Menot huhti–toukokuussa 2019 olivat koruttomat mutta juhlalliset. Japanin keisari Akihito astui poikkeuksellisesti valtaistuimelta vielä elinaikanaan, ensimmäisenä keisarina yli 200 vuoteen. Seuraavana päivänä hänen poikansa Naruhito julistettiin uudeksi keisariksi.
Keisarinvaihdoksella ja sen tuoman uuden aikakauden alulla on valtava symbolinen merkitys, joka heijastuu yleisiin mielialoihin. Nytkin alkaneeseen Reiwa-kauteen suhtaudutaan lupaavana toivon aikana — Japanin media puhuu jo ”Reiwa-kuumeesta”. Samalla Naruhito astui suuriin saappaisiin. Hänen isänsä Akihito oli keisarina hyvin rakastettu, mutta taustalla painaa myös historiallinen vastuu, onhan Japanin keisariperhe maailman pisimpään yhtäjaksoisesti vallassa pysytellyt dynastia.
Tai voikohan tässä tapauksessa oikeastaan puhua vallasta? Japanin keisari ei oikeastaan ole hallitsija tai valtionpää. Sanansa tosin joutuu asettelemaan varoen myös keisari itse, koska häneltä on kielletty suora poliittinen osallistuminen.
Perustuslaissa keisari on määritelty valtion ja kansan yhtenäisyyden symboliksi. Vaikka hän toimii lähellä politiikkaa vahvistamalla pääministerien nimitykset, kyse on samanlaisesta seremoniallisuudesta, jota hän noudattaa valtion kulttuuripalkintoja jakaessaan ja hovin rituaaleista huolehtiessaan: sananvaltaa hänellä ei näihin päätöksiin ole.
Ei poliittista roolia mutta valtaa
Mutta miksi japanilaiset suhtautuvat uuteen aikakauteen niin suurella odotuksella, jos vain seremoniallisen roolin suorittaja ja aikakauden nimi vaihtuvat? Voisiko Japanin keisarin valtiollinen rooli olla sittenkin merkittävämpi kuin yleensä väitetään?
Naruhiton kruunajaispuhetta jännitettiin Japanissa aivan kuin se olisi päättäjän linjapuhe. Uusi keisari julisti, että hän pyrkii tekemään parhaansa kansan symbolina ja rakentamaan rauhaa ympäri maailman. Sanoihin kiteytyy jotain olennaista: eihän kukaan voi toimia maailmanrauhan eteen pelkkien seremonioiden suorittajana!
Näennäinen ristiriita selittyy tutkimalla tarkemmin keisarin asemaa. Hänellä nimittäin on yhteiskunnallista vaikutusvaltaa. Se on vain luonteeltaan hyvin erilaista kuin suora poliittinen vallankäyttö.
Keisarin nykyroolin korostetaan usein juontuvan Yhdysvaltojen miehitysjoukkojen muovaamaan vuoden 1947 perustuslakiin. Se riisui keisarin poliittisesta vallasta ja kiisti hänen olevan jumalallista syntyperää. Hengellinen ja juridinen muutos olikin valtava, mutta historiallisesti katsoen linjaus tavallaan palautti keisarin roolin entiselleen.
Jo hovin muodostumisen alkuvaiheissa 500-luvulla todellista valtaa käyttivät hovissa vaikuttavat klaanit, ja vuosina 1192–1868 Japania hallitsivat keisarin sijaan shōgun-sotapäälliköt. Valtansa virallisen oikeutuksen he kyllä saivat keisarilta, mutta tällä ei ollut käytännössä mahdollisuutta vaikuttaa heidän hallintoonsa.
Henkilöpalvonnan kohteena
Keisari-instituutio onkin lähes aina toiminut eräänlaisena tausta-auktoriteettina, joka on virallistanut todellisten vallanpitäjien hallinnon. Tämä ei muuttunut merkittävästi edes vuonna 1868, jolloin keisari palautettiin virallisesti valtionpääksi. Perustuslain tasolla hän sai kyllä lähes diktaattorin valtuudet, mutta enimmäkseen hän pysytteli neuvonantajiensa päätösten julistajana.
Aiempaan verrattuna tietysti yksi asia oli toisin. Yli tuhatvuotinen perinne ja väitetty jumalallinen syntyperä olivat muovanneet keisarista vahvan kulttuurisen symbolin, erottamattoman osan Japanin kulttuurihistoriaa. Historia tarjosikin modernisoituvassa Japanissa rajattomat mahdollisuudet heijastaa keisariin kulloinkin sopivaksi katsottuja poliittisia mielikuvia. Siksi 1900-luvun alkupuoliskolla keisarin nimissä yhtä lailla julistettiin maailmanrauhaa kuin lähetettiin nuoria miehiä kuolemaan sotaan.
Paradoksi on, että vaikka Japanin kansa toimi jumalalliseksi uskotun symbolinsa nimissä, keisarilta itseltään oli viety mahdollisuus määritellä symboliarvonsa. Keisarista oli näin heti modernin aikakauden alussa rakennettu valtiotasolla idoli: haavekuva ja henkilöpalvonnan kohde.
Akihito lähestyi kansalaisia
Tästä näkökulmasta sodanjälkeinen perustuslaki ei rajoittanut keisaria, vaan pikemminkin vapautti hänet idolin kahleista. Hänen henkilökohtainen roolinsa nousi aiempaa merkittävämmäksi. Poliittisesta vallasta luopuminen tarjosi liikkumavaraa suuntaan, jossa keisari kykeni ensimmäistä kertaa muovaamaan omaa symbolista merkitystään.
Juuri tässä onnistui vuonna 1989 isänsä Hirohiton poismenon jälkeen keisariksi kruunattu Akihito. Syntyessään häntä juhlistettiin vielä jumalten jälkeläisenä, mutta sodan jälkeen hän joutui kasvamaan ja toimimaan maailmassa, jossa lähes hajalle pommitettua Japania syytettiin keisarin nimissä aloitetusta sodasta ja monet pitivät keisari-instituutiota aggression symbolina.
Kenties juuri tämän vuoksi Akihito pyrki rakentamaan keisarista humaanin, rauhanomaisen kansan symbolin. Japanissa hänet muistetaan läheisyydestä kansaan. Akihito ja keisarinna Michiko olivat usein ensimmäisinä vierailemassa Japania koetelleiden luonnonkatastrofien tuhoalueilla — konkreettisesti kansan keskelle polvistuneina, ihmisten huolia kuunnellen. Tämän lisäksi Akihito vieläpä venytti epäpoliittista rooliaan pyytämällä anteeksi Japanin sodanaikaisia toimia.
Tätä kaikkea ei katseltu oikeistopiireissä suopeasti. Akihito joutui jo kruununprinssinä kohtaamaan kritiikkiä keisarin arvon alentamisesta. Oli poikkeuksellista, että hän meni naimisiin ei-aatelista syntyperää olevan Michikon kanssa — häätkin televisioitiin koko kansan nähtäväksi — ja osallistui omien lastensa kasvatukseen.
Symbolinen ja konkreettinen läheisyys kansaan kuitenkin teki Akihitosta rakastetun keisarin ja edistyksellisen toimijan, jonka sanat ja teot liikuttivat parhaimmillaan koko kansakuntaa. Tällainen keisari on paljon enemmän kuin vain haaveita heijastava idoli tai seremoniallinen nukke. Akihito teki Japanin keisarista arvojohtajan.
Työtä maailmanrauhan eteen
Siksi on merkityksellistä, että keisari Naruhito ilmoitti aikovansa seurata isänsä jalanjäljissä ja tehdä parhaansa maailmanrauhan eteen. Keisarilla on vaikutusvaltaa siihen, miten esimerkiksi Japania koskettavat globaalit haasteet ovat maassa esillä. Tätä kautta hänellä on valtaa, johon jopa poliittiset tahot voivat joutua reagoimaan.
Kenties osuvimmin keisarin roolin japanilaisten näkökulmasta tiivisti kruunajaisten alla Japanin mediassa haastateltu 72-vuotias nainen. Hänen mukaansa keisarin rooli on toimia kansan tunteiden ja ajatusten kiteytymänä. Tähän rooliin kukaan poliitikko ei voi koskaan täysin pystyä.
Essee on ilmestynyt Yliopisto-lehdessä Y/09/19.