalla numerossa Y/05/18.