Kesäkirjavinkkejä Yliopisto-lehden toimitukselta — sota synnyttää tuhon ja kauhun lisäksi pohtimisen arvoisia kysymyksiä

Sotakevään pelot ja surut eivät päästä heti otteestaan, mutta viisas kirja kuljettaa ahdistuneita ajatuksia uuteen suuntaan.

Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 5/2022.

Sotauutisia seuratessa ensin tulevat pelko ja järkytys, sitten herää halu tietää lisää ja ymmärtää taustoja. Vähitellen akuutti tuska turtuu jomotukseksi.

YK:hon on vaikea enää uskoa maailmanrauhan turvaajana. Mistä yhteisöt löytävät taiton ja tahdon neuvotteluratkaisuun, turhien sotakuolemien lopettamiseen?

Diplomatian voittoa odotellessa Yliopisto-lehden toimitus suosittaa vaikuttavia teoksia sodasta. Rauhallista kesää!

Elämää kuitenkin

David Grossman
Sinne missä maa päättyy
Otava, 2011

Sota rikkoo kehoja, mutta yhtä lailla se vammauttaa mieliä. David Grossmanin romaani kuvaa yhtä aikaa raa’asti ja myötätuntoisesti, kuinka sota särkee ihmisen henkisesti ja kuinka särkynyt ihminen jatkaa silti elämäänsä. Se kuvaa, miten vuosikymmeniä jatkunut konflikti nivoutuu osaksi arkea ja kuinka lasten saaminen saa maailman näyttämään toiselta.

Tarina seuraa kolmea israelilaista kuuden päivän sodasta alkaen. Avram ja Ilan ihastuvat Oraan, joka pariutuu jälkimmäisen kanssa. Pariskunnan ystävänä pysytellyt Avram jää vuoden 1973 jom kippur -sodassa egyptiläisten vangiksi. Hänet vapautetaan, mutta raaka kidutus on murtanut hänen mielensä. Kotiin palaa ihminen, joka ei tunne mitään.

Vuonna 2000 Oran poika Ofer osallistuu sotilasoperaatioon palestiinalaisalueilla. Ora pelkää poikansa kuolemaa niin, että hakee Avramin mukaansa ja lähtee patikoimaan Galileaan. Jos kukaan ei voi kertoa äidille, että poika on kaatunut, pojan on pysyttävä hengissä, Ora järkeilee.

Kun Grossman viimeisteli romaaniaan vuonna 2006, hänen poikansa Uri taisteli toisessa Libanonin sodassa. Sodan viimeisinä tunteina Urin panssarivaunuun osui ohjus. Koko miehistö kuoli.

”Kun šiva oli pidetty, jatkoin kirjan kirjoittamista. Suurin osa oli jo kirjoitettu. Se mikä muuttui eniten viimeisen version kirjoittamisen aikana oli todellisuuden kaiku”, kirjailija kertoo jälkisanoissa.

KENELLE / Sille, joka haluaa oppia myötätuntoa.

LASISSA / Kylmää vettä.

TOPIAS HAIKALA

Minne mennä sodan alta?

Jenny Erpenbeck
Mennä, meni, mennyt
Tammi, 2015

Eurooppalaiset pommittavat meitä, niinpä me pommittamme heitä mustilla, toteaa Muammar Gaddafi ja pakottaa Libyassa työskennelleillä siirtolaisilla lastatut veneet yli Välimeren.

Parempaa elämää etsineet ihmiset joutuvat tahtomattaan aseen asemaan Jenny Erpenbeckin kirjassa Mennä, meni, mennyt.

Vuosia myöhemmin joukko merimatkasta hengissä selvinneitä löytää itsensä Saksasta juuttuneina turvapaikkajärjestelmän hampaisiin. Miehiin tutustuu Richard, juuri eläkkeelle jäänyt antiikin kirjallisuuden professori, joka kokee olevansa heidän laillaan ajan ulkopuolelle pudonnut. Viileä, jopa etäinen kuvaus näyttää hyytävästi pakolaisten näköalattomuuden ja byrokratian pyörityksen.

Yksi miehistä, Richardin Apolloksi kutsuma, sinnittelee Saksan yltäkylläisyydessäkin minimaallisilla ruoka-annoksilla, koska milloin tahansa on oltava valmis taas näkemään nälkää.

Richard ja hänen tuttavapiirinsä ovat toisen maailmansodan lapsia, kylmän sodan aikuisia. Heidän muistonsa ja kokemuksensa rinnastuvat pakolaisten toinen toistaan surullisempiin tarinoihin. Syntyy ymmärrystä, ehkä ystävyyttäkin.

Minne menee ihminen, jolla ei ole paikkaa, minne mennä? Saksa ei pakolaisia halua, mutta lähtömaissa heitä odottavat vain köyhyys ja kuolema. Kenellä on oikeus elää rauhassa ja millä ehdoilla, Erpenbeck kysyy.

KENELLE / Rajoja ja pakolaisuutta pohtivalle.

LASISSA / Piparminttuteetä.

REETTA VAIRIMAA

Sadan vuoden päästäkin

Seppo Hentilä
Pitkät varjot. Muistamisen historia ja politiikka
Siltala, 2018

Suomen sisällissodassa kuoli yli 36 600 ihmistä, joista noin 13 000 menehtyi vankileireillä tauteihin ja nälkään. Lähes 7 400 punaista ja yli 1 400 valkoista murhattiin ja teloitettiin sotatapahtumien ulkopuolella.

Poliittisen historian emeritusprofessori Seppo Hentilä seuraa vuoden 1918 jälkiä sata vuotta sodan jälkeen. Pitkät varjot nappasi Vuoden tiedekirja –tunnustuksen ja valtionpalkinnon 2019.

Hentilä edustaa muistin politiikkaa, jossa kollektiivisia, vaikeita kokemuksia käydään avoimesti läpi kriittisen historiantutkimuksen valossa. Alkuperäisestä tapahtumasta muodostuu yhteiskunnan rakennusaine ja symboli.

Tutkija myöntää kirjailija Ilmari Kiannolle vihapuheen epävirallisen Suomen ennätyksen 1918 tappamisen nautinnollisuudella hekumoinnista. Punaisten ”susinarttujen” ja heidän pentujensa lopettamista kannatti moni muukin sivistyneenä pidetty aikalainen.

Hentilä pitää 1930-luvun punamultavuosia ja yhteiskunnan sisäistä eheytymistä talvisodan ihmeen selittäjänä. Sovintopolitiikka ja kansalaisten yhteiskunnallinen toimijuus olivat vastalääkettä ääriaatteille. Taiteilijat ja tutkijat osallistuivat sisällissodan purkutalkoisiin toisen maailmansodan tällä puolen.

Hentilä siteeraa 2000-luvun lukiolaista, joka on oivaltanut jotain olennaista: ”Ei siitä kenenkään tarvitse pahastua, vaikka menneisyys liittyykin nykyisyyteen.”

Yhteiskunnan eheytyessä vihanpito tukahtuu hapettomassa tilassa. Sisällissodan käsittely tulee mahdolliseksi — ja välttämättömäksi. Yhteiskuntarauha on vaikea, kaunis ja realistinen tavoite.

KENELLE / Jokaiselle nyky-Suomesta kiinnostuneelle.

KUPISSA / Juhlakahvit yhteiskuntarauhan kunniaksi.

ARJA TUUSVUORI

Pihkantuoksuiset taistelut

Matias Riikonen
Matara
Teos, 2021

Vanhoissa sotakuvauksissa taktinen viisaus on sitä, että johtaja osaa joet ja solat. Hän kunnioittaa kovia pakkasia ja tietää, kuinka vahvoilla linnoitettu saari on. Sota kuuntelee luontoa.

Osin tämä pätee yhä. Viidakkosodassa ei pärjää kaupunkisodan opein eikä sissikoulutuksessa ilman erätaitoja. Meriyhteyksistä taistellaan.

Ukrainaan hyökännyt Venäjä sai luonnon vastaansa myös mutana, johon panssarivaunut vajosivat.

Matias Riikosen satumaisen omalakinen Matara-romaani on yhtaikaa poikakirja, sotakirja ja luontokirja — sekä makupaloja antiikin Rooman ystäville ja kuvaus veljesparin keskinäisestä rakkaudesta. Teos alkaa siitä, kun varvikon risu ja risahduksen uhka pysäyttävät metsässä askeltavan tiedustelijan.

Finlandia-palkinnosta kisanneessa Matarassa eläimet, kasvit, puronpinnan kuvajaiset ja metsän varjot nousevat muutenkin keskeiseen rooliin. Kirja pysähtyy niiden ääreen ja näyttää ne läheltä. Tiedustelijoita ja taistelijoita ympäröivät sirokeijukorennot, korvayököt, lintujen päntiöt, karstanapajäkälät, hiirenportaat, aihkit ja mellat. Meänkieliset sanat korostavat aistimuksia. Kuusi antaa suojaa.

Silloin kun kirja ei tarkkaile luontoa, se tarkkailee sotaretkien psykologiaa. Kuinka viholliskuvia vahvistetaan ja miksi? Jos taisteluiden tarkoitus on kääntää huomio pois sisäisistä ongelmista, kauanko harhautus voi toimia?

Lukijan mieli karkaa Venäjälle, ja Matarassa kytee kapina.

KENELLE / Konkelon natinaa arvostavalle.

KENTTÄPULLOSSA / Puolukkamehua.

VIRVE POHJANPALO

Rauhan ja sodan maku

Sirpa Kähkönen
Kuopio-sarja, 8 osaa
Otava, 1998–2019

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan sivuilla eletään arkea sodasta rauhaan ja rauhasta sotaan. Sisällissodan haavat ovat auki, ja talvisodan käryt tuntuvat Kuopiossa saakka. Välirauhan päivinä kaunis ilma tuo ensimmäisenä mieleen hyvän lentosään. Jatkosota ei päästä miehiä satoa korjaamaan: saadaan nälkätalvi ja pommikoneet Kuopion ylle.

Elämää katsotaan enimmäkseen Anna Tuomen, ”punatautisen” vangin vaimon ja kaksosten äidin kulmasta. Elettävä on, vaikka Tammisaari-tuomio vei puolisolta työkyvyn ja elämänhalun. Jatkuva huoli ruoasta ja lämmöstä pakottaa kekseliääksi, mutta äidin pienuus ”Saksan pieniviiksisen sotaherran” ja muiden ”kaluunaäijien” kädenpuristusten rinnalla kuristaa:

”Mitä ne muistivat siitä hetkestä, kun pommikoneet kevyesti kaarsivat niiden ylle, ja niiden huohottava, itkevä äiti heittäytyi kopan päälle lumihankeen: mitä ne muistivat, ja sitäkö ne itkivät vaiko vain valkoista salamoiden välähtelyä, joka oudosti valaisi aikuisten jännittyneet kasvot?”

Lapset kasvavat, kaupunki muuttuu ja uutiset tuovat olohuoneisiin Vietnamin sodan. Seuraava polvi kiskoo itseään irti niukasta lapsuudesta, ja heidän lapsensa kantavat mielessään jotain vaikeasti tunnistettavaa. Olisi paljon puhuttavaa, mutta puhumattomuuteen on jo totuttu. Sodan häntä on pitkä.

Kuopio-sarja on surusta huolimatta toiveikasta luettavaa. Naisten välinen ystävyys kantaa, ja rikas savolaissanasto ryydittää aitoja makuja.

KENELLE / Arjesta ja lähihistoriasta kiinnostuneelle

KUPISSA / Maitoteetä

MARJA PEMBERTON

Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.