Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 5/2023.
Keltainen kivitalo on kaunis, vaikka ehkä hieman pidättyväinen. Se houkuttelee nuoria, joiden sydämet sykkivät ainakin toisilleen, elleivät talolle. Osa nuorista on helsinkiläisiä, osa junantuomia, mutta useimmilla on suuri halu löytää sielunveljiä ja -siskoja.
Päärakennus jyhkeine pylväineen on esiintynyt monissa suomalaisissa romaaneissa ja novelleissa, muistelmista puhumattakaan. Muuten yliopisto on saanut tyytyä tyylikkään, huomaamattoman sivuhenkilön osaan.
Yliopistoromaani on yksi kirjallisuuden lajityypeistä, mutta Suomessa genre ei juhli samalla tavoin kuin Isossa-Britanniassa tai Yhdysvalloissa, kotimaisen kirjallisuuden emeritusprofessori Jyrki Nummi vertaa.
— Yhdysvalloissa kampus on irrallaan muusta kaupungista. Yliopistot ovat tiiviitä yhteisöjä, ja ihmisten kohtaaminen eri riennoissa on sosiaalinen velvollisuus. Kohtaamisista syntyy myös kirjallisuutta.
Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät -romaanissa (2014) Suomeen 1990-luvulla rakkauden — minkäs muun — perässä muuttanut amerikkalainen neurotieteilijä Joe ihmettelee, missä kaikki ovat. Hän valittaa, että elämä Suomessa tuhoaa aivosoluja kuin dementia.
”Koko ensimmäisen kuukauden ajan Suomessa hän oli luullut, että yliopisto oli suljettu. – – Hän oli vähitellen oppinut, että jos pysyi pitkään paikoillaan hiljaa ja varoi säikyttämästä, suomalaisista saattoi nähdä vilahduksen sattumalta.”
Yliopisto luokkanousun välineenä
Yliopistoromaanin kirjallinen poikanen, opiskelijaromaani, on kuitenkin juurtunut myös pohjoiseen.
— Opiskelijaromaanin perinteessä yliopisto on luokkanousun väline. Junantuomien asettuminen Helsinkiin on yksi tunnuspiirteistä: maaseutu kohtaa kaupungin, maalaisylioppilas sivistyspiirit. Nykykirjallisuudessa vastakkain asettuvat sen sijaan metsä ja kaupunki, tutkijatohtori Sarianna Kankkunen luonnehtii.
Opiskelijakertomuksen esikuvana on ranskalainen 1800-luvun kehitysromaani, jossa virkauralle aikova nuorukainen muuttaa Pariisiin ja aloittaa oikeustieteen opinnot, Jyrki Nummi sanoo. Suomalaisessa versiossa opinnot voivat olla myös humanistisia, mutta K. A. Tavaststjernan Lapsuudenystävien (1886) Ben aloittaa nimenomaan juridiikan opinnot.
Pykäliä enemmän houkuttavat taide ja ylioppilaskunnan ilot. Ben käy lauluharjoituksissa Vanhalla ylioppilastalolla ja rientää frakkiin sonnustautuneena esiintymisiin.
— Laulaja matkustaa Pariisiin ja Roomaan, sairastuu sukupuolitautiin — ja palaa maitojunalla. Ben päätyy asemanhoitajaksi Juvalle, Nummi kertoo.
Teos enteilee kielisuhteiden muutosta.
— Ruotsinkieliset menettävät valta-asemansa, kun suomenkieliset opiskelijat valtaavat akateemista maailmaa ja virkamieskuntaa.
Pänttääjät ja hummaajat
1880-luvulla Helsingissä opiskeli kirjallisten vaikuttajien sukupolvi. Yliopisto esiintyy muun muassa Juhani Ahon ja Arvid Järnefeltin kirjoissa, joihin niin ikään heijastuu taistelu suomen kielen asemasta.
— Aho keskittyi enimmäkseen muihin asioihin kuin opiskeluun, Nummi sanoo.
Toimittajan ja kirjailijan toimet imaisivat Ahon nopeasti. Pienoisromaanissa Helsinkiin (1889) hän kuvaa kuopiolaisia ystävyksiä: humanisti-Antti hummaa, teologi-Pekka pänttää.
Runoilija V. A. Koskenniemen muistelmateos Vuosisadan alun ylioppilas kertoo vähävaraisen nuorukaisen tulosta Helsinkiin. Oikeistolaisuudestaan tunnettu Koskenniemi oli vielä 19-vuotiaana työläisen asialla ja vaati lehtijutussaan leipureille parempia työoloja.
Juhani Ahoa Koskenniemen opiskelijaporukka ei pitänyt arvossa — savolaiset olivat eri maata kuin ryhdikkäät länsisuomalaiset. Näitä opiskelijoita ei myöskään innostanut Eino Leinon ”virsurunous”.
Koskenniemestä tuli Turun yliopiston professori ja kustannusmaailman vaikuttaja. Sotien jälkeen modernistikirjailijat pitivät häntä taantumuksen tomuisena toteemina, joka oli syytä unohtaa. Yhtä lailla he ”unohtivat” yliopiston omista teoksistaan.
— Muiden muassa Tuomas Anhava, Veijo Meri ja Lassi Nummi opiskelivat Helsingin yliopistossa. Modernistien vaikeneminen voi kertoa jotain sen ajan yliopistosta, Jyrki Nummi toteaa.
Vasemmistolaista yliopistokulttuuria
Vasemmistolainen yliopistokulttuuri pilkahtelee 1970-luvun romaaneissa. Ralf Nordgrenin Perhoskorvan (1971) päähenkilö pääsee lehtoriksi pyörittyään yliopistolla riittävän pitkään. Tarkimman miljöökuvauksen Nordgren kirjoittaa Päärakennuksesta, pidättyväisestä keltaisesta kivitalosta.
Anja Kaurasen (kirjailijanimeltään nykyisin Snellman) esikoisromaani Sonja O. kävi täällä (1981) sivuaa taistolaisajan jälkiä 1970-luvun opiskelijamaailmassa ja taiteilijapiireissä.
— Vielä 1980-luvun alussa kohua herätti se, että seksuaalisesti vapautunut ja itseään toteuttava päähenkilö oli nuori nainen, Sarianna Kankkunen sanoo.
2000-luvun vihervasemmistolainen mies puolestaan seikkailee ja sekoilee Jani Saxellin esikoisessa Minä, Lotta ja Päivikki. Opiskelija-aktivistien sydäntä ja usein päätäkin särkee. Päärakennuksen tai Kaivopihan Unicafe tarjoaa kiinteää ravintoa. Saxell ei juuri naamioinut henkilöitään, joilla on todelliset esikuvat.
Sivilisaatiosta metsään
Nykykirjallisuudessa yliopistoihmisen tie voi viedä toiseen suuntaan, sivilisaatiosta metsään, kuten Vesa Haapalan Karhunkivessä (2016).
— Päähenkilö on keski-ikäinen perheenisä, jolla on vaikea suhde poikaansa, erityislapseen, Kankkunen kertoo.
Isä tekee mökillä yksinäistä savottaa. Elokuvatutkimuksen luennot ovat tärkeitä, ja kerrankin romaanissa esiin pääsee täydennyskoulutus.
— Kirja on synkänpuoleinen, mutta vähitellen isä ja poika lähestyvät toisiaan metsässä, miehisen ampumisharrastuksen kautta, Kankkunen kuvaa.
Lukija voi miettiä, edustaako yliopisto kirjailijalle — joka työskentelee tutkijana — ravitsevaa, huojentavaa ympäristöä vai oikeasta, raadollisesta maailmasta vieraantunutta saareketta.
Korpeen palaavat myös lahjakkaat nuoret Siri Kolun Metsän pimeässä (2008). Kirjallisuutta ja mytologiaa harrastavat lukiolaiset perustavat eräänlaisen metsäkultin. Päähenkilön tutkijaäiti syventyy arkistoissa runoilija L. Onervaan, tytär hakeutuu metsänpeittoon.
— Nuoruuden väkivaltaiseksi yltyvät tapahtumat eivät jätä päähenkilöä rauhaan. Hän pohtii mennyttä opiskellessaan Helsingissä, Kankkunen kertoo.
Kolun teos ammentaa paitsi kauhuromantiikasta ja luontometaforista myös varhaisemmasta suomalaisesta kirjallisuudesta. Yhteen päähenkilön kokemuksista tuhannet suomalaiset voivat samastua: hän suorittaa yliopiston pääsykokeen Porthaniassa.
Ei elämälle vieras
Maarit Verrosen Osallisuuden tunto (2006) esittelee sosiaalitieteilijän, joka ei ole etäinen teoreetikko vaan ihmisläheinen arjen rakentaja.
— Tutkija tapaa romaneja kirpparilla ja selvittää kasvatuslaitosten toimintaa. Hän on mukana kotikorttelinsa ihmisten elämässä, verkottuu ja keskustelee.
Kankkunen näkee Verrosen eetoksessa sukulaisuutta aiempien vuosisatojen tasa-arvoa ja kansan toimijuutta vaatineisiin realisteihin, kuten Minna Canthiin ja Maria Jotuniin.
Yliopisto työpaikkana nousee esiin romaaneja useammin muistelmissa, kuten kirjailija Matti Mäkelän Pitelemättömässä (2019), jossa hän kuvaa amanuenssin työtään Helsingin yliopistossa. Suurimman annoksen yliopistokirjallisuutta voi silti ammentaa historiantutkimuksen puolelta.
— Matti Klinge on tuonut Helsingin yliopiston kirjallisuuteen esseistiikan ja päiväkirjojensa kautta, Kankkunen toteaa.
Rakkautta ja erotiikkaa
Yliopisto on noussut selvemmin esiin vasta 2010–2020-luvun teoksissa. Esikoiskirjailijat eivät pöllähdä pystymetsästä: monilla on kirjallisuustieteiden opintoja ja paljon kokemusta kirjoittamisesta.
Autofiktion valtavirtaistuminen on heijastunut siihen, että omista kokemuksista ammentaminen tuntuu luontevalta — vaikka sitten häpeän tai ironian kautta.
Tärkeimpänä teemana opiskelua kuvaavassa fiktiossa on rakkaus. Nuoret ihmiset etsivät itseään ja erotiikkaa akateemisessa ympäristössä.
— Yliopisto on sivistyksen majakka nuoruuden intohimojen keskellä, Kankkunen luonnehtii.
Entä missä viipyy emeritusromaanien koulukunta? Eläköityneillä tutkijoilla riittäisi aineksia: valtataisteluja ja aatekamppailuja, absurdia byrokratiaa ja älyn säihkettä, opettamisen tuskaa ja oivallusten riemua — ja rakkautta lajiin.
Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 5/2023.
Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.
Ensin oli Suomen Turku
— Opiskelijaromaanin varhainen suomalainen lajityyppi sijoittuu Turkuun, emeritusprofessori Jyrki Nummi muistuttaa.
Päähenkilö ammentaa viisautta Henrik Gabriel Porthanin luennolla, kuten K. J. Gummeruksen romaanissa Ylhäiset ja alhaiset (1870).
Myös Jyväskylä, Suomen Ateena, pilkahtelee 1800-luvun kirjallisuudessa: Theodolinda Hahnssonin kertomuksen päähenkilö on nuori nainen, joka hakeutuu Jyväskylän opettajakoulutukseen.
— Luokkanousun täydentää hyvä avioliitto Helsingissä opiskelleen miehen kanssa. Suomalaisessa kehitysromaanissa päähenkilö on varsin usein nainen, Nummi kertoo.
Yliopisto muutti Helsinkiin 1828, kun Turun palo 1827 tuhosi vanhan akatemian. C. L. Engelin suunnittelema yliopiston päärakennus valmistui 1832 ja J. S. Sirénin uusi puoli 1937.
Kirjailija nousi lamasta
Mikko on ranskalaisen runouden tutkija, jonka ura sakkaa. Mikaelaa suututtaa Mikon teoreettinen nahjustelu, ja hän hakee intohimoa toisaalta. Sari on lahjakas kirjallisuuden opiskelija, joka salaa jotakin.
Ihmissuhdedraamaan limittyy kuvaus akateemisesta köyhyydestä: tutkija näkee nälkää eron jälkeen.
Virpi Hämeen-Anttilan esikoisteos Suden vuosi ilmestyi 20 vuotta sitten. Kirjailijan mukaan kyse on 1990-luvun lamanjälkeisten kokemusten käsittelystä pienellä viiveellä.
— Aiemmin en olisi voinut aiheesta kirjoittaa — se oli liian tuskallinen. Mikon kautta kuvasin omaa nöyryyttävää kokemustani.
Hämeen-Anttila sai töitä hakiessaan todeta, ettei humanistinen yliopistotutkinto painanut työmarkkinoilla juuri mitään.
— Vanhojen kulttuurien tuntemuksen arvo oli nollassa tai jopa miinuksella. Olisi pitänyt olla käytännöllinen insinööri.
Kun puoliso Jaakko Hämeen-Anttila nimitettiin professoriksi, perheessä hurrattiin. Se merkitsi jatkuvuutta ja antoi vaimolle uuden mahdollisuuden: 90-luvun tuhkasta nousi 2000-luvun kirjailija.
— Tahdoin kuvata akateemisen pätkätyön haavoittuvuutta ja tuoda esiin sivistyksen itseisarvoa. Kirjoittaminen on ollut keino vaikuttaa.
Esikoisromaaniin on punottu myötämieltä ulkopuolisuutta kohtaan. Mikko putoaa akateemisesta ykkösluokasta köyhyyteen, Sari peittelee kroonista sairauttaan.
— Kirjassa on myös komiikkaa köyhän tutkijan seikkailuista pärjäämisen ihmemaassa. Turvaa antaa toinen ihminen, joka ei myöskään kelpaa. Rampa taluttaa sokeaa.
Hämeen-Anttilaa askarruttaa, ovatko poliitikot koskaan todella kuunnelleet köyhiä. Miksi ahdinko ei kosketa? Vain rikkailla on mahdollisuus tehdä verosuunnittelua ja miettiä uusia sijoituksia.
— Vähävaraiset lohduttautuvat alkoholilla, lääkkeillä tai epäterveellisellä ruoalla. Ei lainkaan auta, että hyväosainen käskee heitä marjastamaan ja sienestämään.
Tavallisten ihmisten hyvinvointi on yhteiskunnallisesti merkittävä asia. Kulttuuri vahvistaa hyvinvointia, kirjailija sanoo. Kirjallisuus ei ole luksusta.
Senaatintorilta kampuksille?
Päärakennus ja Kansalliskirjasto esiintyvät monissa teoksissa. Porthaniakin vilahtaa. Entä yliopiston muiden kiinteistöjen ja kampusten kirjallinen elämä, onko sitä?
Miki Liukkosen teoksessa O (2017) tavataan fysiikan opiskelijoita ja Kumpula näyttäytyy hämärässä valossa, kuolemantapauksen tyyssijana. Tiina Raevaaran geeniteknologian maailmaa kuvaava dekkari Kaksoiskierre (2020) sijoittuu Viikin kampukselle.
Viikki ja Biokeskukset esiintyvät myös Tuula Mai Salmelan molekyylibiologista kertovissa jännäreissä, joista viimeisin on Lampi (2014).
Meilahden osalta kirjallinen kartta on hämmästyttävän tyhjä siihen nähden että kampuksella synnytään, sairastetaan, elvytään — ja kuollaan. Ehkä tosielämä vie voiton fiktiosta?